Golfin suosion evolutiivinen selitys

On heinäkuu 2005, Suomessa kesä, mutta eteläisellä pallonpuoliskolla, Etelä-Afrikassa keskitalvi. Perhosia on ylipäätään vähän.

Ensimmäinen näytös

Lion Sandsin läpi virtaa kapea, mutkitteleva Sandjoki. Sen pientareilla kukkii pieniä, ahkeraliisojen näköisiä punaisia ja sinertäviä kukkia, joissa lentää perhosia. Muualla niitä ei kuivana kautena juuri lennäkään. Olen jo monta päivää pyydellyt päästä kävelemään pitkin joen rantaa. Lopulta Harvey suostuu vastahakoisesti ja hyppäämme jeepin selästä kävelemään neljän kilometrin matkan takaisin Lodgelle. Musta, hoikka ja äänettömästi kulkeva Peter, ”tracker” menee kärjessä, iso Harvey rymistelee perässä kiväärinsä kanssa. Minä ja Ulla tarkasti kintereillä.

Musta Peter pysähtyy kuin naulittuna ja kääntämättä päätään muljauttaa silmiään oikealle. Harvey hiipii aivan taakse ja Peterin kädessä oleva korren pätkä värähtää samaan suuntaan tuskin näkyvästi. Noin 40 metrin päässä pusikossa vilahtaa suuren urosleijonan pää. Se näyttää tuijottavan pahki.

Valkoinen opas, Harvey kuiskaa: ”Stay just behind me, and if I say that you climb the tree, you climb!”. En ensin ymmärrä, miksi Harvey vaikuttaa kireältä. Miksi musta Peter, henkivartija on suolapatsaana? Hän tuijottaa suoraan eteen, jossa muutaman kymmenen metrin päässä korkean ja keltaisen rantaruovikon seasta tuijottaa leijona. Peter tuskin hengittää kääntäessään korren pätkän vasemmalle, ei paljoa kauempana on toinen leijona. Ja oikealla kolmas! Meidät on saarrettu. Välähtää, miksi paikan nimi on Lion Sands!

Näimme eilen jeepin selästä kahdeksan leijonan lauman samalla alueella. Tässä sitä ollaan, kuka käski kävelemään. Melkein arvaan Harveyn ajatukset, jotka kelaavat tilannetta nopeasti. Ulla ei ole kärryillä vaan on muutaman askeleen jäljessä, näen silmissäni ajon, jossa laumasta hivenen jälkeen jäävän antiloopin selkään iskeytyy ensimmäinen leijona.

Ovatko leijonat nälkäisiä, onko niillä tähän aikaan vuodesta tarpeeksi syötävää? Saiko lauma saalista eilen? Saalistavatko ne ylipäätään aamulla? Emme ole seeproja emmekä antilooppeja, mutta tietävätkö leijonat sen? Ovatko ne vain uteliaita? Harveyn suu on tiukkana viivana. Muutaman sekunnin hän selvästi harkitsee. Mumisee jotain Peterille, nousee sitten viiden metrin päässä olevalle pienelle kummulle, nostaa kiväärin molemmin käsin pään yläpuolella, heiluttaa sitä uhkaavasti ja karjaisee kaksimetrisen miehen voimalla: ”Hello you big cats, how are you doing, are you hungry?”

Aika venyy kuin Salvador Dalin kellossa eikä mitään tapahdu. Aamun kylmyys on vaihtunut auringon voimistuvaan lämpöön. Taivas on värähtämättömän sininen. ”Let´s go”, Harvey sanoo ja marssimme äänettömästi ja joutuisasti niin, että joki on vasemmalla ja pusikkomainen, matalapuinen savanni on oikealla.

Pahinta on, että vähän väliä sukellamme ruovikkoon tai epämääräiseen pusikkoon, jossa ei ole muuta näkyvyyttä kuin edellä kulkevan selkä. Eikä aina sitäkään. Peter ja Harvey katoavat välillä ja palaavat sitten näköpiiriin. Isot korppikotkat kiertelevät taivaalla, ne näkevät tarkkaan, mitä isolla alueella on tapahtumassa. En osaa lukea niiden käytöstä. Odottavatko ne jotain vai nauttivatko vain aamun nousevista virtauksista? Elimistö on äärimmäisen valppauden tilassa, adrenaliinin määrä veressä on noussut, varaston kansi on auki ja hormonipurskahdus odottaa mitä tahansa ärsykettä. Primitiivinen, hallitsematon pelko ennakoi pakokauhua. Sadattuhannet evoluution vuodet on pyyhkäisty pois. Tällaiselta on siis aina tuntunut saaliseläimeltä. Mikään ei ole muuttunut.

Aina, kun tukkoinen pusikko vähän harvenee ja ympärille tulee näkyvyyttä, itsevarmuus nostaa päätään ja adrenaliinia kiehuu vähemmän. Rantapenkka on kummallisen tyhjä, ei hippoja, ei Waterbuckeja, kuningaskalastaja sentään syöksyy kauempana. Perhoset eivät juuri nyt kiinnosta pätkääkään.

Uusi sukellus melkein kolmi-nelimetriseen keltaiseen ruovikkoon saa taas pelon pintaan. Siitäkin selvitään. Mitään ei tapahdu.

Lodgella Peter hekottaa valkoiset hampaat loistaen ja muljauttelee silmiään, helpotuksesta vai valkoisten hölmöilylle? Harvey pyyhkii hikeä ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sanoo kuitenkin paljastavasti: ”Peter hit the safer way”. Ehdinkin hieman ihmetellä, miksi kuljimme niin mutkitellen, emme suorinta tietä vaan välillä savannille nousten. Oppaan tehtävä on huolehtia turvallisuudesta. Harvey ei viittaa leijonakokemukseen sanallakaan, kun juttelee toisen oppaan kanssa. Adrenaliinikylvyn jälkeen uusi aamukahvi maistuu paremmalta kuin koskaan. Ensimmäistäkään perhoskuvaa ei tullut otettua, ei leijonistakaan sen puoleen.

Toinen näytös

Sun Cityssä on kaksi golfkenttää. Gary Playerin nimeä kantava kenttä on maailman hienoimpia. Ei, en todellakaan pelaa golfia. Ei golfissa mitään vikaa ole, ei vain jostain syystä huvita pelata. Kierrän Ullan kanssa pitkin kentän reunoja varoen hieman viuhuvia palloja. Ei täällä kai saisi edes kävellä. Kentällä on lammikoita, joiden rannoilla kasvaa korkeita kaislapehkoja, pieniä puroja, miniputouksia, kukkuloita, akasiapuiden ryhmiä, isompia yksinäisiä apinanleipäpuita, kivikasoja, hiekkavalleja, suuria kukkaistutuksia. Vihreä, keinokasteltu kenttä aaltoilee kauniisti laaksossa ja kiipeää vastapäisen vuorentyngän kupeelle. Kyyhkyset kujertavat metsikössä, haukka hyökkää ja kyyhkyset lentävät hädissään joka suuntaan. Kondori ja toinenkin lipuvat pitkin taivaan kantta.

Avointen alueiden ja nuoren metsän reunoilla ja suurilla kukkaistutuksilla lentää perhosia: Afrikan monarkkeja, suuria sinisiä paksupäitä, ohdakeperhosia, noita Suomeenkin ehtiviä kosmopoliitteja, kummallisen näköisiä, punertavia verkkoperhosia, vahvoja keltaperhosia. Siinä pyörivät myös ampiaiset ja herhiläiset.

Nousemme kävelyn jälkeen klubirakennuksen terassille oluelle. Kenttä avautuu edessä, aurinko on sopivasti takana ja jo hieman iltapäivän laskussa. Kentän voimakas vihreä saa punertavaa sävyä ja keltainen muuttuu aavistuksen ruskeammaksi. Koneääniä, autojen ääniä ei kuulu. Vain kevyt tuuli lepyttää lämpöä. Yhtäkkiä tajuan, mitä golf on!

Mitä golf on?

Golf on paluuta ihmisyyden alkuperäisimmille juurille. Täydellistä ja hallittua taantumista egon palveluksessa. Golfkenttä on savanni! Savanni levollisuudessaan, kauneudessaan, äärettömyydessään, turvallisuudessaan, vaarallisuudessaan, sanalla sanoen kaikessa ― tässä tapauksessa keinotekoisessa ― loistossaan!

Savanni on ihmisen alkukoti, ehkä Itä-Afrikan Tansanian tienoilla, ehkä Olduvain laakson ja suuren hautavajoaman seuduilla satojatuhansia, ehkä miljoona vuotta sitten. Seuduilla, joiden metsät alkoivat harventua ilmastonmuutoksen ja vähittäisen kuivumisen seurauksena. Puussa eläneet esi-isämme eivät enää voineet kulkea puusta toiseen, oli laskeuduttava alas kahdelle jalalle saaliin perään. Savannilla, ikivanhojen leipäpuiden ja harvan metsikön suojissa saattoi väijyä ja jäljittää saalista. Viholliset, pedot olivat paljolti ennakoitavissa, nähtävissä, niitä saattoi pitää silmällä. Lepopaikan saattoi rakentaa suojaiseen maastonkohtaan, josta kuitenkin näki joka puolelle.

Golfari on palannut savannille geeniensä ohjaamana, keihäs ja jousi kädessä. Hän osuu kauaksi ja tarkasti, hän epäonnistuu ja epäonnistuu mutta lopulta onnistuu. Aina. Hän saa kuin saakin pallon reikään. Prosessi viehättää häntä uudelleen ja uudelleen, loputtomasti. Hän näkee kohteen, hänen on osuttava siihen, hänellä on ase, hän tuntee ponnistelusta fyysistä mielihyvää, hän saa saaliin. Hän näkee jo kaukaa mahdollisen vihollisen, hän hallitsee näkymää, omaa elämäänsä.

Siksi Lion Sandsin kokemus oli niin merkittävä. Avoimella alueella tuli heti turvallisempi tunne, mutta pusikossa ja ruovikossa näkyvyyden kadotessa ympäristö muuttui arvaamattomaksi, hyvin uhkaavaksi. Jokaisen korren takana väijyi leijona. Avoimella alueella hyökkäys on paremmin hallittavissa, voi valita pakosuunnan, määrittää kohdan, jossa ei pakene vaan puolustautuu, kääntyy vihollista päin. Golfari on hyvin, hyvin alkukantaisten vaistojensa varassa. Niin sanotun sivistyksen ja kulttuurin silaus on vain ohut pinta, jonka alta paljastuu jo pienellä raaputuksella savannien tummaksi paahtunut, saalista etsivä esi-ihminen.

Kuka on Hamilton Naki?

Mehän tiedämme, kuka on maailman taitavin golfari: kissamaisesti pelaava, musta Tiger Woods. Kuka on ilmiömäisin kirurgi: selkäydinreflekseillään ja ilman lääkärinkoulutusta leikkaava musta Hamilton Naki, ensimmäisen sydämensiirron tehneen Christian Barnardin huipputaitava assistentti. Kuka on oivaltavin jäljittäjä: näkymättömän leijonan jo kaukaa haistava ja vaaraetäisyyden tajuava musta Peter. Hamilton hoiteli ensin valkoisten tenniskenttiä, sitten hänestä tuli huippukirurgi ja lopulta erinomainen golfari. Helposti. Musta Hamilton sujahti savannille kuin kotiinsa, lyönnin pituus oli aina oikea.  

Valkoinen ihminen on etääntynyt kaikesta luonnosta, mutta halajaa vaistomaisesti takaisin. Eivätkö rikkaimmat ja kauneimmat valkoiset pelaa juuri golfia? Ovatko he pärjänneet juuri siksi, että ovat ikivanhojen geeniensä pakottamina, tietämättään noudattaneet savannin lakia. Sinne he lopulta päätyvätkin ― savannille golfmaila kädessä.

Kun palaamme Etelä-Afrikasta, vanha tuttavani Jaakko Lehto, pääkallonmetsästäjä eli Headhunter (kauniisti puhutaan myös kykyjenetsijästä) antaa lehdessä 60-vuotishaastattelun. Haastattelun loppuun osuu aina pientä jutustelua harrastuksista. Mitä Jaska sanoo? ”Minä otan käteeni vain jotain hyödyllistä, kuten metsästysaseen tai golfmailan.”