Puola, Krakova elokuussa
Jouluksi 2005 posti toi paksun kirjeen. Krakovasta? Andrzej oli julkaissut kirjan Catharsis. On the Art of Medicine (The University of Chicago Press 2005). Kiitin kirjasta ja Andrzej vastasi: “Olen iloinen huomatessani, että yhdistät sen tuohon vuoden -98 Kyproksen illalliskeskusteluun. Se pysyy mielessäni”.
Kyproksen illallisella 1998 opin kreikkalaista mytologiaa ja miten se kietoutuu myös lääketieteeseen. Andrzej (vas.) juttelee kreikkalaisen kollegan kanssa ja suunnittelee jo upeaa kirjaansa, joka julkaistiin 2005. Suosittelen jokaisen lääkärin luettavaksi! Lääketiede on paitsi tietoa ja taitoa myös taidetta ja tunnetta.
This is the net, as old as the world, eternal.
It falls from heaven to earth in circles.
It surrounds and envelops everything in existence.
It joins us in its embrace and enfolds us in necessity. (Andrzej Sczecklik 2005)
Varsovan lentokentällä 1983
Joulukuussa 1983 olin Varsovan lentokentällä. Harmaan kentän aaltoilevat kiitoradat uinailivat muuten vielä totalitaristista unta. Istuin koneessa, jonka oli määrä viedä Osloon ja sieltä Helsinkiin. Muutama penkkirivi edempänä istui Danuta Walesa, kapinallisen Lech Walesan vaimo. Tunnistin äkkiä lehtikuvista. Mihin hän oli menossa, seitsemän lapsen äiti, ei ainakaan lomalle?
Kenttä oli täynnä miliisejä ja armeijan ajoneuvoja. Danutan ympärillä hääräsi muutama tummiin puettu, paksuniskainen siviili. Ilmeet olivat tuimat. Tietenkin! Solidaarisuusjohtaja Lech Walesa sai vuoden 1983 Nobelin rauhanpalkinnon, mutta kenraali Jaruzelski ei päästänyt miestä Osloon noutamaan palkintoa. Sitä pidettiin provokaationa, poliittisena tekona, johon piti vastata. Kansainvälisen väännön jälkeen Danuta sai luvan noutaa palkinnon miehensä puolesta.
Tupolev-koneen ympärillä oli tiukka saartorengas ja miliiseillä Kalashnikovit näkyvillä. Danuta katsoi ulos pyöreästä ikkunasta ja hymyili. Silloin näin merkin, vastaan panemattoman signaalin, ei, siitä ei voinut erehtyä. Lähellä Danutan ikkunaa oli sotilaiden rivi, kaikilla konepistoolit tanassa yli rinnan vasemmalta oikealle. Yksi nuorukainen sen teki, salaa tovereiltaan ja edessä kukkoilevalta upseerilta. Irrotti oikean kätensä pistoolin piipusta ja nosti peukalon uhmakkaasti piipun suojassa, mutta niin että ikkunasta huiskuttava Danuta näki sen varmasti. Mene Danuta! Viis aurinkolasien taakse piiloutuvasta vanhasta kommunistikentsusta. Ei meitä pian mikään pidättele!
Neuvostovallan päivät olivat luetut. Perhosen siivenisku aiheutti maanjäristyksen maapallon toisella puolella. Nuoren sotilaan peukalomerkki Varsovassa romahdutti kommunismin Sevastopolissa.
Lounas Krakovassa
Elokuussa 2000, Krakovan vanhassa kaupungissa, lähellä Skawińskan katua on pieni sisäpiha, jossa istumme vaatimattomalla lounaalla. Avaamme kaksi pulloa Starobrno-tsekkiolutta. Andrzej suosittelee ja jatkaa siitä, mihin jäi Kyproksen Larnakan illallisella 1998.
Andrzej Szczeklik (1938-2012), Jagiellonican yliopiston professori istuu sairaalan työhuoneessaan. Krakovan lounaalla 2000 kuulimme Ullan kanssa, miten neuvostokommunismi romahti.
Olimme juuri käyneet Auschwitzissa, 30 kilometriä Krakovan ulkopuolella. Siellä näen yksinäisen neitoperhosen, poukkoilevan eksyneen oloisena. Elämän merkki yhtä kaikki. Mutta järkytys se on. Vaikka siitä on lukenut, kulkeminen tummissa tiilikasarmeissa, ratapihalla, kuolemanjunien pääteasemalla, valtavassa kaasukammiossa, polttouunien ja kaasutetuilta ihmisiltä leikattujen hiusvuorien näkeminen, vanhat mustavalkovalokuvat. Koko tuon jyhkeän kuolemanteollisuuden aistiminen, yötä päivää polttouuneista tupruavan ruumissavun melkein haistaminen… miten kauan siitä on? Ei seitsemääkymmentä vuotta. Natsismista, totalitarismista, kansallissosialistisesta totalitarismista.
Auschwitz-Birkenau on kylmäävä kokemus. Juutalaisia kuljetettiin junalla keskitysleirille. Heti laiturilla tehtiin kaksi jonoa, toiseen lapset, vanhukset ja sairaat ja toiseen vahvat ja terveet. Ensimmäinen porukka (70-75 %) vietiin saman tien kaasukammioon ja sieltä poltettavaksi. Toinen porukka vietiin parakkeihin ja pakkotyöhön. Yli miljoona ihmistä murhattiin. Neitoperhosen lepattelu karulla kentällä tuo hivenen lohtua, elämä jatkuu.
Siksi olen hereillä, mahdollisimman valpas kuuntelemaan, kun Andrzej puhuu. Tuo hienopiirteinen Jagiellonican yliopiston professori, kardiologi, astman asiantuntija, jonka kotkan nenä, siniset silmät ja teräksenharmaat hiukset korostavat täsmällistä, melkein tieteellistä kerrontaa. Vaikka professori nyt rentoutuu, jutustelee, puhuu melkein itselleen, hän ei pääse loogikon karvoistaan, tuhannesta esitelmästä, joiden juonen on pitänyt kestää.
”Tiesitkö, että paavi, hänen pyhyytensä Johannes Paavali II oli Krakovan piispa vuodesta 1958”, Andrzej aloitti. Odottamatta vastausta hän jatkaa. ”Tunsin hänet hyvin, olin toki 18 vuotta nuorempi, mutta kun hän kutsui, minä menin. Lolek ― se oli Karol Wojtylan lempinimi ― syntyi Krakovan eteläpuolella 1920. Vankkatekoinen, kova urheilija ja lahjakas myös koulussa. Hän sai varhain enemmän kuin osansa elämän onnettomuuksista. Äiti kuoli, kun Karol oli yhdeksänvuotias. Kolme vuotta myöhemmin kuoli jo lääkäriksi valmistunut, etevä isoveli saatuaan potilaaltaan tuhkarokkotartunnan. Lolek säilytti kuolemaansa asti veljen stetoskooppia. Eikä siinä kyllin. Alkoi sota ja natsit miehittivät Puolan. Lolek oli ehtinyt aloittaa filosofian ja kirjallisuuden opinnot Jagiellonican yliopistossa, kun oli mentävä töihin kivilouhokselle. Rahaa ei ollut lanttiakan eikä elämää helpottanut että isäkin, armeijan kersantti kuoli, kun Lolek oli 21 vuotias. Hän oli muuten elämänsä loppuun asti aivan rahaton, ei tainnut olla pankkitiliäkään. Nyt hän oli aivan yksin, enemmän omillaan kuin kukaan. Perhe oli kuollut. Lolek teki töitä, opiskeli iltaisin pappisseminaarissa, mutta taisi haluta näyttelijäksi, harrasti teatteria ja kävi juutalaisen tytön kanssa krakovalaisissa kodeissa pitämässä esityksiä, natseilta salaa. En tiedä, rakastiko hän tyttöä. Juutalaisia perheitä hän joka tapauksessa auttoi, oman henkensä uhalla. Mitä sitten tapahtuikaan, mutta juutalaisten kohtalon hän jollakin salaisella tavalla jakoi mielessään.
Karol Wojtyla (1920-2005), Paavi Johannes Paavali II (1978-2005), lempinimeltään Lolek, oli Krakovan arkkipiispa 1963 alkaen. Hänet nimitettiin 1967 katolisen kirkon kardinaaliksi ja 1978 paaviksi. Johannes Paavali II oli ensimmäinen ei-italialainen paavi 455 vuoteen. Viite Helsingin Sanomiin on 20.4.2005.
– Olen ymmärtänyt, että paavi vastusti voimakkaasti kaikkea totalitarismia, sanon.
– Kyllä, se juonsi juurensa lapsuudesta ja nuoruudesta ja juutalaisten kohtalosta, Andrzej vastaa, – Lolekilla oli hyvin voimakkaasti kehittynyt oikeudenmukaisuuden taju.
– Mutta aikamoinen järjestelmä se on katolinen kirkkokin, eikös Johannes Paavali ollut äärikonservatiivi ja vastusti naispappeutta, ehkäisyä, homoseksuaalisuutta, pappien avio-oikeutta, vapautuksen teologiaa, geenimanipulaatiota ja ties mitä?
– Niinpä, Andrzej mietiskelee, – mutta samalla hän hyvin määrätietoisesti ajoi sosiaalisia uudistuksia ja kannatti radikaaleja toimia köyhyyden poistamiseksi niin kuin köyhien maiden velkojen antamista anteeksi. Hän ei myöskään hyväksynyt kuolemanrangaistusta ja toimi ihmisoikeuksien ja rauhan puolesta.
– Ja uskossaan hän oli ehdoton ja yritti saada maininnan kristinuskosta jopa EU:n peruskirjaan, muistelen.
– Opin tietenkin tuntemaan hänet sinä 20 vuoden aikana, jolloin hän oli Krakovan piispa ja myöhemmin kardinaaliarkkipiispa, Andrzej jatkaa, – silloin syntyi pieni oppineiden piiri pohtimaan asioita. Se tarjosi Lolekille mahdollisuuden testata ajatuksiaan. Tuo vähitellen myös vaikutusvaltaiseksi kehittynyt piiri vaikutti myös siihen, että hänet ylipäätään valittiin paaviksi 1978 kahdeksannen äänestyskierroksen päätteeksi. Mutta piiri ei syntynyt vaikutusvallasta vaan ystävyydestä ja innostuksesta.
– Siis sopivaa lobbausta oman ehdokkaan puolesta?
Andrzej syö paistettua lohifilettä, ottaa kivennäisvettä ja pisaran Starobrnoa. On lounasaika ja työpäivä sairaalassa jatkuu. – No, miten sen nyt ottaa, ajattelepa että edellinen ei-italialainen paavi vaikutti yli 400 vuotta aikaisemmin ja Lolekista tuli ensimmäinen puolalainen paavi. Tähtien piti olla oikeassa asennossa.
Alan katsella Andrzejta entistä kunnioittavammin. Miehellä taitaa olla paljon kerrottavaa. Toivottavasti tästä tulee pitkä lounas eikä miehen Nokia piippaa, ”pitää lähteä, potilas odottaa”. Minulla ei ole kiirettä, potilaat ovat kaukana.
– Olen ymmärtänyt, että kesän 1979 paavin matka Puolassa, aika pian paaviksi tulon jälkeen, oli monella tavalla avain, kun yritetään ymmärtää sen jälkeisiä tapahtumia.
– Aivan totta! Andrzej huudahtaa, – se matka itse asiassa sysäsi kaiken liikkeelle. Me olimme mukana sen valmistelussa. Jostain syystä Neuvostojohto ymmärsi vastustaa tuota matkaa ja itse Brežnev painosti Puolan kommunistihallintoa estämään vierailun. Koko vierailu oli yhtä riemujuhlaa, piinatun ja sodissa mennen tullen ylikävellyn kansan sieluntunnot saivat purkautumiskanavan. Väkijoukot seurasivat Lolekia, vaikka hallitus uhkaili kansaa irtisanomisilla ja palkkojen pidättämisillä. Lolek ei hillinnyt hurmosta vaan korosti kristillisyyttä ja verhosi vain vaivoin kommunisminvastaisuuttaan. Hänen viestinsä oli lopulta yksinkertainen: älkää enää pelätkö, toimikaa maanne hyväksi.
Eteläisemmässä Puolassa, Tatra-vuoristossa talonpojat elävät ikiaikaista elämäänsä. Hevoset ja miehet ovat isoja ja vahvoja. Katsokaa talon hirsiä, ne ovat valtavia ja kestävät satoja vuosia! Kommunismi tai kapitalismi – ketä kiinnostaa. Me tiedämme, mistä leipä otetaan.
– Kaipa nämä kommunistisen totalitarismin viat ja vääryydet olivat teidän piirinne kestoaiheita, uskallan arvata.
Andrzej ei vastaa suoraan, mutta vino hymy ei jätä asiaa epäselväksi. – Lolek tiesi ja tunsi puolalaisten tunnot ja nyt hän paavina kosketti ihmisten sydämiä. Tunnemyrsky oli hurja.
– Siinä myrskyssä syntyi solidaarisuusliike, eikö niin?
– Kyllä ja tammikuussa 1981 Lech Walesa esikuntineen vieraili Vatikaanissa. Neuvostoliitto alkoi olla todella huolissaan ja toukokuussa samana vuonna Mehmet Ali Ağca ampui paavia Pietarinkirkon aukiolla. Italialaisten selvitysten mukaan KGB oli sekaantunut asiaan.
– Mutta vyöry oli lähtenyt liikkeelle ja sitä vauhditti vielä Walesan Nobelin palkinto 1983, lisään.
– Walesa sanoi minulle kerran pitävänsä palkintoa ratkaisevana sysäyksenä, Andrzej paljastaa, – palkinto osui tärkeään hetkeen, jolloin liikkeen tulevaisuus oli epävarma, kommunismi oli vielä vahva. Palkinto antoi uudet siivet.
Olemme kahvissa. Andrzej kysyi, että otetaanko puolalaista kahvia. No mikäs siinä mutta en arvannut, että kuppiin laitetaan ensin kahvinporot ja päälle kaadetaan kuumaa vettä. Pitää juoda hieman varovaisesti.
– Andrzej, minä sanon, – mikä sinun mielestäsi loppujen lopuksi kaatoi kommunismin?
Professori ei vastaa heti, mutta näen että miettiä ei tarvitse.
– Kun kommunismi oli jo kaatunut, Lolek vieraili Prahassa. Siellä hän sanoi: ”Väite että maailma voidaan rakentaa ilman Jumalaa on osoittautunut illuusioksi”.
Vedän syvään henkeä ja Andrzej jatkaa.
– Ilman paavia ei solidaarisuutta, ilman solidaarisuutta ei Gorbatšovia, ilman Gorbatšovia ei kommunismin luhistumista, ainakaan tuossa ajassa. Kommunismi luhistui kuitenkin sisältäpäin, se oli pohjimmiltaan moraalinen luhistuminen.
– Siis loppujen lopuksi teidän pieni Krakovan piirinne kukisti kommunismin, pelkästään argumentoimalla! änkytin.
Professori katsoo pitkään ja ystävällisesti.
– Älähän nyt, kommunismi teki sen ihan itse, teki itsemurhan koska oli moraalisessa ja taloudellisessa vararikossa.
Kirjoitin tätä ensimmäisen kerran helmikuussa 2009 ja nyt uudelleen kesäkuussa 2023. Mietin Andrzejn sanoja, kun tunnistan kapitalismissa samat oireet. Muistan kuinka vuoden 2000 lounaalla professori kulautti viimeisen tilkan Starobrnoa ennen kuin riensi takaisin sairaalaan.
– Lolek varoitti myös kapitalismin viruksista: eritoten ahneudesta, mutta myös välinpitämättömyydestä, kulutushulluudesta, materialismista ja sekularismista. Totus tuus (täysin sinun), Tari. Se oli muuten Lolekin motto, tavataan.
Professori oli tiessään.
perhoset.com 