Tarin ensimmäinen perhostarina Karjalan apollo julkaistiin lääkärien kulttuurilehdessä (LVa) 1984. Niitä riitti 99 kirjoitusta aina vuoteen 2017 saakka, jolloin Bruno Taajamaa lopetti lehden julkaisemisen. Lehden kuvaajana toimi Tiurun aikainen naapuri ja kollega, Hannu Jokela, joka myös pyysi artikkelia lehteen. Perhoskirjojen teko alkoi 1985 Runon ja rajan perhosista yhdessä Olli Marttilan kanssa. Kuvaajana oli myös Pekka Ojalainen. Kirjan kustansi Recallmed Oy, joka julkaisi LVa-lehteä. Sitten kirjoja tehtiin yhdessä Ollin, Hannu Aarnion, Juha Jantusen, Pekka Ojalaisen ja Kimmo Saarisen kanssa. Viimeisin perhoskirja on Hans Collianderin ja Mika Karttusen Kesälahden perhoskirja, johon Tari toimitti kuvat (Tibiale Oy 2023).

Kaakkoisessa Suomessa on lunta enemmän kuin miesmuistiin (miesmuisti on kuulemma yhtä kuin vuosi!). Parikkalan Siikalahden lintuparatiisiin johtava tie häviää kinosten keskelle. Kuutostiestä eroaa pätkä myös vastasuuntaan, pihapiiriin, jota hallitsee keltainen talo. On maaliskuun alku, iltapäivän aavisteleva hämärä. 

Sergejn isä, arkkitehti, samosi Laatokan Karjalan metsiä riistan perässä. Sergej veljensä kanssa kiinnitti huomion kasveihin ja perhosiin. Perhoskokoelma oli jo poikana mittava: sen tuhosi sota ja homeiset kellarit. Siinä menivät 20-luvulla löydetyt Karjalan apollot (rauhoitettu laji) muiden mukana. Vielä on yksi yksilö jäljellä: etiketistä tavaan vuosiluvun 1934. Takasiipien tulenpunaiset täplät ovat menettäneet väriään, mutta perhonen on komea vieläkin. Katseeni kiertää ihmettä. En ole tällaista nähnyt. Palan halusta kuulla Sergejn tarinat.

Saaren-Uukuniemen entinen kunnanlääkäri Sergej von Bagh on kotona. Suuret ja pienet, puiset, litteät laatikot peittävät seiniä. Lasikantisissa seinätauluissa on leimuavan värikkäitä perhosia tarkoissa sommitelmissa. Isoapollot tai apollot ovat omassa laatikossaan. Karjalan apollo (Parnassius apollo alalaji carelius) on mahdollisesti kuollut sukupuuttoon. (Oikealla Wilhelm von Wrightin maalaus apollosta vuodelta 1828-1835 vanhalla tieteellisellä nimellä Doritis apollo, Svenska Fjärilar, näköispainos, Rene Coeckelberghs Editioner 1989).

Sergej von Bagh syntyi Kivennavalla. Äidinkieli oli venäjä. Poikaiän  syntymäpäiväjuhlissa puhuttiin neljää kieltä: venäjän lisäksi saksaa, ruotsia ja suomea. Koulu käytiin Helsingissä saksaksi, partio venäjäksi. Berliinin yliopistosta valmistui lääkäreitä kesken sodan: Sergej von Bagh kurssinsa ensimmäisenä vuonna 1934. Sodan aikana hän oli pitkiä aikoja pohjoisessa Suomessa pataljoonan lääkärinä, meni sitten Saksaan päättämään opinnot. Sergej toimi yksityislääkärinä Saksassa vuoteen 1958 – ja sen jälkeen täydellinen elämänmuutos. Saari ja Uukuniemi saivat kunnanlääkärin.

Työtä tehtiin urakalla. Vastaanotto kesti 12–16 tuntia, venyi usein puoliyöhön. Sairaanhoitajapuoliso Anne von Bagh teki töitä vastaanotolla siinä missä miehensä. Lomia ei ollut 3–4 vuoteen lainkaan.

Se ei silti harrastuksia häirinnyt. Perhosten perään aina ehti. Potilaiden välillä painettiin haavin kanssa sireenipensaaseen. Ulkomaalainen ja merkilliset meiningit. Piti sitä aluksi vähän kummeksua, mutta Karjalan välitön kansa otti von Baghin pian omakseen. Meikäläisiä tuo Pakki on, syntyjään Kivennavalta. Siihen aikaan Saarella vaikutti tärkeä kolmikko: lääkäri Pakki, apteekkari Kock eli Kokki ja opettaja Käck eli Kekki. Kansa ei hienostellut.

Väki tiesi, mistä Pakki piti. Toukkia ja luumunoksia annettiin lahjuksina. Byrokratia ei kahlinnut kunnanlääkäriä. Hän palveli aina, kun kiinni saatiin. Kaikki tiesivät, mistä etsiä, jos lääkäri ei ollut kotona: metsästä, suolta, kukkakedolta. Vain kerran Pakkia harmitti. Poliisi etsi hänet metsästä rattijuopon takia!

Potilaat olivat tyytyväisiä. Yöllä eivät hälyttäneet, vaikka aihetta olisi ollut. Olivat tarkkoja maksuistaan: velassa eivät halunneet olla. Ei niin kuin Saksassa, jossa lääkärillä oli jatkuvasti huomattavia summia saatavana. Saarella sattui, että omantunnonpistoksiin tullut potilas haki lääkärin käsiinsä jouluaattona maksaakseen 50 markan velan!

Kansanterveyslaki kahlitsi ja rajoitti potilaiden oikeutta tulla Pakin parannettavaksi Saaren ja Uukuniemen ulkopuolelta. Lainlaatijan jäykkyys ihmetyttää Pakkia.

Apollokuvat ovat Ahvenanmaan saaristosta ja Paraisilta 1987-2018. Karjalan apollosta (Parnassius apollo, alalaji carelius) emme ole löytäneet luontokuvaa.

Perhosten kasvatus oli Sergejn intohimo

Perhosten kasvatus munista, toukista, koteloista on vuosikymmeniä kestänyt intohimo. Sergej viittaa viereiseen huoneeseen. Siellä on muovitettu häkki, jota kirkas valo lämmittää. Jo parhaat päivänsä nähnyt ritariperhosen naaras kyhjöttää porkkananvarsien joukossa. Sergej ottaa sen hyppysiinsä ja kas! naaras tiristää peräpäästään pari silmälle juuri näkyvää munaa kasvin varteen. Keisarinviittaa on pikkuruisina toukkina. Pian ne koteloituvat ja muodonmuutos lähestyy huipennustaan: rumasta ja elottomasta kotelosta vapautuu aikuinen perhonen, joka sädehtii kuin jalokivi valon taittuessa siivissä.

Perhosten kasvatus on usein monimutkaista ja vaatii kärsivällisyyttä. Lajin elinolosuhteet, ravintokasvit ja kehitysvaiheiden erikoisuudet on tarkkaan tiedettävä. Kokenut kasvattaja tekee ihmeitä. Kokematon ihmettelee epäonnistumisia. Kasvattamalla saa kokoelman virheettömimmät yksilöt. Ja niitä Sergejllä on. Hän kasvatti aikoinaan valtavia atlas-kehrääjiä, joiden siipien väli saattaa olla yli 20 senttiä. Niitä oli lopulta niin paljon, että Sergej laski lentelemään pihalle. Pihakoivun rastaat kokivat elämänsä järkytyksen. Ne rääkyivät hulluna pelosta ja pakenivat nuolena. Pakkia tapahtuma naurattaa vieläkin.

Kunta oli hyvillään kunnanlääkäristä. Kun Pakki alkoi rakentaa kasvihuonetta, kunta tuli apuun. Kasvihuone nousi lääkärintalon kupeeseen. Vastaanottohuoneesta oli maisema trooppiseen puutarhaan. Terapiaa sekin. Kukat loistivat ympäri vuoden. Banaanit kasvattivat lehden kolminkertaiseksi viidessä päivässä. Trooppisille perhostoukille saatiin ravintoa. Vaimon mielestä miehen harrastukset olivat oivia: pitivät kotona tai läheisyydessä.

Mutta silloin Anne ihmetteli, kun Sergej keksi kasvattaa munista leguaaneja! Alun perin munia oli 30. Lämpöä piti kasvihuoneessa olla yli 30 °C. Kahdeksankymmenen päivän kuluttua kolmesta munasta tuli liskoja, muut kuolivat. Mutta saavutus oli mittava, ensimmäinen kerta, kun leguaaneja kasvatettiin vankeudessa. Yksi lisko kasvoi lähes kaksimetriseksi ja kuoli 1978 elettyään 15 vuotta! Kansa katsoi kunnioittavasti voimallista parantajaa, jonka taloa leguaanit vartioivat.

Sergejn mielestä ihmiset haluavat tuntea tavallisia perhosia ja kasveja. Luonnon kokonaisuus avautuu yksityiskohtien kautta. Kaupunkilaisten yhteys luontoon on irronnut. Maisemaa katsotaan kuin videota: jos se ei miellytä, vaihdetaan nauhaa, riittäähän niitä.

Perhoset ovat vähentyneet. Asfalttia biotoopin päälle ja populaatio on iäksi kuollut. Harjut soramontuiksi ja harjunsiipi on muisto. Suot kuivaksi ja kymmenet lajit ovat tuhoon tuomitut. Sergej tietää tuhat ja yksi tarinaa perhosista. Missä hapan sade tuhoaa metsiä sieltä perhoset häviävät. Reinin varrella suuri valkoinen pihlajaperhonen lensi valkoisena pilvenä – ei lennä enää. Englannissa kuivatettiin Devonshiren suot 1800-luvun lopulla. Loistava harvinaisuus, tuliperhonen, hävisi. Harold Short ei lannistunut. Hän haki lajin Hollannista ja istutti sen suoalueelle nimeltä Woodwalton Fen. Tuliperhonen on elänyt siellä rauhoitettuna jo 25 vuotta. Sergej on Haroldin kanssa kirjeenvaihdossa. Nyt Harold kasvattaa toista harvinaisuutta häiveperhosta, jonka siivet taittavat sinisen, violetin ja purppuran hohtoa.

Kaakkoinen Suomi kuuluu viimeisenä siivuna Laatokan Karjalan rikkaaseen kasvillisuusvyöhykkeeseen. Salpausselkä sen lopulta katkaisee. Rajan tuntumassa elää useita lajeja, joita on turha muualta etsiä. Haapaperhosen lautasen kokoisia mustia siipiä keventävät valkoiset kirjailut ja häivähdys sinistä. Perhosta on vaikea kasvattaa. Sergejn salaisuuksilla se kuitenkin onnistuu.

Sergej von Bagh on nyt eläkkeellä ja asuttaa auringonkeltaista taloa. Aikaa on luonnon tarkkailuun. Aikaa on myös vanhaan rakkauteen, joka on uudelleen virinnyt: akvarellien maalaamiseen. Saaren kirjastossa on paraikaa näyttely. Siksi Sergejn kotona on vain joitakin töitä. Viivähdän vielä suurten perhostaulujen ääressä ja kysyn, miksi Sergej pitää perhosia näin esillä? Päivänvalo haalistaa vähitellen tropiikin uskomatonta kimmellystä.

Sergej vastaa hiljaa: ”Omaksi iloksihan minä niitä, itse haalistun samassa tahdissa”. Luonnon kiertokulkuun ei ole mitään sanomista.

Etelä-Karjalan perhosveljet Hannu Aarnio, Tari Haahtela, Juha Jantunen, Olli Marttila, Pekka Ojalainen ja Kimmo Saarinen ovat 1980-luvun alkupuolelta lähtien eli 40 vuotta kuvanneet perhosia ja kirjoittaneet niistä. TH, OM ja PO aloittivat, HA tuli mukaan muutaman vuoden päästä ja JJ vahvemmin 1990-luvulla. KS ei ole kuvannut, mutta on huolehtinut valtakunnallisesta perhosseurannasta (NAFI) jo yli 30 vuotta. OM aloitti seurannan 1990-luvun alussa. Tavallaan kaikki lähti Karjalan apollosta!

… vaan löytyipä luontokuva Karjalan apollosta vuodelta 1992!

Mahdollisesti lajinsa viimeinen, karjalanapollo (Parnassius apollo alalaji carelius), jonka Hannu Aarnio kuvasi heinäkuussa 1992 Impilahden, Kirjavalahdella. Mitään muuta luontokuvaa perhosesta ei ole eikä sitä ole sen koommin löytynyt etsinnöistä huolimatta.

Hannu muistelee toukokuussa 2023

Liikuimme lappeenrantalaisen biologiystäväni Esa Kotasen kanssa useina kesinä rajan takaisessa Karjalassa heti Neuvostoliiton hajottua 90-luvun alkupuolella. Esa on kasviharrastaja, ja oli erityisen kiinnostunut Kannaksen ja Laatokan-Karjalan vanhoista kasviesiintymistä. Hänellä oli runsas valikoima alueen vanhoja peruskarttalehtiä, joihin oli merkitty esiintymistietoja joiden mukaan ajelimme omalla autolla pitkin ja poikin Karjalan vanhoja sorateitä. Minua kiinnostivat kasvien ja perhosten lisäksi alueen monipuolinen luonto ja hienot maisemat. Vaimoni Leenan juuret ovat Karjalassa, mutta myös itselläni on karjalaisia juuria sekä Viipurissa että Sortavalassa, joten sikälikin kiinnostus oli luonnollista.

Heinäkuussa 1992 retkeilimme Sortavalan maalaiskunnan ja Impilahden alueella Laatokan rantoja kierrellen. Kohteena olivat alueen hienot kedot ja niityt, joiden kasvilajistoa Esa halusi tutkia. Ajaessani Impilahdelle johtavaa rantatietä Kirjavalahden alueella, äkkäsin auton ikkunasta tienpenkan nurmikaunokkikasvustolla lepattelevan apollon. Auto parkkiin ja kamera esiin. En pitänyt erityistä kiirettä, koska oletin apollon kuuluvan Laatokan-Karjalan vakiolajistoon, ja itselläni oli jo silloin lajikuvia Turun saaristosta. Mutta muutaman otoksen tuosta harvinaisen pienikokoisesta naarasyksilöstä sain (ks. yllä), ja jatkoimme matkaa Kirjavalahden rantaniityille ja Piispanvuoren kalliokedoille.

Karjalan niityt olivat tosi hienoja kukkaloistossaan ja kalliokedoilla kasvoi suuria yhtenäisiä maksaruohokasvustoja. Siis ihanteellista apollobiotooppia! Mutta loistavasta säästä ja paikasta sekä oikeasta ajankohdasta huolimatta, yhtään apolloa ei tullut vastaan. Ei sinä päivänä eikä muinakaan päivänä koko retken aikana. Eikä enää myöhemminkään. Mieleen tuli, ettei laji voi olla yleinen Karjalassa. Seuraavina vuosina löytyi kyllä samoilta alueilta runsaasti pikkuapolloja.

Kun Norppa-Taskinen teki luontokuvakirjaansa Laatokalta, hän yritti usean vuoden ajan löytää apolloa antamieni paikkatietojen perusteella, mutta ei koskaan onnistunut. Hän olisi halunnut kirjaansa kuvia hienosta perhoslajista. Hän kolusi myös kaikki Laatokan kalliosaaret apollon toivossa, mutta ei onnistunut. Muistaakseni hän oli ollut yhteydessä myös Pietarin tiedeakatemiaan, mutta yhtään esiintymistietoa ei sieltäkään herunut.

Olen mahdollisesti kuvannut  lajinsa tai rotunsa viimeisen yksilön! Tapahtumasta on  yli 30 vuotta, joten tuskin siellä enää tupsahtaa uutta esiintymää. Aika mielenkiintoista, mutta myös tosi surullista!