Uunio Saalas, hyönteistieteemme uranuurtajia, innostaa nuoria hyönteisten pariin. Hän kirjoittaa Nuoren hyönteistieteilijän oppaassa (1937, kolmas painos): ”Jokaisella valistuneella kansalaisella on syytä tutustua niin paljon kuin mahdollista hyönteisiin. Hyönteisten kehityshistoria, eriskummalliset muodonvaihdokset, korkealle kehittyneet aistimet, vaistot ja sielunkyvyt antavat näet monta erinomaista opetusta kaikille, jotka syvemmälti tahtovat päästä käsittämään luontoa, sen elämää ja lukemattomia ihmeitä”.

”Varsinkin niille, jotka erikoisesti eläintiedettä lukevat tai aikovat ruveta lukemaan, sopivat hyönteiset mitä parhaimmin erikoisalaksi. Tärkeää on, että jokainen eläintieteilijä niin pian kuin mahdollista, jos suinkin jo poikavuosinaan, valikoi itsellensä jonkun erikoisalan, johon hän koettaa perehtyä monipuolisemmin. Tottahan on kyllä, että yleistiedot ovat välttämättömiä. Sillä jollemme syvemmin ole tutustuneet johonkin yksityiseen alaan, on meidän mahdoton kokonaisuuttakaan käsittää.”

Uunio Saalas (1882-1969), vuoteen 1906 Unio Sahlberg, oli hyönteistieteen suomalainen uranuurtaja. Hän oli Helsingin yliopiston maanviljelys- ja metsäeläintieteen professori 1925–1952. Tieteellisen työn lisäksi hän kirjoitti yleistajuisia oppaita innostaakseen nuoria hyönteisten ja perhosten pariin. Ensimmäinen Nuoren hyönteistieteilijän opas ilmestyi jo 1914. Tuhohyönteisistä hän julkaisi kirjan 1923 ja oli niiden torjunnan tienraivaaja. Isoisänsä ja isänsä luonnontieteellisiä seikkailumatkoja hän julkaisi jälkeen jääneiden päiväkirjojen pohjalta 1929 (Matka maapallon ympäri) ja 1952 (Retkeilyjä kolmessa maanosassa).

Totuus on sama tänään. Luontoa ei voi ymmärtää, jollei tutustu siihen yksityiskohtien kautta. Englantilaiset sanovat: ”Devil is in details (piru on yksityiskohdissa)”. Yhteydet eivät avaudu, jos tieto on kovin pinnallista. Yhteiskunnan kaupungistuminen ja teollistuminen ovat etäännyttäneet ihmiset luonnonympäristöstä. Kaupunkilainen ihailee maisemaa tai kaunista perhosta, jos se on riittävän suuri ja lentää nenän edessä, mutta havainto on vailla oivallusta ja yleensä käyttökelvoton tiedon puutteen takia. Luonnon merkkejä ei osata tulkita, kasveilla ei ole nimiä, puut eivät kerro, hyönteisiä ei havaita, sienet tallataan, marjat menetetään. Ihminen köyhtyy ja vaarantaa vähitellen ymmärtämättömyyttään koko olemassaolonsa.

Mutta Saalas osasi vielä kaikenlaista eikä vähästä nirsoillut. Vai mitä sanotte tästä Saalaan ohjeesta: ”Raadoissa elää, paitsi kaikenlaisia kärpäsiä toukkineen ja koteloineen, erilaisia kovakuoriaisia kuten raatokuoriaisia, haudankaivajia eli turkkiloita ym. Raatojen seulominen ja tutkiminen kysyy usein suurta tahdonlujuutta, varsinkin kun raato on vanha, sillä siitä leviää silloin tavallisesti kammottava löyhkä. Mutta hyönteiskerääjä ei saa olla kranttu!  Monet hyönteiset tunkeutuvat maahan raadon alle, joten raadon alustakin on seulottava.” Nykykaupunkilainen kiljuu vähemmästäkin.

Menkäämme Uunion kanssa suolle: ”Niihin kohtiin, joissa vedessä kasvaa saraa ja Hypnum-sammalta, ovat tavallisesti enimmät vesihyönteiset kerääntyneet. Suonsilmälle joutuessamme tapaamme runsaasti muita hyönteisiä – maakiitäjäisiä, lyhytsiipisiä ym. – jotka elävät rannalla kelluvalla kasvipeitteellä sammalten ja muiden kasvion joukossa. Niitä voimme kerätä eräällä hyvin mukavalla tavalla: riisumme kengät, tarvittaessa myös housut jaloistamme ja lähdemme ihan veden rajalle, varsinkin pienelle niemekkeelle. Kun olemme vähän aikaa seisoneet samassa paikassa, on koko niemi vähitellen painunut vedenpinnan alle, ja kaikki siinä elävät maahyönteiset ovat nousseet veden pinnalle. Jotkut koettavat sääriämme pitkin kuivalle, toiset koettavat uimalla eri suuntiin pelastua vesihädästä; mutta pian joutuvat ne meidän vesihaaviimme, jota ahkerasti kuljetamme edes takaisin pitkin veden pintaa. Tässä työssä täytyy meidän olla rohkeita mutta samalla tarkkoja ja varovaisia, jotta emme astu liian heikolle kohdalle. Helposti voi näet sattua, että me nieminemme päivinemme äkkiä vajoamme syvemmälle kuin tarkoituksemme olikaan.”

Joitakin suolla lentäviä päiväperhosia: suokeltaperhonen, rämehopeatäplä, suohopeatäplä, suonokiperhonen ja Hannu Aarnion kuvaama rämekylmänperhonen. Viimeisenä keltaisia takasiipiään vilauttava herttakangasyökkönen.

Saalas näkee suolla myös perhosia. ”Sellaiset suot, joissa kasvaa paljonlaisesti mäntyjä ja joissa on hyvin runsas ja tiheä varpukasvillisuus, ovat parhaimpia perhossoita. Kesä-heinäkuussa lentelevät Argynnis aphirape (nykyisin Boloria eunomia, rämehopeatäplä), mustanruskea Erebia embla (suonokiperhonen) ja Oeneis jutta (rämekylmänperhonen), joka istuu männynkylkiin suoraan lennostaan. Yllä mainitut lajit lentävät vain kuumimmassa päivänpaisteessa, ja niin tekevät myös – kumma kyllä – kaksi samanlaisilla soilla lentävää pientä yökköstä, Plusia microgamma (keltahopeayökkönen) ja Anarta cordigera (nykyisin Coronata cordigera (herttakangasyökkönen).”

 Vaikka Saalas kertoilee suojuoksuistaan perhosten perässä – mitä hän pitää raskaana hommana, mutta samalla miellyttävänä ja tuloksista rikkaana – sanoisin että rämehopeatäplä lepattelee melkein itsestään kameran linssin ulottuville, kunhan mättäällä seisoo.