Kreikassa, Patmoksen saarella

Uuden testamentin viimeinen luku, Johanneksen ilmestys, kertoo uudesta taivaasta ja uudesta maasta ja päättää Raamatun niin kuin maailman luominen sen aloittaa. ”Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, eikä merta enää ole.”

”Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niin kuin morsiamen, miehellensä kaunistettu.  Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa enää ole, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt. Ja valtaistuimella istuva sanoi: Katso uudeksi teen minä kaikki. Ja hän sanoi: Kirjoita, sillä nämä sanat ovat vakaat ja todet. Ja hän sanoi minulle: Se on tapahtunut. Minä olen Alfa ja Omega, alku ja loppu.” (Johanneksen ilmestys 21, 1-6)

Rooman keisari Domitianus oli karkottanut Johanneksen Patmoksen saarelle todennäköisesti vuonna 95. Johannes oli jo pitkälle yli 80 vuoden ikäinen. Hän oli luolassa, rinteessä lähellä satamaa. Sinne yksinäisyyteen hän tapasi tulla mietiskelemään ja rukoileman. Tällä kertaa Johannes oli ollut luolassa 20 päivää, rukoillen. Oli sunnuntai. Yhtäkkiä Luolan pyhän hiljaisuuden rikkoi Jumalan ääni kuin pasuunan ääni, joka oli niin voimakas, että luolan katto halkesi kolmeen osaan. Herra ilmestyi kaikessa loistossaan. Johannes sai käskyn kirjoittaa.

Johannes alkoi sanella oppilaalleen Prochorukselle: ”Minä, Johannes, teidän veljenne… minä olin Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden saaressa, jonka nimi oli Patmos. Minä olin hengessä Herran päivänä, ja kuulin takanani suuren äänen, ikään kuin pasuunan äänen, joka sanoi: Kirjoita kirjaan, mitä näet, ja lähetä niille seitsemälle seurakunnalle, Efesoon ja Smyrnaan ja Pergamoon ja Tyatiraan ja Sardeeseen ja Filadelfiaan ja Laodikeaan. Ja minä käännyin katsomaan, mikä ääni minulle puhui; ja kääntyessäni minä näin seitsemän kultaista lampunjalkaa ja lampunjalkain keskellä Ihmisen pojan muotoisen, pitkäliepeiseen viittaan puetun ja rinnan kohdalta kultaisella vyöllä vyötetyn. Ja hänen päänsä ja hiuksensa olivat valkoiset niin kuin valkoinen villa, niin kuin lumi, ja hänen silmänsä niin kuin tulen liekki; ja hänen jalkansa olivat ahjossa hehkuvan, kiiltävän vasken kaltaiset, ja hänen äänensä oli niin kuin paljojen vetten pauhina. Ja hänellä oli oikeassa kädessään seitsemän tähteä, ja hänen suustaan lähti kaksiteräinen, terävä miekka, ja hänen kasvonsa olivat niin kuin aurinko, kun se täydeltä terältä paistaa. Ja kun minä hänet näin, kaaduin minä kuin kuolleena hänen jalkojensa juureen. Ja hän pani oikean kätensä minun päälleni sanoen: Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen. Ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Kirjoita siis, mitä olet nähnyt ja mikä nyt on ja mitä tämän jälkeen on tapahtuva.” (Johanneksen ilmestys 1, 9-19)

Johannes saneli, Prochorus kirjoitti

Johannes ei ollut pitkän elämänsä aikana kirjoittanut kokemuksiaan Jeesuksen ajasta. Nyt hän saneli ja kirjoitti kaiken sen, minkä tiesi.

Johanneksen evankeliumia pidetään ehkä parhaana todistuksena. Hän, kalastaja, oli ensimmäisiä, joita Jeesus kutsui eikä hän sen jälkeen koskaan väistynyt Mestarinsa viereltä. Hän todisti ihmeteot. Viimeisellä ehtoollisella hän nojasi päänsä Herransa rintaan ja kysyi ahdistuneena, kuka on Mestarin kavaltava. Hän kulki Jeesuksen rinnalla Golgatalle. Illan tummissa varjoissa hän auttoi ottamaan Jeesuksen ruumiin alas ristiltä, sai todistaa tyhjän hautakammion ja käärinliinat. Johannes näki Jeesuksen ilmestyvän opetuslapsilleen kahteenkin kertaan ja sen, kuinka Tuomas uskoi vasta, kun sai koskettaa Jeesuksen haavoja.

Apostoli Johannes täytti kohtalonsa: kirjoitti Jeesuksen historian eli Johanneksen evankeliumin (mitä on nähnyt), kirjoitti seitsemälle Vähän Aasian seurakunnalle niin sanotut efesolaiskirjeet (mikä on nyt) ja kirjoitti ilmestyskirjan (mitä tämän jälkeen on tapahtuva).

Pian keisari Domitianus murhattiin. Häntä seurasi keisari Nerva, joka kuuli karkotetusta Johanneksesta ja käski vapauttaa hänet. Apostoli palasi Efesoon ilmeisesti vuonna 97 ja kuoli hyvin korkeassa iässä noin vuonna 104.

Näen pyhän luolan, ilmestysluolan katon kolmihaaraisen halkeaman. Lähellä lattianrajaa on kallion seinässä syvennys, siihen Johannes asetti päänsä levätessään. Toinen syvennys on oikealla vähän ylempänä, siitä hän otti kädellään tukea polvistuessaan rukoilemaan. Ja vielä on kalliossa pieni hyllymäinen muodostuma, jota Johanneksen kumppani ja sihteeri Prochorus käytti kirjoitusalustanaan. Johanneksen sanelulle ei näyttänyt tulevan loppua, kun hän sen kerran aloitti.

Kun astun ulos pienestä, hämärästä luolakappelista, talojen vitivalkoisuus häikäisee ja sininen meri näkyy huikaisevan kirkkaana samettina aina maan ääriin. Kruunuohdakkeen purppuranpunaiseen kukintoon lentää jostain suuri perhonen, kardinaaliviitta (Argynnis pandora), jolla on puhtaat, vastasyntyneet siivet.

Johannes oli Jeesuksen läheisin opetuslapsi. Niinpä hän istuu Jeesuksen vieressä, vasemmalla puolella Leonardo da Vincin seinämaalauksessa, viimeinen tai pyhä ehtoollinen, joka on ikuistettu Santa Maria delle Grazien kirkon yhteydessä toimineen luostarin ruokasalin seinälle (1495-1498). Ilmentääkö ristikuolemaan valmistava ehtoollinen ihmisen uutta yritystä palata jumalan yhteyteen ja paratiisiin? (Kuva on otettu vanhalla Nokian kännykällä Milanossa joulukuussa 2015).