Tämä on pieni johdatus kevään perhosiin. Mutta katsellaanpa ensin lähelle, ihan vain nurkan taakse. Löytyykö sieltä muuta kuin naapurin rakkikoira ja kevään kurainen lätäkkö? On paikkoja, joissa tuntuu olevan enemmän elämää. Paikka voi olla pieni mutta jotenkin kaunis. Jokin vaikeasti kuvattava erottaa se muusta ympäristöstä. Sinne lapsetkin pyrkivät.

Onko se lähipuiston vähäinen nurkkaus, jossa on vanha lehmus? Mökkirannassa kimmeltävä poukama, mustikkametsässä kohoava kallionnyppylä, peltoaukion jyhkeän männyn ympärille jätetty puusaareke, jokeen viettävä heleä koivikkonotkelma vai iso kivi kohisevan kosken juurella? Kahvinjuontipaikka, josta siintää topeliaaninen järvimaisema?

Mikä se on, mistä tuntuu säteilevän energiaa? Jonne askel vie, joka synnyttää voimakkaan luontoyhteyden, jossa tuntee olevansa paremmin elossa. Siinä katselee tarkemmin ympärilleen, kaikkea elämän kuhinaa. Keväällä varsinkin. Tuollaisessa paikassa melkein näkee ruohon kasvavan ja puun puskevan silmua.

Tuossa se on, tienpätkä. Ei se kummoinen ole. Reilut 300 metriä mukavasti polveilevaa kapeata mökkitietä, jonka Pelle, paikallinen isäntä teki aikoinaan puunajoa varten. Nimesi Luodon metsätieksi, josta kansa lyhenteli Luodontieksi. Ojat rehottavat hoitamattomina ja antavat hyvät pohjat kukkakasveille: vuokoille, orvokeille, linnunherneelle, voikukille, kurjenpolville.  Oikealla aaltoilee pelto, vasemmalla kasvaa kohisten kuusimetsä. Lehtipuita reunoilla, paksuja raitapehkoja, honteloa raudusta ja joku vahvempi valkorunko. Paatsamaa, pihlajiakin, myös harmaaleppä ja tietysti haapa näkyy. Pätkitty koivunrunko on turvallaan pientareella, jäänyt siihen antamaan asuinsijaa kaiken maailman mönkijöille.  

Toukokuinen sorapätkä Suomusjärvellä, puolentoistatuhannen ihmisen kunnassa Karjalohjan ja Kiikalan välissä. Merkillinen pätkä, sopivasti pitkä sivu etelään keräämään auringon lämpöä. Tien mutka kuin lämmin koura, joka suojaa pesästä pudonnutta linnunpoikaa. Yhtä auringossa väreilevää valoa.

Keväisen tienpätkän perhosia. Sitruunaperhosen naaras (Gonepteryx rhamni) munimassa paatsaman oksalle. Koivutyttöperhonen (Archiearis parthenoides) ei ole päiväperhonen vaan mittari, joka lentelee varhaiskevään aurinkoisina päivinä. Kangasperhonen (Callophrys rubi) on joinakin vuosina maamme yleisin perhonen. Nokkosperhonen (Aglais urticae) ja liuskaperhonen (Polygonia c-album) talvehtivat aikuisina niin kuin soratiellä paistatteleva neitoperhonen (Aglais io). Lanttuperhonen (Pieris napi) ja virnaperhonen (Leptidea sinapis) viihtyvät valkovuokkoja pursuavilla pientareilla. Alarivissä kansallisperhosemme eli paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus) ja talvehtinut suruvaippa (Nymphalis antiopa).

Siinäpä on myös kevätperhosten karkelot. Siinä eikä missään muualla. Joudat kävellä Salitun kylän raitteja, niitynreunoja ja metsäkulmia ristiin rastiin etkä löydä toista samanveroista.

Mutta hamuat aina vain parempaa niin kuin ihminen tekee. Kävellä hujautat tienpätkän minuutissa. Mitä siinä pysähtymään, viipymään. Niin kuin löytäessäsi hyvän mustikkapaikan tai röykkiön kanttarelleja, jo tähyät kauemmaksi. Jos vielä olisi enemmän kumpareen takana. No, sepä pitää ihmistä elossa. Niin kuin pappaa, joka aina vastasi kuulumisia kysyttäessä: ”Parempaan suuntaan ollaan menossa”. Niin pappa vastasi kunnes kuoli. Tosi vanhana tosin.

Mene nyt asiaan, hoputat. Maltahan, tässä tienpätkällä on kerrassaan mukava kevätauringossa pasteerata. Mökin kaapista on saanut vetää mielirytkyt päälle, 30 vuotta ei ole ikä eikä mikään verkkareille ja collegepuserolle. Aamun viileässä pipokin on tarpeen ja sen voi ajoittaa vuodelle 1962. Ostin teinipoikana Edinburghista. Vähän on pienen tuntuinen, leviääkö pää vanhetessa vai kutistuuko skottilampaan villasta tehty pipo? Ei sitä ainakaan pesty ole.

Edinburghin pipo on vuodelta 1962. Sen ohi kimmahtaa liuskaperhonen eikä kaukana kyki kesän airut, suosikkiperhoseni aurora (Anthocharis cardamines).

Jaaha, Mattikin on liikkeellä

Taluttaa vanhaa pyöränrämää, lakimies stadista ja puhuukin kuin stadilainen. ”Aika makee aamu, lähdin tsiigaan fogeleita, skujaan tohon lahden pohjaan. Siin on karmeesti vesilintuja, takana suolla kurkiakin, vaikka en mä snaijaa miten ne sittaa niin lähellä tietä.”

Matin isot silmälasinpokat ovat mustat ja jääneet 60-luvulle, tuovat mieleen vanhan kunnon Neuvostoliiton. Mutta kundi on virkeä kuin peipponen, kun kevät panee mahlan virtaamaan. Pokaa linnunpesiä ja rengastaa satoja poikasia joka kevät.

Matin kihloja löytää pitkin maailmaa, Siperiasta ja Afrikan kosteikoilta. Tästä tienpätkästä hänkin pumppaa energiaa rengastushommiin. ”Täs flygaa muuten hyvin perhosia, aina niitä tiellä kieppuu.” Oikein hätkähdän, kun Matti on huomannut saman. Mutta mikä ihme se on: Matin mökki on 400 metrin päässä ja faijansa hankki paikan jo 50-luvulla. Jännää sekin, että tällä pätkällä en ole koskaan nähnyt Matin ajavan pyörää vaan taluttavan hissukseen. Liekö mies itse edes ajatellut asiaa.

No, olkoon menneeksi, ystäväni. Pannaan menemään helpommasta päästä.

Sitruunaperhosen takuulla tunnet, katselehan ruskeasta lehtimatosta pukkaavia leskenlehtiä.  Pian jo äkkäät keltaisen lepatuksen: kirkkaamman koiraan, vähän vihertävämmän naaraan.

Seuraapa naarasta, joka pyörii paatsaman kaljujen pikkuoksien ympärillä. Pysähtyy hetkeksi ja tökkää takaruumiinsa hiukan jo silmua näyttävän oksan alapintaan. Soikea, vihertävän kuultava munahan siihen ilmestyy. Jos katsot perhosta tarkkaan, huomaat että se näyttää reissussa rähjääntyneeltä. Aivan oikein, perhonen on syntynyt jo viime kesänä, horrostanut jossain kiven kolossa ja pölähtänyt tien pätkälle huhtikuussa lumien häipyessä. 

Pölähtää siitä muutakin. Neitoperhonen makaa keskellä tietä siivet tiukasti soralle levitettynä, siipien silmät aurinkoon. Pelästyy sinua kömpelöä ja kimpoaa kiivaaseen lentoon, mutta palaa hetken päästä melkein samaan paikkaan, reviirilleen. Jos et hötkyile, saat sen helposti uudelleen okulaariin. Ellet tien päältä, niin vieruksen pajupuskasta, jonka herkulliset mesikissat imevät hyönteisiä magneetin lailla.  Aika lailla samat temput tekee suruvaippa, isompi, mustempi, se rakastaa lämpimiä kiviä. Lisätkäämme tuohon pajunimijöiden joukkoon vielä nokkosperhonen, jonka voit osuttaa jo auringon pehmentämältä lumenviipymältä.

Nyt olet saanut tuntumaa ja teroittanut katsettasi huomamaan pieniä asioita. Mitä ovat nuo pienet vihreät pomppijat tienvierillä, oksilla ja korsilla, havuilla, sorallakin? Hyvällä onnella kangasperhosen säkenöivä vihreä ottaa kontrastia ojan pohjan kultaisesta rentukasta. Vuonna 2001 suomalaiset perhoharrastajat ilmoittivat valtakunnalliseen päiväperhosseurantaan 25 467 kangasperhosta. Se oli yleisyydessä vuoden perhosykkönen, joten jos ylipäätään olit viime keväänä maastossa, näit kangasperhosen.  Tämähän alkaa sujua. Uutta joka päivä!

Valkovuokot valaisevat metsänpohjaa ja pientareita. Herkkua perhosten imettäväksi ne eivät juuri tarjoa, mutta istuskelupaikkoja kyllä. Myös minä istun ojassa ja ojentelen auringossa niin kuin muut metsän eläimet. Haluan napata virnaperhosen valkovuokolla.  Jospa se hetkeksi lopettaisi leppoisan lepattelunsa ja suostuisi yhteistyöhön.

Raimo saapastelee raitilla

Herkän kaunis virnaperhonen, pitkäsiipinen, hentoruumiinen, ainoa sukunsa edustaja Pohjan perillä. Virnaperhonen ei ole mikään Raimo, iso ja pyöreä maalaismies, joka saapastelee raitilla kuin kivenpyörittäjä, kuin olisi määrätty tien mittaa joka aamu tarkistamaan. Raimon maastopuvun tuhansiin taskuihin maastoutuu kymmeniä Karjalapulloja. Liikkuva kaljatankki sulautuu maisemaan eikä Raimoa huomaa ennen kuin on liki.

Raimo kulkee ainakin Salmen sillalle asti ja ottaa hörppyjä tavallisesti lennossa. Tarjoaa hövelisti, jos pahki sattuu. Tyhjät pullot jemmailee siisteihin riveihin ojan varsille. ”Kyl maar mää välil toitäki teen, yhtä leskeä just kävin helppimäs, ku ison poppelin juuret ol tukkinee sen viemärit. Piti mokoma puu kaataa ja juuret kiskoa mut kyl ny paska kulkee taas. Kättä alko kuitenki särkee, siin vaa kalja ol paras lääke.”

Siinä ojassa sopii hyvin pitää Raimolle luento perhosista. Ja Raimo taas kertoilee paikkakunnan kuulumiset. Miten poliisit tekivät ratsian viinatrokarien kämpille, mutta joku oli ehtinyt varoittaa kännykällä. ”Heh, heh, kyl maar känny on eto peli, eivät niin pullon pulloa löytäneet, eivät sen paremmin pannuakka, keittovehkeitä meinaan.”

Näytän Raimolle sinivuokolle kerinneen lanttuperhosen ja keväistä linnunhernettä lutkuttavan auroran, oranssitäplän, joka palauttaa lapsuuden aina yhtä vahvasti. Oranssista välähdyksestä alkoi vapaus. 

Sopii siinä jutella ja kuunnella kiurun liverrystä. Ei meitä huolet paina. Minua ja Raimoa. Hirvet ryskää jossain lähellä.

Vieläkö sinulle, luonnon ystävälle jotakin keväistä perhosherkkua

Tien pätkällä tavattua. Miten olisi paatsamasinisiipi, kevään ainoa sininen perhonen. Sen heleämmän sinistä et tapaakaan. Etkä sellaista sinisiipeä, joka pyrkii niin korkealle taivaalle. Kesän sinisiivet matavat enemmän kukkaniityillä. Ei paatsamasinisiipi  koskaan joukkona ryntäile, yksi tuolla, toinen täällä, voipa 4-5 osua samaan päivään hyvänä keväänä.

Meinasin unohtaa. Yksi aika varma on joukosta poissa. Pippurinen liuskaperhonen, joka istuu lepän rungolla pää alaspäin, tuntosarvet herkkinä, lovetut siivet yhdessä niin, että puunkuoresta ei erota. Lennähtää häirittynä koivunkonkelolle, levittää siipensä ja antaa sinun hetken pohtia, ovatko siivet luonnostaan repaleisen näköiset vai mikä niitä on nokkinut?

Ihan viimeiseksi, suuri hämääjä, tyttöperhonen. Kevään ensimmäinen lentelijä lämpimillä ja suojaisilla plänteillä. Kun sen näet, luulet nokkosperhoseksi, liuskaksi, neidoksi, ties miksi päiväperhoseksi, mutta et tajua että tuo pieni ruskeanpunertava hyrrä on mittariperhonen eikä päiväperhonen ollenkaan. No, väliäkö hällä, mutta vinkiksi vaan. Et löydä lajia päiväperhoskirjoista, mikä joko turhauttaa tai riemastut ajattelemaan, että osui suurharvinaisuus. 

Tuossa se on. Talven levännyt, nyt elämää pursuava tienpätkä. Jäänpä tähän kannolle syömään eväitä, vaikka mökille ei ole monta kivenheittoa. Katselen vain, ja kuuntelen.