Etelä-Karjalan, Joutsenossa, rajan pinnassa

Vanha Taunus natisee ja valittaa, kun ajamme heittelevää soratietä kohti Neuvostoliiton rajaa toukokuussa 1983. Routa kuohuu reunoilla ja pursuaa tielle. Käännymme mustanpuhuvan metsäuran päähän ja yritämme kunnes akseli painuu yhtäkkiä mutaan. Jääköön siihen. Kaivamme vihreäverkkoisen häkin takakontista. Haavit, eväät, purkit, kamerat. Saappaat jalkaan ja vellipaikkoja väistellen kuusistoon.

Raja on nurkan takana. Jos kiipeäisi puun latvaan, näkisi vartiotornin ja Svetogorskin piiput. Epäilen vähän, vaikka taivas on miltei pilvetön. Näytelmä on legenda perhosharrastajien joukossa, voisiko se toistua juuri tänään ja meille?

Navankorkuista mäntyä kasvavan puupellon laidalla on aukea laki ja kiviröykkiö, johon pellolta ties milloin raivatut kivet on kerätty. Siihen on ylimmäksi nostettu harmaa kyy, jonka pää on murskana. Muurahaiset juhlivat. Teemme leirin ja nostamme häkin kivelle. Istumme nousevan ruohon ja vanhojen korsien joukkoon. Eväät esiin. Aurinko on ihmeen lämmin. Joudamme olla.

Riikinkukkokehrääjän (Saturnia pavonia) naaras kyhjöttää liikkumatta häkkiin asetetussa oksassa. Mitään ei tapahdu. Puolen tunnin kuluttua vilkaisemme häkkiin. Tee jotain! Kun tarkkaan katsomme, takaruumis on kuin onkin noussut ja osittain auennut. Se houkuttelee! Naaraan hajuelimistä erittyy feromonia, jonka kiihottavat tuoksut kutsuvat koiraita kilometrien takaa. Mekin kiihotumme, vaikka hajuaistimme on surkean surkastunut.

Mutta aurinko pahus menee pilveen. Into laskee ja usko loppuu. Kuka se sanoikaan, että täälläpäin on riikinkukkokehrääjiä? Tunti kuluu ja keräämme tavaroita tallausjäljiltä. Uusi aurinko taikoo sitruunaperhosen esiin. Pieni kangasperhonenkin vilkastuu.

Poika kiljaisee – mistä toi tuli! Häkille on pudonnut rusehtava koiras kerta kaikkiaan tyhjästä. Se pieksee kiimaisena siipiään häkkiverkkoon. Meille tulee kiire. Kamerat! Turhaa hätäilyä, ei se karkaa. Ja tuossahan on toinen! Naaras on luonnottoman näköisessä asennossa: hajuelin ulkona ja takaruumis seisoo, kuin sanonko mikä. 

Näytelmä on täydessä vauhdissa. Koiraita tulee koko ajan lisää. Ensin ne tekevät laajan kaarroksen kuusikon reunassa ja pienentävät sitten ympyrää syöksyäkseen suoraan kohti. Häkki vapisee kiihkosta. Koiraat puskevat päänsä verille muoviverkkoon. Perhosten sanotaan symboloivan kauneutta ja viattomuutta. Mitä vielä, kehrääjät tappelevat kuin katupojat, kiroilevat ja sylkevät toistensa päälle. Ajavat toisiaan takaa tuntosarvet murhanhimosta väristen. (Kuvat ovat mitä ovat, kuvaaja vasta harjoittelee perhoskuvausta vanhalla dia-kameralla!)

Saksalainen kirjailija, Herman Hesse (1877-1962) oli perhosmies. Kertomuskokoelmassaan Riikinkukkokehrääjä (1974) hän kirjoitti: ”Kun metsästyksen kiihkon salvatessa hengitystäni, hiivin lähemmäksi ja saatoin erottaa jokaisen loistavan väriläikän, siipien kiteiset suomut ja tuntosarvien hienot karvat, silloin koin jännitystä ja onnea, hienon ilon ja hurjan himon yhdistelmän, joka vain harvoin on tullut osakseni myöhemmällä iällä”. Hessen pääteos on Lasihelmipeli (1943). Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1946 (kuva netistä). Kuparipiirros on C. Aurivilliuksen kirjasta Nordens Fjärilar 1891. Kuva riikinkukkokehrääjän naaraasta on Riitta Töttermanin.

Pilvi viilentää tunteita. Heti kun aurinko väistyy, koiraat jähmettyvät, jäävät kiville siivet levällään. Ne eivät lähde, vaikka nostaa sormella. Riittäköön eläinrääkkäys. Ohjaamme yhden koiraan häkkiin. Se ei aikaile. Takaruumit yhtyvät ja kehrääjät roikkuvat oksan vastakkaisilla puolilla. Vaikka pilvi hajoaa, muut koiraat tietävät pelin menetetyksi.

Kaivamme auton urasta. Närhi härnää matkan päässä. Västäräkki säikähtää pyörän ulvaisua. Kaadettujen haapapöllien päässä lukee: Tulitikkutehdas, Pori. Riikinkukkokehrääjien juhlanainti jatkuu häkissä. Panen sen takakonttiin ja paiskaan kannen kiinni.