(Patrick Süskind, Parfyymi 1985)

Douro-joki kiemurtelee syvällä laaksossa, sen vaihtelevan jyrkät törmät ovat olleet viininviljelyksessä loputtoman kauan, aina antiikin ajoista. Pohjoisen Portugalin elävästi kumpuileva maasto aukeaa törmältä, nostaa vielä ylemmäksi vuoristomaisiin kyliin, joissa talot ovat ikiaikaista kiveä ja paimenen sauva sama tuhat vuotta.

Vielä pohjoisempana karut vuoret piirtyvät kohti Espanjaan rajaa, mutta täällä maisema on aina ollut ihmiselle leppeä. Douro on virrannut hiljaa kohti O`Portoa, jokisuuta. Täällä koin järkytyksen: minä aloin muistaa!

Alkukevät 1997 on ollut kylmä ja sateinen, mutta lauantaina maaliskuun 8. päivänä alkaa lämmetä ja sunnuntaiaamuna on yhtäkkiä säteilevän kirkasta ja lämpö nousee kohisten. Ajelen verkkaan O`Porton yläpuolisten kukkuloiden uinailevissa kylissä. Tarkkailen etelään antavan muurin vierustaa, jossa näyttäisi lennähtävän ruostepapurikko. Tyrkkään auton kylätien pehmeälle vierulle ja nousen kävelemään. Aurinkoa ja lämpöä kärsimättömästi odottanut muurin edustan ruoho kasvaa silmissä. Harmaiden ja vänkkyräisten viiniköynnösten silmut turpoavat ja alkavat työntää vihreitä, kurttuisia lehtiä. Kevät puskee niin, että sen näkee!

Edessä on punainen pikkutraktori, joka vetää avolavaa, rekisterinumero P-52237. Maajussilla on vihreä lippalakki. Kasan päällä loikovan pojan lippalakki on sininen, yhtä sininen kuin värähtämätön taivas. Avolavalla oleva kuorma on huikaisevan vihreä, äärimmäisen voimakkaan vihreä. Lava on kukkuroillaan vastaleikattua ruohoa, mehukasta ja täynnä auringon energiaa.

Muutaman metrin lavasta päässä se tapahtuu, tunnen vastaleikatun ruohon tuoksun. Hemmetti, minähän haistan! Poika lavan päällä ihmettelee, kun kuljen lavan perässä ja vedän nenääni ihmeellistä elämän tuoksua, jota ei voi kuvailla. Ruoho tuoksuu ruoholta, kyllähän sinä sen tiedät. Mutta kerropa, miltä ruoho tuoksuu? Ja siinä on tuore lehmän läjä, mikä ihana, vastustamaton lemu! Ruohon ja lannan tuoksuun alkaa sekoittua muutakin, ikään kuin hevonen olisi lähelle, traktorin dieselin katku, paljaan mullan homeinen tunku. Melkein unohtuu ottaa kuva päivää paistattelevasta ruostepapurikosta.

Alan kulkea kuin koira, kuono melkein maata viistäen, tuntien tosiaan koiran hivenen kitkerän virtsan aitatolpan lähellä, jonkun keveän tuoksun, kevätesikon?

Kämänen traktori on mennyt menojaan eikä tiedä, minkä tunnemyrskyn se aiheutti. Minä alan muistaa. Tunnelmia, väläyksiä, maisemia, ihmisiä, tilanteita, tapauksia. Lapsuuden maalla vietettyjä kesiä, kylmiä päiviä, jolloin sormet haisivat kastemadoilta ja kalareissulla saaduilta särjiltä, tuoreilta havuilta, kun niitä kasattiin majaksi inkkarileikkejä varten, mummarin turvallisia, naurua kihertäviä kasvoja, sinikukallista esiliinaa ja harmaita hiuksia, Durhamin kaupunkia, joka tuoksui bussien dieselöljylle.

Ajan alas dyyneille, aaltoilevalle hiekkaerämaalle, joka on yhtäkkiä puhjennut punaiseksi kohokkimereksi. Tunnen kuin tunnenkin sen, meren tuoksun, ja muistan Ruoholahden skitarit ja faijan tuiman ilmeen, kun hän huomasi että kundit olivat taas kadonneet Jätkäsaaren rannoille, vaikka nimenomaan oli kielletty. Muistan rantojen tummaksi paahtuneet, pesemättömälle haisevat hampparit, muistan vanhan viinan lemun ja sen kuinka spurgut talvikylmällä tunkivat rappuun lämmittelemään ja ottivat huikkaa hissin takana, katseilta suojassa. Muistan, kuinka ihmettelin, että miksi huikan otto panee noin irvistämään ja ähkimään. Pakkoko on ottaa, jos on noin pahaa, muistan ajatelleeni. Muistan tervaiset puulaivat Skattalla. Ja kansilankkujen kotoisen narinan, kun paatti keinui laiturissa. Ja skönärit, jotka huutelivat kannelta että mitäs kundit, lähdetäänkö Amerikkaan! Pahus vieköön, minähän muistan vaikka mitä! Ja sellaistakin, mitä en välittäisi. Vaikka häpeän, kun kärähdin Armiron röökaamisesta kellarissa, tupakan vaatteisiin takertuvan löyhkän, josta mutsi arvasi heti.

Dyyneillä lentää huttunaan ritariperhosia, niitä on varmaan kuoriutunut tänään tuhansia. Tuoreita, ehjiä, keltaisena kimmeltäviä ritareita. Hiekka lemahtaa tunkkaiselta, kun makaan kohokkimeressä ja sihtaan perhosta maisemassa. Tuoksuuko ritari hivenen salmiakilta? Hei, kuka täällä haisee hielle. Ei ole muuta kuin minä ja ritarit.

Ritariperhonen lensi Vila do Conden hiekkadyynillä, uskaltaisiko lentää vaikka meren yli? Samalla rannalla Kolumbus pohti 1400-luvun lopulla, mitä on vastassa valtameren toisella puolen? Kun australialainen kollega Susan Prescott näki ottamani kuvan ritarista, hän innostui tekemään taiteellisen kopion 2018! Minkä mahdat, perhosen siiven värähdys on inspiraation lähde!

(Joel Haahtela. Tule risteykseen seitsemältä. Otava 2002)

O`Portossa kuljen rantakadulla, sillä puolella, jossa ovat portviinimakasiinit, tehtaanmyymälät, maistiaiset ja viinimuseo. Viinien tuntemuksella hienostelu on aina vähän hämmästyttänyt, mutta nyt olen häikäilemätön hienostelija, karkea nuuskija, viinimoukka, joka työntää nenänsä joka lasiin ja kuppiin. Helskyttelen tummaa porttia pienissä ja suurissa laseissa, pyöreissä ja suipoissa laseissa, nyökyttelen kuin paraskin viiniviisas. Ah, tätä elämää, Portugalin portti tuoksuu, tunkeutuu syvälle nenän onkaloihin, tunnen kuinka viinin haju juoksee pitkin limakalvoja ja pamauttaa aistimuksen ydinjatkoksessa. Sandeman, Taylor´s, Cockburn´s, Ramos Pinto, Fonseca… kaikki tuoksuvat hivenen erilaisilta, ja minähän opin koko ajan! Ja kielellä on aivan eri maku kuin aikoihin, tämä on tummaa, tämä kevyempää, tämä helmeilevää, tämä viehkoa ja melkein poreilevaa.

Mitä oli tapahtunut?

Reilut kaksi viikkoa aikaisemmin Henrik oli lopulta saanut tilaisuutensa. Hän puhdisti toivottoman polypoottisen limakalvostoni uudella hienolla ”shaverilla”. Hioi polyypit tiehensä hellävaraisesti, limakalvoja säästävästi ja avasi pahimmin tukkeutuneet onkalot. Sitä ennen korvalääkärit olivat tuskailleet kanssani pari vuosikymmentä, Arno, Pertti, Pekka ja Jussi. Olin jo kandiaikana Arnon opetuspotilas, kun piti näyttää kurssikavereille, miltä polyypit näyttävät. Hajuaisti oli totaalisesti pois. Edes aamukahvin tuoksua en tuntenut. Sitten sain päähäni, että jos nokan väkivalloin avaa, tukkoisuus siirtyy vain keuhkoihin. Tämä esti kunnon hoidot. Höpö, höpö, olin tolkuttoman väärässä ja kärsin turhaan. Mutta niinhän se menee – tyhmästä päästä kärsii koko kroppa ja kun tuo pää on vielä tukossa… Toki ”shaveria” odotellessa saatoin säästyä radikaalilta seulalokeroston puhdistukselta ja nenän totaaliraivaukselta, josta olisi ehkä ollut myös haitallisia seurauksia.

Nyt olin niistänyt verta kaksi viikkoa ja ollut kipeä, hajuaistin palaamisesta en unelmoinut eikä Henrik sitä luvannut. Kunnes edessäni oli Douro-laakson kevät ja karjan suurta herkkua, vastaleikattua ruohoa…

Aloin aistia monia, monia tuoksuja, mutta lukijan on itse pitänyt kuvitella, mitä tunsin.  Hajuaisti on mykkä aisti. Tai ei aivan, voisin kuvata tuntemuksiani sanomalla, että haju oli huumaava, etova tai muuta sellaista, mutta adjektiiveja on vaikea löytää. Kauniiksi tai rumaksi hajua ei kukaan sano. Hajuaistimus on kuin säätila ”täällä haisee”, tunnemme yhdessä jotain. Totta vieköön, hajuaisti on primitiivinen, aavistava, intuitiivinen: ”Haistan palaneen käryä”.

Hajun kautta muistaminen vie mielen syvimpiin kerroksiin, sinne mihin muut aistit eivät ylety. Niin ihmiset kuin perhosetkin valitsevat kumppaniaan hajuaineiden, feromonien perusteella. Kuukautiskierron hedelmällisessä vaiheessa nainen alkaa tuoksua aivan erityiseltä. Äiti tuntee vauvansa hajun kymmenien vauvojen joukosta, vaikka ei kykene sitä ilmaisemaan.  Oivallamme hajujen myyntitehon ja tuotamme niitä teollisesti valtavassa mittakaavassa. Parfyymi-romaanin päähenkilöllä, Babtiste Grenouillella on patologisen tarkka hajuaisti. Hän haluaa valmistaa enkelimäisen, hulluksi tekevän tuoksun, keinotekoisen ”feromonipilven”, joka tekisi käyttäjästään vastustamattoman.

Peitämme myös pahaksi luulemiamme hajuja paremmilla. Keinotekoisten hajujen kaaoksessa nenämme joko turtuu tai muuttuu yliherkäksi. Kummassakin tapauksessa menetämme ”muistimme”, yhteyden syvimpiin tuntemuksiin itsestämme, ruumiillisuuteemme.

Vuonna 2004 Richard Alex ja Linda B. Buck saivat Nobelin palkinnon hajuaistitutkimuksistaan. Heidän löytämänsä geeniperhe tuottaa ihmisen tarvitsemat 1 000 eri hajureseptorimolekyyliä. Hajureseptorit ovat yhteydessä hajuhermosoluihin, joista signaalit kulkevat aivojen pohjalla olevaan hajukäämiin ja edelleen aivoihin, joissa hajut tunnistetaan. Haju vaikuttaa akuuttiin valintaan mutta palauttaa myös muistoja – syvältä. Silkkiperhonen (Bombyx mori) ja monet muut kehrääjät ovat superhaistajia: koiraan kampamaiset tuntosarvet löytävät naaraan jopa 50 kilometrin etäisyydeltä. Minä haluaisin tietää, mitä silkkiperhonen muistaa. Nobeli siitä!

Epäilen, että jo sikiö tuntee hajuja ja muistaa. Vuonna 2002 Joel julkaisi romaanin ”Tule risteykseen seitsemältä”. Tarina oli sijoitettu Portugaliin. Maahan, jossa Joel ei ole koskaan käynyt. Hetkinen, on toki! Ulla kävelee Madeiran Funchalin rantakadulla pääsiäisenä 1972 ja on neljännellä kuulla raskaana. Pääsiäiskulkue, kukkatorit, taksit ja bussinrämät värittävät kevääseen puhkeavaa kaupunkia. Joel syntyi 10. syyskuuta 1972.

Pääsiäisenä 1972 Joel oli Madeiralla – sikiönä. Jakarandat kukkivat sinisenä pilvenä. Funchal oli kyläpahanen, joka eli kalastuksella ja haju oli sen mukainen. Massaturismi oli vasta aavistus. Ribeiro Telles ja Julio Gomes esiintyivät härkätaisteluareenalla ja kukkamyyjät vihannes- ja hedelmätorin kulmassa, orkideoita oli joka paikassa. Pääsiäisen kunniaksi kirkon alttarilla oli isoista kallan kukista tehty valtava valkoinen pyramidi. Pääsiäiskulkue oli vaikuttava, violetteihin kaapuihin pukeutuneet hiljaiset miehet kantoivat Neitsyt Marian patsasta jalustalla.

Ostin katukärrystä jäätelön. Huomasin kyllä, että jäät olivat mustanpuhuvia, mutta yhtä kaikki, söin jäätelön hyvällä halulla. Ulla vain nuolaisi pari kertaa. Illallispöydässä se alkoi. Hirvittävä pahoinvointi ja saman tien oksentelu ja ripulointi. Haju oli hirveä. Lihavarras tuli saman tien ylös huuhdeltuna Mateus Rosella, joka vain hetkeä aikaisemmin oli maistunut niin kirpeän hyvältä. Taksin takapenkki meinasi mennä piloille. Ullalla samaa rataa, mutta ehkä nuolaisusta johtuen hivenen lievempänä. Sikiö kouristeli kuin henkensä hädässä. Edellisenä päivänä olimme ostaneet torilta kokonaisen tuoreen ananaksen. Sen haju oli tarttunut uuden uutukaisen jääkaapin muoviin ja tuntui todella etovalta, erityisesti Ullasta, jolla muutenkin oli raskauspahoinvointia.

Sen jälkeen Mateus Rose ei ole maistunut, haiseekin aivan kummalliselta. Tuore ananas tökkii myös, haisee muovilta. Siinä oli Joelin Portugalin kokemus, ei ihme että pojalle tuli trauma, joka piti purkaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin kirjoittamalla kylästä, joka on Euroopan reunalla, kouristelee henkitoreissaan ja on hukkumassa Atlanttiin. Kalastajista, jotka eivät voi voittaa merta ja kiertelevistä Fado-muusikoista, joilla ei ole hyvä olla missään.

(Joel Haahtela. Tule risteykseen seitsemältä. Otava 2002)

En tiedä saattaako Joel juoda Mateus Roseta, meillä ei koskaan tarjota. Ei tuoretta ananastakaan sen puoleen. Pitääpä kysyä.