Brasilia, Rio de Janeiro, Corcovado

Yö on satanut ja aamun Copacabanalla ovat vain lintuparvet. Favelassa venytellään sambajuhlien jälkeen. Tie puhkaisee Tijucan atlanttisen rankkasademetsän melkein pystysuorana kierteenä. Harmaanvalkoinen usva makaa tiellä, ja nouseva aurinko hajoaa kiiloiksi mustanvihreään labyrinttiin. Kun lähdimme Suomesta, Hannu evästi: ”Mene aamuvarhaisella Kristuspatsaalle”.

Eilisessä sateessa noususta ei olisi tullut mitään, nytkin renkaat lipsuivat. Olemme puomilla minuuttia vaille kahdeksan. Turistikojuista vedetään verhoja. Teak- ja mahonkikristukset paljastuvat. Vihertävä – ikään kuin hiukan homeinen patsas on vaipan sisällä ja näyttää toista kättään. Toistasataa kiviporrasta, ilma on kevyt, 700 metriä, korkein huippu, Corcovado. On pysähdyttävä välillä. Tasanteella ei ole ketään. Pilvien päällä ei ole ketään.

Muutama syvä henkäys. Patsas kirkastuu kuin ilmestys. Ensin mustakivinen jalusta alkaa sädehtiä ja höyrytä, sitten paljastuu viitan lieve. Yhtäkkiä Kristus kaatuu päälle massiivisena kuin maailmanloppu. Kolmekymmentä metriä jäykkää maailman syleilyä, morrojen morro, sokeritoppa (Pao de Acucar) on nyppylä tähän verrattuna.

Näköalaterassilla on sininen roskapönttö. Sauli huomaa ensin. ”Hei, täällä on perhosia!”

Totta tosiaan, lautasen kokoinen harmaankirjava yökkönen ja vieressä pikkuruinen kellanpunainen. Nyt sokeiden silmät avautuvat. ”Täällähän on perhosia joka paikassa, sä kävelet niiden päällä!” Mukana yksi puolihämärissä lentävä päiväperhonenkin, vyöpöllökäs (Caligo teucer). (Pikkukuva Kristuspatsaasta on netistä.)

Ryntäilemme sinne tänne. ”Hae alhaalta autosta kirjekuoret ja haavi, ota kameralaukusta lisää filmiä.”

Sauli putoaa kevyesti alas, mutta juostessaan takaisin ylös hän haukkoo kuin kala. Tasannetta ympäröi valonheitinten matalien ja korkeiden pylväiden jonot. Lamppukuvut on suunnattu kohti Kristusta, jota ne valaisevat miljoonan luxin voimalla koko pimeän etelän yön. Tämähän on koko Etelä-Amerikan valtavin yöperhosten pyydys!

Jähmettyneet perhosryppäät reunustavat sammuneita valonheittimiä. Kivetyksellä on perhosten jäänteitä, siipiä, pitkiä hiusmaisia tuntosarvia, ruumiinosia. Siivet ovat liiskautuneet kiveen tai lepattavat kuin lehdet aamutuulessa. Hävittäjän näköisiä vihreitä ja mustankirjavia kiitäjiä. Rumia, melkein inhottavan näköisiä yökkösiä kuin lepakoita. Karvaisia kehrääjiä.

Martti hekottaa: ”Katso, katso, joka puolella perhosia, onpa kummallista, enpä tätä osannut odottaa, osuttiinpa oikeaan aikaan, katso… minä en tämmöistä tiennyt… katso…”.Hän ei ymmärrä perhosista mitään, vaikka on asunut Brasiliassa ikänsä. Omituista.

Martti puhuu portugalia terassille ilmaantuneen vanhan miehen kanssa. ”Fotografio, Fotos na Hora.” Valokuvaaja kuvaa maksusta turisteja, jota hän tehnyt 27 vuotta vuoden jokaisena päivänä.

”Onko täällä aina tällä tavalla perhosia?”, Martti hieroo tuttavuutta. ”Ei toki, nyt on paras aika vuodesta”, mies vastaa. ”Eikö sitten aina ole?”, Martti ihmettelee. ”Jotain on, mutta näin keväällä ja alkukesällä parhaiten. Mutta olisittepa olleet täällä 20 vuotta sitten. Perhosia oli mattona! Linnut juhlivat kaiken aamua ja napsivat parhaat herkkupalat. Ei niille kaikki kelpaa, jotkut ötökät ovat kai pahanmakuisia, niitä linnut välttävät. Nokkivat pulleat ruumiit, siivet jäävät, kai maistuvat paperilta, niitä on hujan hajan. Sai luutaharjalla siivota aamuaterian roippeita, etteivät turistit liukastelisi ja tädit katkoisi koipiaan.”

”Katso, katso!”, Martti hekottaa jo niin, että vatsa hytkyy. Iso yökkö on tarttunut Martin paitaan eikä lähde edes hätistäessä. ”Ovat nämä paljon vähentyneet, vaikka ympärillä on sama Tijuca– metsä. Tai ei sentään, sademetsäähän on nakerrettu pala palalta reunoilta, vaikka pitäisi olla rauhoitettu alue. Favelat ovat työntyneet rinteille. Hökkelikylät leviävät aivan parhaille paikoille. Viranomaiset eivät voi mitään.  Ja saasteet, minä luulen että saasteet, liikenne on paha, se vähentää perhosia.” Mies näyttää mietteliäältä. ”Onko täällä käynyt ketään, joka on perhosista kiinnostunut, kun on tämmöinen ihmepaikka?” Martti utelee vielä. ”Minä olen tässä melkein aina enkä muista kuin yhden brasilialaisen lääkärin, joka poimi perhosia kuin marjoja. Siitäkin on vuosia.”

Mutta nyt valokuvaaja muistaa vähän väärin. Sain vihjeen kaikkien aikojen perhospyydyksestä ystävältäni Aarnion Hannulta, biologilta, jonka isä, rovasti Armo I. Aarnio oli parikymmentä vuotta aikaisemmin käynyt patsaalla samalla tavalla aamulla ja ihmetellyt silmät pyöreinä. Ottanut talteen poikaansa varten joitakin yksilöitä, joita Hannu vuosia myöhemmin oli kostutellut levitettäväksi. Trooppisen metsän jättimäisten kiitäjien siivet ulottuvat nyt melkein kokoelmalaatikon laidasta laitaan. Luutaharjajuttu oli tosi, senkin olin Hannulta kuullut.

Armo oli matkallaan yltänyt myös etelämmäksi, aina Iguassun putouksille, josta alla oleva ensimmäinen kuva marraskuulta 1973. Suurten sateiden jälkeen vesimassat värjäytyvät punaisiksi, kun ympäröivää maata (Terra rossa) huuhtoutuu mukaan. Kaksi muuta kuvaa on marraskuulta 2023. jolloin taas hurjat vesimassat vyöryivät Iguassulla. Kuvat kurssikaveriltani Riitta-Liisaa Kolehmaiselta, joka vuorostaan oli saanut ne brittiystäviltään.

Kristus häviää taas ja pumpulisumu kiertää partaa ja hartioille ulottuvia hiuksia. Ensimmäinen turistibussi on saapunut. Japsuja vyöryy mustapäänä tasanteelle. Olemme jo pokkana eivätkä japsut huomaa perhosia. Kävellä lätistävät niiden päällä, nikonien ja canonien sulkimet räpsähtelevät pehmeästi. Valonheittimen varteen nojaava japsu hymyilee kuin Hangon keksi, perhosrypäs voisi ruitata suoraan päähän eikä hän huomaisi, mikä iski.

Kun lähdemme, Kristus ilmestyy taas. Nyt huomaamme, että mustat pilkut pitkin patsasta aina partaan saakka ovat yöperhosia.

Matkalla alas ostan muistoksi jakarandakristuksen. On marraskuu, eteläisen pallonpuoliskon kevätkesä ja vuosi 1992 loppumassa.