Pellisenrannan niityllä päivänkakkarat kukkivat heinäkuussa 2017. Kesäkuussa kukkineiden mäkitervakkojen puna on silloin jo ehtinyt hävitä. Niityllä on runsaasti hyönteisiä. Päivänkakkaroilla näkee istumassa loistokultasiipiä. Ruusunruoholla mettä hakee ketohopeatäplä, jota lentää hätyyttämään orvokkihopeatäplä. Kukista voi löytää myös ruusuruohomaamehiläisen, jonka jalkojen vasut pullistelevat violetista siitepölystä.
Hoito on niityille elintärkeää, sillä ilman kasvillisuuden niittoa tai laidunnusta alueet pensoittuvat ja kasvavat vääjäämättä umpeen. Lappeenrannan Pellisenrannassa on pieni niittyrinne, joka sekin oli vaarassa muuttua metsäksi ja samalla olisivat hävinneet niittykasvit, perhoset ja muut avoimiin ympäristöihin sopeutuneet lajit.
Etelä-Karjalan Allergia- ja ympäristöinstituutti yhdessä maaomistajien kanssa kunnosti niityn ja aloitti säännöllisen hoidon 1990-luvun alussa. Hoito on erimuodoissa jatkunut tähän päivään saakka ja samalla on tarkasti seurattu kasvillisuuden muutoksia ja perhoslajistoa. Nyt tiedämme varsin hyvin, oliko vuosikymmenien työstä hyötyä vai ei.
Niittämistä, laiduntamista ja välillä puuston raivausta
Pellisenrannan niittyrinne on vanhaa viljelyaluetta, joka raivattiin aikoinaan pelloiksi. Salpausselän kivistä maata oli hankala kyntää ja köyhän maaperän takia viljakin kasvoi kituliaasti. Niittyjä käytettiinkin pääasiassa heinäpeltoina ja laitumina, viimeisen kerran joskus 1960-luvun puolivälissä.
Niittyrinteellä ohikulkijoiden huomion ovat varastaneet punaisena leimuavat mäkitervakot. Naapureilta saadun tiedon mukaan mäkitervakkoa on ollut runsaasti 1950-luvulta saakka, mutta 1980-luvulla tervakot muodostivat kedolle poikkeuksellisen suuren kasvuston. Juhannuksen aikaan suuri osa kedosta peittyi punaiseen väriin. Niittyä kutsuttiinkin tervakkoahoksi tai tervakkoniityksi ja sillä nimellä paikka esiteltiin Toukohärkä ja kultasiipi –kirjassa vuonna 1995.
Pellisenrannan niityn kunnostus alkoi keväällä 1990.
Kesällä 1990 poistettiin niitylle levinneitä puita.
1990-luvulle tultaessa niityllä kasvoi jo parimetrisiä männyntaimia ja haavataimet olivat jo levittäytyneet niityn reunoille. Niitty raivattiin talkoilla ja vuosina 1992–1995 rinnettä hoidettiin niittämällä. Heinäkuun lopussa kasvillisuus niitettiin ja niitos korjattiin pois. Rinne haravoitiin myös toukokuun alussa ennen kuin kasvien kasvu käynnistyi. Hoidossa oli tauko vuonna 1996 ennen seuraavana kesänä alkanutta laidunnusta.
Niittyä haravoitiin keväisin 90-luvun alussa ja muutamana keväänä 2010-luvun taitteessa. Metsien ympäröimälle niitylle leviää nopeasti puiden taimia, erityisesti haavan taimet ovat olleet riesana. Laidunnuksen aikana taimia jouduttiin katkomaan itse, sillä lampaat eivät syöneet kaikkia pois. Vuonna 2009 harvennettiin myös niityn reunametsiä.
90-luvun lopussa rinteellä laidunsivat lampaat. Laidun oli jaettu kahtia, jotta hyönteisillä riittäisi ravintokasveja. Taustalla näkyy tiivis mäntytaimikko, joka raivattiin 2000-luvun alussa (alakuva) ja samalla laidunta voitiin laajentaa koko Yläniityn alueelle.
Puolen hehtaarin laitumella riitti ruokaa 3–4 lampaalle kahdesta viikosta kuukauteen kesä-heinäkuussa. Laidun oli jaettu kahteen osaan, joita laidunnettiin vuorovuosittain. Vuorottelun ajatuksena oli luoda hyönteisille mahdollisuus siirtyä niityn laiduntamattomalle puoliskolle. Tätä pidettiin tärkeänä, koska pienen metsien ympäröimän niityn lähistöllä ei ollut muita samanlaisia paikkoja.
Laidun aluetta laajennettiin 2000-luvun alussa yli hehtaarin kokoon ja niittyrinne oli kokonaan laidunnuksessa. Koko laitumella syötävää riitti vuosittain 6–9 lampaalle 2–3 kuukauden ajan. Kasvillisuutta säilyi hyvin hyönteisillekin, sillä lampaat viihtyivät paremmin rinteen päällä kuin tien varressa sijainneella niittyrinteellä.
Laiduntajia toiseksi viimeisenä vuonna 2010.
Niityllä syntynyt karitsa ja uuhi lokakuussa 2010.
Laidunnus jouduttiin lopettamaan vuonna 2011. Samalla niittyrinteen yläosan istutettiin kuusen taimille. Niittyrinne pysyi edelleen avoimena ja kahden välivuoden jälkeen rinne niitettiin vuonna 2014. Sen jälkeen niittämistä on jatkettu vuosittain.
Vuonna 2014 niittyä alettiin taas hoitamaan nittämällä. Kasvillisuus niitetään pienellä niittokoneella ja niitos haravoidaan pois talkoilla.
Monimuotoista niittykasvillisuutta
Niittyrinteen kasvillisuutta on seurattu rinteelle tasavälein sijoitettujen neliömetrin ruutujen avulla. Ensimmäinen tutkimuskerta oli jo ennen hoitotoimien alkamista vuonna 1990, jolloin tutkittiin 45 ruutua. Seuraavalla tutkimuskerralla vuonna 1996 verkostoa tihennettiin 83 ruutuun, jotka sijaitsivat 13 linjassa. Nämä ruudut on sen jälkeen tutkittu 5–6 vuoden välein. Viimeisin kerta oli vuonna 2020.
Ruuduilta on kirjattu kaikkiaan 105 kasvilajia. Monipuolisesta niittykasvillisuudesta kertoivat muun muassa aholeinikki, heinäratamo, mäkikuisma, nurmikohokki, kelta-apila ja ketoneilikka. Rinteen päällä kasvaa uhanalaista sykeröpoimulehteä ja muutama lehtoneidonvaippa.
Niitty oli selvästi muuttumassa kuivasta kedosta tuoreiden niittyjen suuntaan. Niittojaksolla 1990-luvun alkupuoliskolla monet ketokasvit, kuten hopeahanhikki, aho-orvokki ja mäkitervakko olivat vähentyneet. Useat rehevämpien niittyjen lajit, kuten niittyhumala ja metsäapila ovat runsastuneet. Selvästi laajemmalle ovat levinneet myös koiranputki, niittysuolaheinä, päivänkakkara ja niittyleinikki. Niittyleinikin leviämistä auttoi todennäköisesti laidunnus, sillä eläimet karttavat lievästi myrkyllisiä leinikkejä. Peltohistoriasta muistuttavat kasvit, kuten peltokorte ja juolavehnä, ovat vähentyneet eivätkä niitä niityillä kuuluisi kasvaakaan. Pelto-ohdake ja pillikkeet hävisi jo 90-luvulla ja muutkin peltolajit ovat selvästi harvinaistuneet.
Kasvillisuuden monimuotoisuus on lisääntynyt hoidon aikana. Ensimmäisessä tutkimuksessa vuonna 1990 neliömetrin ruuduilla oli keskimäärin kymmenen kasvilajia. Kun ruutumäärää lisättiin vuonna 1996 lajimäärä oli 13,9 neliöllä. Laidunnuksen aikana 2000-luvun aikana lajimäärä pysyi 14 ja 15 lajin välillä. Niittämisen uudelleen aloittamisen jälkeen lajimäärä nousi selvästi. Vuonna 2015 neliömetrillä oli 16,9 lajia ja vuonna 2020 hieman vähemmän, 16,6 lajia. Joskin viimeisellä tutkimuskerralla putkilinja kaivaminen rinteen päällä ja ojan kunnostaminen tien varressa vähensi joidenkin ruutujen kasvilajien määrää.
Niityn kasvillisuutta on seurattu neliömetrien ruutujen avulla, joita vuonna 1990 tutkittiin 45 ja vuodesta 1996 ruutuverkkoa tihennettiin 83 ruutuun. Ruutuverkosto voidaan käyttää havainnollistamaan lajien esiintymisen muutoksia, vaikka ruudut eivät peitäkään koko rinteen aluetta. 30 vuoden aikana kuivien niittyjen kasvit, kuten mäkitervakko on vähentynyt ja esiintyminen on painottunut aurinkoisimpaan itäreunaan. Monet niittykasvit, kuten päivänkakkara ja niitty- ja rönsyleinikki ovat selvästi runsastuneet. Vanhasta peltokäytöstä muistuttavat kasvit, kuten juolavehnä, peltokorte, pelto-orvokki ja pillikkeet ovat selvästi vähentyneet hoidon ansiosta. Pelto-ohdake hävisi kokonaan jo 2000-luvun alussa.
Hyönteislajistoa tutkittiin mm. kuvan oikeassa reunassa näkyvän malaisepyydyksellä. Kuva vuodelta 2009.
Perhosia ja muita hyönteisiä
Pellisenrannan ketorinnettä voidaan pitää hyönteisille arvokkaina elinympäristöinä. Niityiltä on kirjattu yhteensä 45 päiväperhoslajia. Selvästi runsaslukuisimmat lajit ovat heinäisillä joutomailla ja niityillä viihtyvät tesmaperhonen, lauhahiipijä, sitruunaperhonen ja lanttuperhonen.
Joukossa on myös harvinaisempia perinneympäristöjen lajeja. Niityllä on havaittu kirjoverkkoperhosia sekä silmälläpidettäviksi luokiteltuja ketokultasiipiä, tummakirjosiipiä ja uhanalaisia virnasinisiipiä. Mäkitervakon kukilla on nähty pörräävän silmälläpidettäväksi luokiteltuja ruusuruohokiitäjiä ja ruusuruohoilta on myös löydetty lajin toukkia.
Ruusunruohokiitäjä lentää päivisin ja poikkeaa yöllä lentävistä kiitäjäperhosista läpinäkyvien siipien avulla. Perhonen muistuttaa kimalaista, mutta muiden kiitäjien tavoin se pörrää laskeutumatta kukilla, kuten kolibrit, ja sen toukalla on takapäässä on kiitäjille tyypillinen sarvi.
Ketorinteen muuta hyönteislajistoa on selvitetty vuosina 2008 ja 2009. Pyydysmateriaalista tunnistettiin kaikkiaan 110 lajia ja 1 050 yksilöä. Tarkimmin tutkittiin kaskaat, luteet sekä pistiäiset. Tavanomaisten lajien joukosta löytyi vaarantunut kalvasoksahukka (Passaloecus insignis), joka on pienikokoinen musta petopistiäinen, sekä silmälläpidettäväksi luokitellut laastiseinämehiläinen (Anthophora quadrimaculata) ja vaatimattoman näköinen vihreä kaskas tulikukkakeijukas (Emelyanoviana mollicula).
Pyydyksissä oli kaksi Suomelle uutta vainopistiäistä Orgilus pimpinellae ja Chorebus asperrimus. Vainopistiäiset muistuttavat elintavoiltaan ja ulkonäöltään varsinaisia loispistiäisiä, mutta ovat yleensä pienempiä.
Aikuiset lehtipistiäset (Tenthredo campestris) käyvät kukilla, toukat syövät sarjakukkaisia kasveja, kuten vuohenputkea. ↗↗Apilanirput elävät metsäapilan kukissa. ↗Idänhepokatti on muiden hepokattien tapaan peto, joka pyydystää saaliikseen muita hyönteisiä. Kuvassa on nymfi, jolla siivet eivät ole kehittyneet aikuisten hepokattien mittaan.
Ritariperhonen nautiskelee mäkitervakon mettä. Toukille niityllä ei ole ravintoa, sillä useimmiten toukat syövät kosteilla paikoilla kasvavaa suoputkea tai karhunputkea, joka ei myöskään kuulu niityn kasvilajistoon.
perhoset.com 