Argentiina, Puerto Iguazu, Santa Ana

Argentiinan luonto on lumoava, mutta niin on kulttuurikin. Jesuiittojen utopiamaassa, Santa Anassa, San Ignacio Minissä on huikea barokkikirkko, jonka rauniot uivat sateessa lokakuussa 2004. Paikalla on nyt pieni kirkko, jonka sisällä on pienoismalli jesuiittojen rakennuksista.

Lokakuun 16. päivän iltana vuonna 2004, muutama minuutti kahdeksan jälkeen Iguassun Brasilian puoleisten putousten yläpuolinen taivas repeää hehkumaan ensin punaisena ja sitten vitivalkoisena. Siirtomaatyylisen Das Cataratas -hotellin (alla) katetun kivipation raskailla, valkoiseksi maalatuilla rautatuoleilla istuvat ihmiset muuttuvat kalpeiksi kuin lakanat.

Seuraa kammottava jylinä ja ihmiset pakenevat sisään. Trooppinen sade kiihtyy niin kuin jättiläismäinen putous olisi siirtynyt tänne puolelle kanjonia. Salamointi on sarjatulella ja ylittää ennen koetun.

Neljäsataaneljä vuotta aikaisemmin jesuiitat astuivat Brasiliaan perustaakseen valtakunnan sademetsän sydämeen. Putousten takamaat, Parana- ja Paraguayjoen latvaseudut olivat tuntematonta metsää, tuntemattomia intiaaniheimoja, arvottomia espanjalaisille. Juuri sellaista aluetta jesuiitat olivat hakeneet. He saivat Kastilian ja Aragonian kuninkaalta, Felipe III:lta luvan perustaa Etelä-Amerikan sisäosiin valtakunnan – maallisen vallan häiritsemättä. Kuningasta piti kunnioittaa ja veroja piti maksaa, mutta muuten, sanoi Felipe, tehkää niin kuin parhaaksi katsotte.

Vuonna 1540 sotilas, askeetti ja näkijä, espanjalainen Inigo Lopez de Recaldo Loyola eli Ignatius de Loyola sai paavilta luvan perustaa Jeesuksen veljeskunnan, Compania de Jesus, Societas Iesu.  Jesuiitat vannoivat täydellistä ja ehdotonta uskollisuutta paaville.

Kirjapaja julkaisi suomeksi Loyolan Autobiografian,  Pyhiinvaeltajan kertomuksen.  Ignatiuksen ja jesuiittojen tunnus oli: Ad maiorem Dei gloriam, ”Jumalan suuremmaksi kunniaksi”. Pyhiinvaeltajan karu kertomus on merkillinen, hypnoottinen. Paljoa ei näytä tapahtuvan. Kerronta kulkee kolmannessa persoonassa, Ignatius ikään kuin vähitellen katoaa tarinasta. Hän ei kirjoittanut teoksestaan sanaakaan vaan kertoi elämästään ystävälleen Goncalves da Camaralle, joka teki muistiinpanoja ja saneli ne kirjurilleen. Syntyi espanjalais-italialainen käsikirjoitus, joka käännettiin latinaksi. Alkuperäinen käsikirjoitus on kadonnut.

Pyhiinvaeltajan kertomus on uskon dokumentti, todistusta Jumalan johdatuksesta tiellä kristilliseen täydellisyyteen. Kirjasen suomentaja Seppo A. Teinonen lainaa johdannossa Antoinette de Geuseria: ”Kun oppii tuntemaan pyhää Ignatiusta ja jesuiittoja, minusta näyttää siltä, että yksistään juuri Jumala on se, jota rakastetaan, siinä määrin nämä muuttuvat kuin kasvottomiksi jättääkseen hänelle koko tilan”. (Vie de Consummata 1928)

1500-luvun katoliset espanjalaiset ja portugalilaiset valloittajat eivät totisesti olleet esimerkillisiä kristittyjä. Pahinta oli kyltymätön kullanhimo. Uudessa maailmassa oli kultaa, mutta mittaamattomasti enemmän sitä oli ahneiden konkistadorien mielissä. Kokonaisia alkuasukasheimoja metsästettiin tappavaan orjatyöhön kultakaivoksille. Entä tuliliemi, jonka kaupasta Kanadan ranskalaiset loivat jättituottoisan kaupan. Tuliliemi turmeli orjuutetun heimon toisensa jälkeen. Taudit tekivät selvän lopuista. Työvoimasta alkoi olla huutava pula. Brasiliasta ja Argentiinasta ei löydetty niin paljon kultaa kuin Meksikosta, Perusta ja Kolumbiasta, mutta työvoimaa tarvittiin laajenevalle maanviljelykselle ja metsien kaatamiseen. Orjia metsästettiin yhä laajemmilta ja koskemattomammilta alueilta.

Lähetyssaarnaajat halusivat lopun orjakaupalle.

Perhosten valtakunta Iguassun putouksilla

Iguassun Argentiinan-puoleisilla putouksilla on polku, joka aluksi noudattaa rantaa ja sukeltaa sitten syvälle viidakkoon. Ei aavistustakaan, mihin se vie. Ukkosmyrskyn jälkeen valtavat mutalammikot katkaisevat kapean tien tämän tästä ja niiden kiertäminen on hankalaa vaatteita repivän viidakon takia. Keltaisten perhosten parvia on joka puolella, ne kerääntyvät röykkiöiksi auringon kuumentamille mutareunoille. Valkoisia ja mustia ritariperhosia työntyy joukkoon, punaisia ja sinisiä täpläperhosia, vihreitä metalliperhosia, synkkiä paksupäitä.

Yllätyn, kun huomaan shortsihousuisen miehen, joka selvästi katselee perhosten eloisia mättäitä ja loputonta paikan vaihtoa. Ajattelen, että mies on ”poacheri”, salapyytäjä, koska hän roikottaa muovikassia, jossa voisi olla piilossa pieni haavi ja myrkkypullo.  Mutta ei, hän on tanskalainen pappi, Hans, jonka pussissa on pieni digikamera ja pullo vettä (ks. alla). Hän on lähtenyt vihreän junan päätepysäkiltä tallustamaan kohti tuntematonta. Mies on hämillään perhosten paljoudesta ja tuijottaa niitä lumoutuneena. Perhosten sakeus on melkein käsittämätöntä. Misiones-maakunnan Iguassun putouksille kurkottava nokka on perhosten valtakunta.

Illalla törmään Hansiin uudelleen Argentiinan Puerto Iguazun pikkuruisen keskustan ainoassa kelvollisessa ravintolassa, Lautarossa. Tangobändi soittaa ja intiaanityttö viittoilee, että mitäs siinä istutte ulkona, kun sisällä soitetaan tangoa! Mutta minä ja Hans istumme terassilla. Pohjoisen mies istuu ulkona, kun etelän lämmin, samettinen yö hyväilee. Antarctica-olutta ja vähän ajan päästä Caipirinhaa, sokeriviinaa, limetillä. Pappi ottaa napanteria siinä missä lääkärikin.

Hans ehdottaa, että menisin Santa Anaan, tutustumaan San Ignacio Miniin, jesuiittojen suureen siirtokuntaan ja sen raunioihin. Paikkahan on tässä aika lähellä (200 km!) ja taksi maksaa nykyään vain jonkun peson, kun Argentiinan talous romahti ja kytkentä dollariin oli pakko purkaa.  En tiedä jesuiitoista mitään. Sen verran, että nimellä on huono kaiku. ”Tarkoitus pyhittää keinot.” Niin Sakari Topelius opetti Suomen kansaa pater Hieronymuksen kautta. Eikä Topelius sanontaa keksinyt, matki vain vanhoja kirjoituksia. Mutta Hans tietää. Kaataa lisää Antarcticaa ja aloittaa.

Jesuiitat tajusivat, että valkoisia valloittajia ja heidän ahneuttaan, turmelustaan ja hillittömyyttään tuntevat intiaanit nauroivat puheita kristinuskon lähimmäisenrakkaudesta, toisen posken kääntämisestä ja ihmisten samanarvoisuudesta Jumalan edessä. Oli mentävä alueelle, jonka asukkaat eivät tunteneet valloittajia, sellaisille seuduille, joihin valkoisia rosvojoukkoja ei lainkaan päästettäisi. Kristinuskon laupeuteen ei usko kukaan, joka on tehnyt tuttavuutta tavallisten kristittyjen kanssa. Piti siis perustaa valtakunta kauas espanjalaisten ja portugalilaisten ulottuvilta. Felipe IV vahvisti isänsä antaman valtakirjan, jonka tärkein pykälä oli: Argentiinassa asuvaa maaherraa lukuun ottamatta kukaan valkoinen mies ei saanut ilman jesuiittain lupaa astua jalallaan intiaanivaltakunnan alueelle.

Vuonna 1600, vuotta ennen Kustaa II Adolfin valtaannousua ja kuusitoista vuotta ennen Shakespearen kuolemaa, Misionesin jesuiittalegenda alkoi.

Misiones – Jesuiittojen valtakunta syntyy

Guaranyintiaanit olivat arkoja eivätkä lähetyssaarnaajat tienneet, miten lähestyä heitä. Sattui niin, että jesuiitat antoivat melojien levätä ja kanoottien lipua Paranajoella. Luonnon kauneus ei nyt mykistänyt vaan innoitti jonkun aloittamaan ikiaikaisen, lempeän koraalilaulun. Muut yhtyivät ja kuin taikaiskusta intiaanit tulivat esiin tiheiköistä kuuntelemaan. Tätä jatkui viikkoja, soittopelitkin otettiin kanootteihin. Lopulta rohkeimmat intiaanit hyppäsivät virtaan ja uivat veneiden luo. Luottamus oli syntynyt. Kaksi kansaa tutustui toisiinsa musiikin taikavoiman välityksellä. Mikä ylistys tuon aikaisen kirkkomusiikin säveltäjille!

Guarany- ja chiquitos -kansat elivät vaeltavaa elämää metsän sydämessä ja jokien labyrintissa, mutta nyt intiaanit kerääntyivät kuuntelemaan laulua, jota hekin halusivat oppia. Ensimmäiset kokoontumiset olivat kuoroharjoituksia. Pian perustettiin ensimmäinen siirtokunta ja vähitellen 31 siirtokuntaa nykyisten Argentiinan, Brasilian ja Paraguayn alueille. Syntyi jesuiittojen valtakunta ― Misiones (lähetysasemat).

Hans ei ole suinkaan mikään perhospöhkö niin kuin eräät, mutta hänkään ei voinut olla huomaamatta perhoselon ainutlaatuisuutta. ”Ja niitähän on koko matkalla San Ignacio Miniin, minne vain pysähdyt, hyvä ettet päälle astu.” Pidän vuorostani hänelle luentoa tärkeimmistä perhosryhmistä. Kämmenen kokoisista sinisistä morphoista. Numeroperhosista, joiden takasiiven alapinnassa lukee 88 tai 80. Koreista paksupäistä, joiden suurinta herkkua ovat puolimädät ruumiit. Keltaperhosista, joiden matot koristavat Paranajoen hiekkatöyräitä. Ritisevistä ”crackereista”, jotka syöksyvät päät alaspäin puiden rungoille vartioimaan reviiriään.

Vaipparitareita (Heraclides astyalus), paraguaynritareita (Heraclides hectorides) ja karibianhännyksiä (Marpesia chiron).

Hans muistaa, että jesuiittojen mielestä perhosten paljous oli hyvä merkki, koska alue on silloin luonnontilassa, hedelmällinen ja vahva.

Miten valtakunta kehittyi, utelen, koska Hans oli tosiaan herättänyt kiinnostukseni.

Musiikki oli intiaaneille kaikki kaikessa. Viideltä aamulla rummut kutsuivat kansaa kirkkoon, jossa jumalanpalvelus toimitettiin niin moninaisen musiikkiohjelman avulla, ettei sellaista tavattu Euroopan katolisissa kirkoissa. Kun sitten lähdettiin vaikka peltotöihin, torvisoittokunta johti joukkoa. Työt tehtiin musiikin soidessa, päivällisellä kuunneltiin kirkkomusiikkia ja illalla palattiin kotiin torvisoittokunnan tahdissa. Kaikki lapset saivat musiikkiopetusta, ja kuoroissa oli tuhansia laulajia. Orkestereissa oli viuluja, bassoja, harppuja, huiluja, klarinetteja, trumpetteja, kornetteja ja rumpuja. Isommat lapset osasivat jo soittaa saksalaisia marsseja ja italialaisia oopperoita!

Pöytään osuu intiaanikaupustelija, joka myy puuhuiluja. Hans ostaa yhden ja vetäisee saman tien haikean, korkean lurituksen. ”Tähän tapaan, kaiket päivät”. Tarjoilija toruu, soittavat sisällä tangoa, voivat häiriintyä.

Turha luulla, että intiaanit vain soittivat ja lauloivat. He olivat taitavia työssään. Naiset nypläsivät arvokkaita pitsejä, miehet valmistivat taidokkaita rautaesineitä, kellotkin olivat parhaiden augsburgilaisten kellojen veroisia. Puusepät, sepät, kutojat, räätälit, suutarit, nahkurit, tinanvalajat, mekaanikot, kuvanveistäjät. Kaikki käsityöläisammatit olivat edustettuina. Yhdessä kutomossa saattoi olla 50 kangaspuuta. Lapset tuotiin pajoihin ja he saivat vapaasti päättää, mitä halusivat tehdä ja mille alalle erikoistua.

Maa kuului osittain jokaiselle intiaanille, osittain valtakunnalle. Omalla pellolla sai viljellä mitä halusi, mutta Jumalan pellossa kasvatettiin viljaa yhteistä käyttöä varten. Jokaisella oli työvelvollisuus ja kahdeksan tunnin työaika kolmena päivänä viikossa. Maata ei saanut myydä. Perimisoikeutta ei ollut, mutta kun lapset tulivat täysi-ikäisiksi, kukin sai oman peltonsa ja talonsa. Jumalan pellon tuotteilla autettiin sairaita, vanhuksia ja työkyvyttömiä, hankittiin tuontitavaroita ja maksettiin Espanjan kruunun verot. Sairaalat ja koulut toimivat. Leskistä huolehdittiin. Rahaa ei ollut, kaupankäynti oli vaihtamista, niin myös ulkomaankaupassa. Jesuiitat kuljettivat sokerin, hunajan, tupakan, nahat, appelsiinit, kankaat, puusepäntuotteet ja erityisesti jalostamansa herva matten pääasiassa Buenos Airesiin ja vaihtoivat tuotteisiin, joita eivät itse valmistaneet.

”Mitä herva matte oikein on, näin intiaanioppaiden ja muidenkin imevän jotain pulleisiin hopeanvärisiin pikareihin tungetun mössön läpi?” utelen.  ”Voi tietämättömyyden määrää”, Hans huokaa. ”Hyvä mies, herva matte on rautatammen sukuisen yerbapuun (Ilex paraguariensis) lehdistä tehty teen tapainen juoma, joka on yhtä suosittu tänään kuin 400 vuotta sitten. Matte on terveellistä ja virkistävää, siinä on tavallista teetä vähemmän kofeiinia ja parkkihappoja. Intiaanit juovat sitä sellaisenaan, mutta jos makeaa haluat, lisäät sokeria, maitoa tai mausteita. Rommi ei ole hullumpi matten mauste. Eiköhän kokeilla. Tarjoilija!”

Herva mattea imetään juomaan taitetulla hopeapillillä. Argentiinalainen kollega, Ratti, imee nahkaisesta pikarista, jota koristaa hevosen pää. Pojat ihmettelevät perhosten loistoa Iguassun Argentiinan puoleisilla putouksilla.

Hans jatkaa. Intiaaneja ei päästetty kosketuksiin eurooppalaisten kanssa eikä eurooppalaisia päästetty siirtokuntiin, vain ulkopuoliseen vierasmajaan, jossa vierasta vartioitiin kuin kuolemantuomittua ja hänen oli lähdettävä viimeistään kolmen päivän kuluttua.

Kutakin siirtokuntaa johti kaksi jesuiittaa, jotka toimivat pappeina, lääkäreinä ja opettajina. Paikallishallinnon hoitivat kansan valitsemat corregidorit, heidän alaisinaan regidorit ja alcaldet ja kunnanvaltuustoa vastaavat elimet. Kaikki intiaaneja. He myös vastasivat oikeuslaitoksesta.  Poliisivoima valvoi järjestystä ja ensimmäinen rangaistus oli nuhtelu, sitten vankeus, pieksäminen ja karkotus. Kuolemantuomiota ei ollut. Ammattikillat johtivat alansa ammattityötä. Nuorisojohtaja valvoi nuorisoa seitsemäntoistavuotiaaksi saakka.

Olen lumoutunut tarinasta ja luulen, että Hans pistää omiaan ja viihdyttää kuulijaa illan ratoksi. Hans kehittelee Caipirinhan voimalla jotain omaa yhteiskuntautopiaansa, ajattelen.

Jesuiittojen valtakunnan tuho

Hans huokaa, se oli liian hyvä valtakunta kestääkseen.

Jesuiittain valtakunta uhmasi eurooppalaisten intressejä uudessa maailmassa, erityisesti ihmismetsästystä, kun intiaanit saattoivat paeta jesuiittain suojaan. 1700-luvun alussa espanjalaiset ja portugalilaiset alkoivat metsästää myös Misionesin alueella. Jopa 60 000 suojattia ryöstettiin orjatyöhön. Jesuiitat vetosivat La Platan maakunnan maaherraan, joka levitteli käsiään. Lähetysasemia siirrettiin kauemmaksi, mutta se auttoi vain hetkeksi. Paavi antoi bullan, jossa kirkonkirouksen uhalla vaadittiin Brasilian maaherraa estämään jesuiittain opetuslasten vainot, mutta mikään ei auttanut. Lopulta vanhin jesuiitta Montoya tarttui miekkaan ja perusti armeijan.

Kun Kaarle XII marssitti joukkojaan Euroopassa, jesuiittojen armeija oli valmis. Intiaani-corregidorit johtivat torilla säännöllisiä musketti- ja miekkaharjoituksia, rivistöjen muodostamista ja marssimista.

Perhoset ovat jo unohtuneet. Minua kiinnostaa tietää, miten loppu tuli.

Mutta Hans saa päähänsä lähteä kadun toiselle puolelle katsastamaan intiaanien kadulle levittämiä käsitöitä. Lautaron viereen parkkeeraa pakettiauto, jonka peräpäähän on rakennettu musiikkilaitteet ja ämyrit. Viiden kadun risteys täyttyy Puerto Iguazun nuorista, tässä on seudun olohuone: tavataan, jutellaan, kuunnellaan musaa, tanssitaankin. On palveluja tässä olohuoneessa. Katselen valomainoksia: Direccion General de Turismo (aina kiinni), Nuevo Hotel Misiones (räkälä), Restaurant Fech Mania (pöljät, punaiset muovituolit), Avenida Brasil, Avenida Misiones, Supermercado Julima (ei muuta superia kuin nimi), Fabrica de Pastas, Casa Hermosa (surkea vaatekauppa), Rocas Magicas/Artesanias Regionales, Bar Internet@Locutorio (ei toimi), Taxi las 24 hs. (muutamalla pesolla San Ignacio Miniin?).

Hans palaa ja haluaa vaihteeksi sinistä Quilmes-olutta, iso pullo 650 ml. Ehkä nyt saan kuulla loput. ”Okei”, Hans sanoo, ”olen väitellyt aiheesta ja olen vieläkin siinä niin kiinni, että huomenna lähden tapaamaan tutkijaystäviä Buenos Airesiin, meillä on tekeillä selvitys Argentiinan-puoleisista siirtokunnista.”

Alan ymmärtää Hansia, avataan Quilmes ja päästetään jesuiittain henki vapaaksi.

Jesuiitat ja intiaanit puolustautuivat pitkään menestyksellisesti. Kohtalonhetki koitti vuonna 1750, kun Iberian niemimaan kuninkaat ratkaisivat jatkuvat rajariitansa jesuiittain kustannuksella. Espanjalaiset ja portugalilaiset päättivät vetää rajansa pitkin Uruguay-virtaa, joka halkaisi jesuiittain valtakunnan. Suurin osa siirtokunnista joutui Espanjalle, mutta nyt portugalilaiset vaativat jesuiittoja luovuttamaan itäpuolen alueet heille. Jesuiitat kieltäytyivät. Se tiesi sotaa.

Intiaanit pitivät pintansa yhteishenkensä ja taitavuutensa ansiosta. Sota jähmettyi. Portugalilainen kenraali Gomez Freire d´Andrade leimasi jesuiitat kapinallisiksi: ”Jos emme poista näitä ´pyhiäisiä´ kylistä, niin emme saa osaksemme muuta kuin surkuttelua, levottomuutta ja halveksuntaa”.  Suurten tappioiden jälkeen portugalilaiset ja espanjalaiset yhdistivät voimansa. Olihan sietämätöntä, että intiaaneille on paremmat vaatteet, parempi elintaso, korkeampi sivistys kuin eurooppalaisilla. Paremmuus tietää kateutta. On murskattava se, mitä ei ymmärrä.

Lopulta jesuiitat tuhosi huhu, jota ei voinut kahlita. Heillä oli muka mittaamattomia kulta-aarteita ja suunnattoman rikas, salainen kultakaivos. Se riitti. Uskonto, oikeus, paavin bulla, mikään ei auttanut enää, kun kullanhimo pääsi valloilleen. Armeijaan tulvi onnenonkijoita ja siirtokunnat tuhottiin yksi toisensa jälkeen. Jesuiittoja ja intiaaneja kidutettiin mitä kauheimmilla tavoilla, jotta he olisivat paljastaneet salaisuutensa.

Noilta seuduilta ei ole tähän päivään mennessä löydetty kultaa. Mutta tarinat elävät.

Hans hiljenee ja on mietteliäänä. Melkein mustasta Quilmes-pullosta ei näe, olisiko siellä vielä tippa. Katuvalot heiluvat pienessä iltatuulessa. Ämyriauto on vaiennut.

Jesuiittain kokoamat kirjastot tuhottiin, kirkot hävitettiin, asumukset poltettiin. Ne intiaanit, jotka eivät ehtineet paeta metsiin, otettiin orjiksi.

Mikä meni vikaan?

Kansa ei johtanut ulkopolitiikkaa eikä ulkomaankauppaa, yhteyttä muihin maihin ei sallittu, puolueet puuttuivat, yksityistä yritteliäisyyttä ei sallittu, kukaan ei voinut rikastua. Mutta kansalaisen ei tarvinnut pelätä puutetta, sortoa tai vainoa. He saivat koulutuksen, terveydenhoidon, turvallisuuden. Kaikilla heillä oli samat mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin. Yritteliäät ja älykkäät saattoivat menestyä, vaihtokauppaahan saattoi käydä rajattomasti. Uskonto ja inhimillisyys yhdistyivät tai jos uskonnon unohtaa, valtio ja hyväntahtoisuus.

Ulkopuolelta tullut ahneus, raakuus ja kateus tuhosivat Misionesin. Se ei ollut historian ensimmäinen kerta. Barbaarit hävittivät Rooman, espanjalaiset hylkiöt tuhosivat atsteekkien korkean sivistyksen. Konkistadorien petollisuus ylitti intiaanien käsityskyvyn.

Misones, San Ignacio Mini ― vain nimet ovat jäljellä jesuiittojen muinaisesta loistosta ja mykät barokkikirkon rauniot sademetsän uumenissa. Mikä loistava utopia, joka kesti 150 vuotta, kaksi kertaa pitempään kuin Neuvostoliiton kommunistinen kokeilu.

Miksi emme lähtisi Santa Anaan? Onhan matkan varrella Ernesto Che Guevaran poikaiän kesäparatiisi, pieni maalaiskartano, jonka terassilla puhaltaa yksinäinen tuuli. Sieltä näkyy ylhäältä ja ääreen asti Parana-joki, joka luikertaa kuin valtava käärme halki Misionesin maakunnan. Compania de Jesus – oliko se sissijohtaja Chen valtakunnan malli, kun hän koetti saada aikaan vallankumouksia Etelä-Amerikassa? Che oli koulutukseltaan lääkäri ja sairastui kaksivuotiaana astmaan, joka vaivasi koko iän. Muistan, että kartanohuvilalla käydessämme satoi, mutta auringon välähdys paljasti häkellyttävän, hohtavan sinisen sankaritaivaansiiven (Morpho achillles), joka vaappui pihan poikki.