Kolumbia, Cartagena, Rosario-saaret

Syyskuussa 1997 Cartagena on kuuma. Se on niin kuuma, että kivet sulavat. Kuumuus paheni eilen. Se tyhjentää vanhan kaupungin kadut, väreilee valkohehkuisella matalalla muurilla, jähmettää harmaan pelikaanin merestä sojottavan tolpan nokkaan.

Silloin ystäväni, kollega Javier oli nuorukainen eikä ymmärtänyt, miksi Gabriel-setä oli synkällä päällä. He asuivat Gabriel Garcia Marquezin naapurina Kolumbian Cartagenassa. ”Hyss”, Livia, Gabrielin sisar nosti sormen huulten eteen, ”Gabriel tulee”. Se tarkoitti: älkää puhuko mitään, Gabriel kirjoittaa kaiken ylös. Javier matkii taitavasti.

Mama oli kuulemma vihoissaan, Gabriel kirjoitti hänestä ja isästä ilman lupaa. ”Rakkaus koleran aikaan, siihen kirjaan Gabriel, tuo kelvoton poika kaiken kirjoitti.” Ja miten tapahtumapaikka, Santa Clara onkaan muuttunut noista ajoista: luostarista sairaalaksi ja lopulta loistohotelliksi.

”Gabrielista ei ole mihinkään, alkoi lukea lakia, eihän siitä valmista tullut. Sitten innostui journalistiksi, sama tulos, kesken heitti. Varastaa vain toisten ajatukset ja puheet, valehtelee vielä päälle sen kun kerkiää,  kirjoittaa kuin hullu, ties mistä kirjoittaa meidän Gabriel.” Javier muistaa Maman marmattaneen.

Santa Claran vanhan osan ― joka oli 100 vuotta lääkärikouluna ― terrakotan väriset seinät ovat metrin paksut. Ne pidättävät sentään vähän kuumuutta. Sisäpihan puutarhan ja holvien tuulettimien varjossa ilma on silti niin paksua, että sitä voisi ottaa käteen, jollei se polttaisi. Kaksi Ara-papukaijaa kyhnöttää orrella nokka työnnettynä selkähöyheniin, sielläkin on viileämpää. Hotellin mulattipoika seisoo valkoisessa, kultanauhoin koristetussa puvussaan kuin sotilas, hiljaa, liikuttamatta edes silmiään. Lakin alta ohimolle ja korville valuva pieni hikinoro paljastaa, että mulatti on kuin onkin elossa. Portilla norkoileva sombrerokauppias näyttää kuolleelta kuin kivi. Tänne Gabriel sijoitti parhaan kirjansa – Rakkautta koleran aikaan ‒ tapahtumia. Vanhempiensa rakkaustarinan.

Uskon hyvinkin Javieria, joka näyttää Gabrielin okrankeltaisella muurilla ympäröityä taloa aivan Santa Claran vieressä. ”Täällä hän on silloin, kun käy Cartagenassa. Muuten pysyttelee Meksikossa.”  Uskon, vaikka Javier onkin melkoinen tarinaniskijä.

”Olin nuorena lääkärinä vuoden Rosario-saarilla, reilussa tunnissa sinne pyyhkäisee pikaveneellä.  Piti hoitaa Kolumbian presidenttiä, kun hän oleskeli loma-asunnollaan, ei tätä nykyistä, jolla väitetään olevan yhteyksiä Calin kokaiinimafiaan. Ei siinä paljon hommia ollut, terve äijä, se presidentti. Hoitelin muun ajan saarten asukkaita. Niillä ei ollut juuri rahaa, maksoivat hummereilla: hummeria grillattuna, valkosipulissa, keitossa, salaatissa. Yeah, yeah, maksoivat hummereilla ja langustinoilla, vuoden kuluttua näytin hummerilta itsekin! Sen jälkeen en ole hummeria maistanut.” Javier silminnähden värisee inhosta.

Gabriel sai valehtelustaan Nobelin vuonna 1982. Tuli Cartagenaan, oli menossa ystävänsä luokse ja kysyi ohikulkijalta katua. Tämä vastasi: ”Etkö tiedä, vaikka asut täällä. Sinähän taisit saada vasta jonkun palkinnonkin, kyllä sinun pitää sitten tietää, vai onko jo noussut hattuun?”  ”Cartagenassa ei kukaan voi olla kuuluisa kolmea päivää kauempaa”, kiukutteli Gabriel. ”Täällä se on yksi ja sama, vaikka olisit millainen nobelisti”, sanoo Javier ja tietää mistä puhuu. Hänen sukunsa on ollut Cartagenassa varmaan jo merirosvo Francis Draken ajoista.

Gabriel on koleerikko, kirjoitti yhdelle presidentille, että tämä on käyttänyt TV-yhteyksiään häikäilemättä voittaakseen vaaleissa. ”Niin te sanotte, hyvä herra García Márquez, kun teille niin Antioquiasta valehdellaan”, presidentti vastasi. Gabriel suuttui niin, että tärisi monta päivää: ”Kun minä sanon jotain, se on niin”, Gabriel raivosi. ”Minulle eivät presidentit sanele mitä minun pitää uskoa ja mitä ei.” Loukkaantunut kirjailija alkoi viihtyä paremmin Mexico Cityssä.

 Javier pääsee vauhtiin

”Minun äitini ja Gabrielin äiti olivat parhaita ystäviä. Raha oli tiukassa kummankin perheessä. Asuttiin samassa talossa. Kaikki koettivat ansaita jotain, mutta Gabriel vain kirjoitti, hän kirjoitti ja makasi riippumatossa. Syömään käskettäessä oli aivan muissa maailmoissa. Yhdessä häntä elätettiin äidin siunaillessa kummallista poikaa. Välillä sitä ei uskaltanut lähestyä. Sitten se yhtäkkiä kutsui talon täyteen tuttuja ja oli loistava seuramies, kertoi juttuja, tarinoita joita oli kuullut, nauroi ja joi Aquaorientea. ”Minulle se kerran murahti, että Cartagena on Macondo, se tosi ja epätosi paikka Sadan vuoden yksinäisyydessä, Cartagena on täynnä kusipäitä.”

”Sitten Gabriel alkoi saada vähän mainetta, jota Cartagenassa ei tietenkään noteerattu”, Javier hymähtää. ”Tulipa joku iso rahapalkinto ennen Nobelia. Mitä teki meidän Gabriel, lahjoitti koko summan Venezuelan kommunistipuolueelle, kun perhe olisi kipeästi kaivannut.” ”Gabriel on hullu”, äiti sanoi.  ”En sano sille enää edes päivää.” Sisaresta, Liviasta se oli hyvä päätös.

Mennään Javierin kamun, Titon taloon. Sielläkin on pirun kuuma, vaikka se on rannalle, jossa aina käy pieni tuulenvire. Tärkein laite on ilmatuuletin, joka nostetaan olohuoneen palisanteripöydän ääreen. ”Otatko Aquilat, vai?” Tito kysyy ja hymyilee leveää napolilaista koko rivistöllä. ”Kolumbialaistytöt ovat, ah niin kauniita, mutta myös niin helvetin tulisia, ei mene nyt oikein hyvin”, Tito huokaa. Juuri raivoisa riita kolumbialaisen vaimon kanssa, joka lähti lätkimään ainakin hetkeksi. Siksi appivanhemmatkin ovat vähän pölähtäneen oloisia. ”Hyvä kun tulit Javier, koskee täältä tai täältä”, Tito näyttää päätä, vatsaa, kylkeä. ”Si, si, Javier tulee vaikka yöllä auttamaan.”

Tito elää tuomalla laatuviinejä ja suklaata Italiasta. ”Isällä hotellit Genovassa ja Milanossa, mutta nyt isällä syöpä, haluaisi muuttaa lopuksi aikaa tänne”. ”Mitä sitten jos vaimo lähti, mitäs tuli nuorena tyttönä Genovaan rakastumaan. Onko sinulla tytärtä, vaaleaa, kaunista”, Tito utelee. ”Tai jos hänellä on ystäviä, talo on aina merelle auki, täällä oppii italiaa ja espanjaa… ja pääsee beachille, illalla salsaa, merengeä, gumbaa, jopa lanne liikkuu”, Tito näyttää.

”Olen kertonut vieraalle vähän Gabrielista”, Javier sanoo. ”Doctor Tari on perhosmiehiä, eikös Gabrielkin harrastanut niitä poikana?” Tito innostuu heti: ”Gabriel rakasti perhosia, joskus keräsikin niitä. Tuhannet keltaiset perhoset, mariposas amarillas, parveilivat ennen Macondon mangroverämeikköön työntyvillä hiekkapankoilla. Gabriel lumoutui kerta kaikkiaan, liioitteli ne miljardeiksi ja väitti perhosten melkein peittävän auringon. Sieltä hän keksi panna keltaiset perhoset lentämään yöllä huoneeseen.  ”Ei se niin ole”, minä sanon. ”Pimeällä nuo perhoset ovat piilossa ja niiden väriäkin on vaikea havaita.” Titon mielestä ihan sama, pikkujuttu, ei mitenkään oleellista.

Mutta kirjassa Cien Anos de Soledad (Sadan vuoden yksinäisyys) Gabriel taikoo häikäilemättä: ”Joka ilta auringonlaskun aikaan talo tulvahti täyteen keltaisia perhosia… Meme odotti häntä kylpyhuoneessa perhosten ja skorpionien keskellä alastomana ja rakkaudesta väristen…”

Silti mielettömimmänkin intohimon tuli sammuu: ”Oli kulunut jo kauan siitä, kun hän näki viimeisen keltaisen perhosen silpoutuvan tuulettajan siivissä ja joutui myöntämään, että Mauricio Babylonia oli todellakin kuollut.”

Jos Mama olisi kaiken tämän tiennyt, hän olisi ottanut pikku-Gabrielilta haavin pois.