Metsänreunat ja muut reunaympäristöt

Pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle sijoittuva Suomi on metsien maa. Monet päiväperhosemme janoavat puuston tarjoamaa suojaa ja metsänreunojen lämmintä pienilmastoa. Metsien reunustama hiekkatie on oiva paikka aurora- ja pihlajaperhosten, haapa- ja häiveperhosten, keisarinviitan ja monen muunkin lajin tarkkailuun.

Selvimpiä metsälajejamme ovat kuusamaperhosen ohella kirjo- ja täpläpapurikko, mutta useimmat muut eivät menesty täystiheissä metsissä. Sen sijaan voimalinjojen alla, metsäteiden varsilla, metsien reunamilla ja kaikenlaisilla aukkopaikoilla elää kaikkiaan 39 lajia, yli kolmannes Suomen kaikista päiväperhosista. Ne välttelevät laajoja avoimia alueita kuten peltoja ja niittyjä. Yli puolet on täpläperhosia, mutta myös muut päiväperhosheimot ovat hyvin edustettuina. Esimerkiksi kaikki nopsasiivet ovat puoliavointen ympäristöjen lajeja.

Reunaympäristöjä leimaa usein mosaiikkimainen yleisilme, jossa valo ja varjo vaihtelevat. Kahden erilaisen ympäristötyypin rajapinnassa on myös monipuolisempaa kasvillisuutta kuin kummassakaan yksinään. Lisäksi ne ovat yleensä pienilmastoltaan lähiympäristöään lämpimämpiä, mikä on päiväperhosille ja varsinkin niiden toukille eduksi. Kaikkialle kurottava metsätalous on luonut ja luo edelleen reunaympäristöjen lajeille soveliaita ympäristöjä, kuten avohakkuiden reunoja. Nämä elinympäristöt ovat kuitenkin yleensä varsin lyhytikäisiä.

Valtakunnalliseen seurantaan (NAFI) reunaympäristöjen lajeista on kertynyt tietoja kaikista eniten – yhteensä 2 659 havaintoruudusta (91 % kaikista ruuduista) lähes 2,6 miljoonaa yksilöä (38 % kaikista perhosista). Metsänreunojen päiväperhosista sitruunaperhonen on runsaslukuisin (506 400 yksilöä) ja vihernopsasiipi eli kangasperhonen yleisin (1 489 havaintoruutua). Vähintään tuhannesta havaintoruudusta on tavattu myös 12 muuta lajia. Reunalajien joukossa on neljä uhanalaista ja kolme silmälläpidettäväksi luokiteltua lajia.

Kuusamaperhosen voi löytää keskeltä kuusimetsää. Kapea kaista auringon valoa riittää ja siinä se paistattelee. Etelä- ja Kaakkois-Suomessa harvinaisena esiintyvälle perhoselle eivät kaikki metsät kelpaa. Metsässä pitää kasvaa lehtokuusamaa, joka on sen toukan ravintokasvi.

Suojaisten metsäalueiden teillä voi nähdä isoja ja komeita perhosia kaartelemassa lähellä soratien pintaa. Kuvan haapaperhosella imukärsä sojottaa alaspäin tienpinnan tuoksuja aistien. Kun sopiva paikka kostealta tieltä löytyy, perhonen laskeutuu tutkimaan sitä imukärsällään.

Perhoset tarvitsevat elintoimintoihin ja lisääntymiseen kivennäissuoloja ja monia kemiallisia yhdisteitä. Niitä ne imevät muun muassa kostealta soratieltä, eläinten ulosteista ja jopa raadoista. Luonnossa kaikki elämälle tärkeät aineosat pyritään ottamaan talteen ja kiertoon, vaikka se ihmistä joskus ihmetyttää.

Häiveperhosia on kaksi lajia: häiveperhonen (yllä) ja pikkuhäiveperhonen (alla). Nimestä huolimatta perhoset ovat samankokoisia. Lajit erottaa toisistaan alapintojen värityksestä. Pikkuhäiveperhosella siipien yläpinnoilla kaksi selvää silmätäplää, häiveperhosella vain yksi ja lisäksi sillä on takasiipien valkoisessa vyössä piikki. Molemmilla on sinistä häivettä siivissä kun auringon valo heijastuu niihin oikeassa kulmassa.

Haapaperhosen tavoin häiveperhosia tapaa usein hiekkateiden varsilta. Ne käyvät välillä tienpinnassa kosteutta ja mineraaleja imemässä ja lennähtävät sitten vauhdikkaasti imukärsänsä kerälle rullaten puiden oksille istumaan.

Jos 2000-luvun alussa halusi nähdä pikkuhäiveperhosen, piti matkustaa Viroon. Nyt monena vuotena laji on Kaakkois-Suomessa jopa haapaperhosta runsaampia.

Keisariviitta on loppukesällä lentävä kookas hopeatäplä, jolla takasiipien alapinnat ovat vihertävän sävyiset ja viiruiset. Koiraat erottaan naaraista etusiipien päällä olevista juovista. Naarasperhosten joukosta voi välillä löytää tummemman yksilön. Muotoa kutsutaan nimellä valesina.

Papurikkometsää. Päiväperhoset viihtyvät yleensä valoisilla, aurinkoisilla ja lämpimillä paikoilla. Poikkeuksen tekevät kirjo- ja täpläpapurikko, jotka elävät kirjaimellisesti metsän kätköissä. Täpläpapurikon tyypillistä elinympäristöä ovat vanhat reheväpohjaiset kuusimetsät.

Myös kaksi muuta papurikkolajia, metsäpapurikko ja tummapapurikko, elävät metsäisillä alueilla. Ne viihtyvät parhaiten avoimilla tai puoliavoimilla kohdilla, kuten hakkuuaukioiden reunoilla ja metsäpolkujen varsilla

Kangasperhonen on yksi kevään ja alkukesän runsaslukuisimminta päiväperhosista. Silti sitä ei ole helppo huomata. Päältä tummanruskea ja alta vihreä pikkuperhonen häviää nopeasti mäntykankaan puolukan ja puolukan varpujen sekaan.

Kangasperhonen (vasemmalla) kuuluu nopsasiipiin, mutta takasiiven reunassa sillä on vain hieman suurempi karvatupsu siinä missä tuominopsasiivellä (keskellä) ja ruostenopsasiivellä (oikealla) on komeat kannukset.

Lue lisää: viljelysmaat