Costa Rica, Arenal, maailman aktiivisin tulivuori

”Tuo vihreä iguaani on ainakin 30 vuotias”, William kuiskaa. ”Näetkö kurttuisen, arpisen nahan, tuo köntys on suurimpia tällä alueella. Se on syntynyt silloin, kun tulivuori räjähti.”

La Fortunan kyläpahanen on Costa Ricassa, Cordillera de Tilaran – vuorijonon pohjoispäässä, kuuden kilometrin päässä maailman aktiivisimmasta tulivuoresta, Arenalista. Herätys on kuudelta aamulla. Papukaijakahvilassa syön aamupalan: pehmeän paahtoleivän, banaania, mangoa, papaijaa, valkoista ananasta. Kesy vihreä papukaija keikistelee melkein kahvikupissa. Mutta William jo hoputtaa. ”Viedään ensin pikku-Carlos Mamalle, sitten menoksi.”

Ensin kärrypolkua hevosella, en tahdo tottumattomana pysyä satulassa. Williamin siskonpoika on aloittanut juuri rangerina, hän näyttää että tuosta vaan. Sinnepä alas viidakkolähteelle, johon putoaa La Cataracta de La Fortuna.

Aamu on kerrassaan loistavan tuore. Lehdillä on pisaroita yöllisen sateen jälkeen. Samalla kun sademetsä valostuu, sen tunkea tuoksu voimistuu yhtäkkiä auringon herättäessä yöllä nukkuneen elämän ja kuumentaessa kenttäkerroksen biojätettä. Linnut ovat aktiivisia aikaisin, mutta perhoset ovat herrasmiehiä; ne pumppaavat suoniaan ja värisyttävät ruumiitaan rauhallisesti vasta kahdeksan jälkeen.

William jää ylemmäksi heittämään huulta sisarenpojan kanssa. Olen yksin putouksen juurella, pyhässä paikassa. Jymisevä valkoinen vaahto kaatuu alas, hajoaa miljardeiksi nousevan auringon säteissä tanssiviksi pisaroiksi ja kimmeltäväksi valosumuksi. Ainainen kosteus ja kuumuus ovat rakentaneet vuoren seinään lämpimän vihreän, syvän sammalmaton. Joki luikahtaa kraaterista uomaksi, jonka ylle kaikki metsän puut hämyisästi kaartuvat. Luoja, pidä tämä hetki.

Ensin en tajua, kun vaahto alkaa salamoida. Niin kuin jättiläinen seisoisi putouksen sisällä ja ottaisi salamalla kuvia minusta. Mutta sinisiä salamoita, kirkkaan sinisiä salamoita! Morphoja, jättimäisiä sinisiä kehrätaivaansiipiä (Morpho helenor alalaji peleides)!

Lumottuna katson maailman kauneinta perhosnäkyä. Morphot näyttävät leijaavan putouksen läpi eivätkä miljoonat vesitonnit vahingoita niitä, ne kulkevat vetten päällä ja vedet aukeavat. Alastomina ne kylpevät kultaisessa ja hopeisessa vaahdossa. Sen kirvotessa perhosten siiviltä sininen ei ole enää sininen vaan kaikki värit, tuoksut ja viidakon eläimet. Vihreälle sammalmatolle, virvoittavien vetten luo vien sinut lepäämään, metsä kuiskaa.    

Kokemus on niin voimakas että en edes muista kameraa. Olkaa vielä hetki, pyydän morphoja. Että saisin kehrätaivaansiivestä kuvan mukaan. Ja saan yhden kuvan, filmin viimeisen, eikä muuta filmiä ole. Jäivät majapaikkaan, Cabinas Amistadiin. En oikeasti osaa edes harmitella, kun Williamkin ehtii alas.

Varsinaisesti William leikkii tulivuoren kanssa ja pitää pientä matkatoimistoa. Imperial-oluella hän turisee: ”Arenal oli hiljaa 1500-luvulta saakka kunnes 29. päivänä heinäkuuta 1968 vuori räjähti ja valtavat laavavirrat valuivat pitkin vuoren läntistä kylkeä järveen, Laguna de Arenaliin. Ainakin 78 järven rannalla asunutta ihmistä kuoli. Pienet kylät, Pueblo Nuevo ja Tabacón tuhoutuivat täysin ja karjaa 45 000 päätä. Se oli ihmeellistä, että räjähdyksen jälkeen vuoren täydellisen kartiomainen huippu näytti koskemattomalta. Mutta sen jälkeen Arenal on köyrinyt koko ajan. Enimmillään se on ollut hiljaa muutaman viikon, mutta vuoden 1968 jälkeen tuhkapilviä, pienempiä räjähdyksiä ja punaista laavaa on riittänyt yleensä jokaiseksi päiväksi ja usein monta kertaa päivässä.” Williamin äänessä on melkein rakkautta: ”Se on elävä, täydellinen tulivuori”.

Tietenkin William on kiivennyt melkein ylös asti. Se on älytöntä, ei sen takia että uhkarohkeat nuoret miehet pelaavat elämällään vaan sen takia että pelastajienkin on otettava äärimmäinen riski. Tutkijat ovat kuitenkin asentaneet kraatteriin laitteiston, jolla seurataan vulkaanista aktiivisuutta. Ihmiset ajattelevat, että he ovat turvassa laitteiden ansiosta, varoitus ehtii ajoissa.

Vähän häveten mutta sittenkin ylpeän oloisena William kaivaa kätköistään kuvan, jossa hän seisoo punahehkuisten laavakivien joukossa. Tuli ja punainen kuumuus mönkivät kuin suuret monisaksiset ravut kivien pinnoilla ja lomissa. On kuin hän kävelisi atomipommin päällä, jonka sytytyslanka palaa. ”Nyt minulla on Beatrice, ei enää turhia riskejä”, William puistaa päätään.

Kello on 16.30. Vuoren läntiselle alatasanteelle on matka. Auto on jätettävä kauaksi. Kävelemme ensin avointa, ruohikkoista maastoa, sitten tulee lyhyt metsäosuus. Metsä on poikkeuksellisen rehevä niin kuin oli ajomatkallakin tien molemmin puolin. Varmaan jatkuvan tuhkalannoituksen ansiosta. Luen myöhemmin, että tällä alueella Costa Rican luonnon monimuotoisuus on suurimmillaan. Suurkatastrofin, äkkikuoleman varjoista sikiää rikkain elämä. Suuret lepakot lentävät päin ja hämähäkkien seitit tarttuvat.

”Katso jalkoihisi, tarantella”, William sanoo ja huitoo kepillään. ”Täällä tulivuoren juurella on 12 eri lajia myrkyllisiä käärmeitäkin”, hän varoittelee. ”Niin, ja myrkkynuolisammakoita.”

Nyt ollaan tuhkanharmaalla laavahiekalla, joka upottaa raskaasti. Sitten jo teräväsärmäisiä lohkareita, joilla on vaikea hyppiä, takertuvat kenkään. Lohkareiden välit ovat tuhkamassaa. Arenal nousee eteen kuin musta seinä.  Seinä, joka kumisee kuin kaukainen suihkukone.  William hieroo vatsaansa: ”Tuli syötyä päivällä jotain huonoa lihaa”. Lohkareet alkavat suurentua ja rinne jyrkentyä. Olemme läntisellä puolella. Puhumatta, pimenevässä illassa sen jälkeen, kun aurinko on komeasti laskenut Lagunaan ja värjännyt taivaan punakarvaiseksi. Istumme, on lämmin, kamera jalalle: räjähdä vuori, räjähdä, mutta pikkuisen vaan!

Kiikarilla näen, kuinka muutama kerrostalonkokoinen, palava lohkare sinkoutuu kraaterista ja kolisuttaa alas seinämää. Otan vaistomaisesti askelia taaksepäin ja tunnen yhtäkkiä syvältä kumpuavaa, alkukantaista, hallitsematonta pelkoa. Maa järisee, vaivalla rakentunut maailma voi olla hetkessä pirstaleina, vaikka tuhanneksi vuodeksi. Minun pikkusuunnitelmani eivät merkitse mitään, eivät yhtään mitään. Vuori purkautuu kauhistuttavalla voimalla, jymisee kuin viimeinen tuomio! Tulivirta suihkuaa esiin, vuori kylpee hetken kammottavassa valossa, puiden rungot loistavat fosforinvihreinä, ilma on kuin täynnä suuria tulikärpäsiä, se palaa! Rikki haisee nenässä, myrkyllinen rikkivety. Luulen tukehtuvani. Vuoren sisältä kuuluu hirveitä ääniä, taivas salamoi. Alkaa tuulla voimakkaasti.

William painaa vatsaansa: ”Lähdetään, se on tänään vihaisella päällä, ei tätä kukaan arvannut”. Värisen kuin haavanlehti eivätkä jalat tahdo totella, kun taskulamppujen valossa taiteilemme lohkareviidakossa takaisin jäljillemme. ”Elämä syntyy katastrofeista”, William ähkii, kun riennämme alas.

Alhaalla El Toro Bravo del Arenalissa viiksekäs Carlos värisyttää auringon laskiessa: ”Besame, besame mucho…” Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.