Pohjolan, Baltian ja Euroopan oppaiden tekeminen alkaa

Vanhalla Ivanilla on melkein valkoinen parta, maalaismiehen työtä pelkäämättömät henkselihousut ja mustat, 50-luvun paksusankaiset lasit. Paljaat, mustanruskeat jalat kielivät siitä, että kengät jäivät porstuaan jo toukokuussa. ”Tere”, minä sanon, kun Ivan hiippailee junaradalle katsomaan, että mitä miehiä. ”Tere”, tulee hyvin säästellen. ”Foto, foto”, näytän putkea. Se riittää Ivanille, olemme sen jälkeen kaksi päivää kuin ilmaa ja maiseman luonnollinen osa.

Ivan ei ymmärrä, mitä täällä on muka kuvattavaa, liplikaste mikä liplikaste, ketä kiinnostaa! Hän oli Veskin pikkuruisen aseman radanvartija, mutta nyt öljyvaunut porhaltavat ohi. Ivan ja Olga elävät hyvin omavaraista elämää radan varressa. Heinähiipijää (Heteropterus morpheus) ei Suomesta löydy, mutta Tallinnan eteläpuolelta ja erityisesti eteläisimmästä Virosta siihen voi osua. Pikkuruinen perhonen pomppii ylös alas kuin kuminarussa heinäisellä aukiolla tai tienpientareella. Pekka ja Hannu kuvaavat.

Juhannuksen tienoilla 1999 Veskin asema Etelä-Virossa huokuu mennyttä maailmaa, Ukko-Pekan aikoja, kellotonta elämää. Tietokone ei ole edes sana, verkko on kalaverkko. Perunaa, kaalia, ruista, mansikkaa, kanat pulleina pitkin pihaa. Atleettinen kukko kiekaisee niin kovaa, että kauempaa luulen jonkun huutavan apua. Tonkat nostetaan maitolaiturille. Tuhatpäiset kiuruparvet livertävät pelloilla, ruisrääkkä narahtaa kuin ruosteinen navetan sarana.

Radan eteläisellä matalalla harjulla punaiset hongat nousevat kuin kynttilät siististä metsän pohjasta. Tällaisia hongikkoja Suomesta saa pian turhaan hakea. Palokärjen pää täräjää vimmaisessa koputuksessa. Närhiparvi rääkyy niin, että tikka uikauttaa tiehensä lyhyillä siivillään. Aurinko on jo korkealla puoli kahdeksalta aamulla, täydellinen päivä on tuloillaan. Lehti ei vielä värise, sinipunaiset purtojuurten mykeröt vain hiukkasen liikkuvat, valkoiset hietaneilikat eivät senkään vertaa. Paksunkeltaiset masmalot jököttävät ja punaiset ajuruohomättäät kimmeltävät yöllisen kuuron jäljiltä.

Häkellyttävän purppurakultasiiven (Lycaena alciphron), naaras koiraiden keskellä, voi nähdä eteläisessä Virossa (ei Suomessa).

”Alciphronin naaras”, Pekka hönkäisee, vaikka vasta noustaan autosta ja kameroiden virittely on kesken. ”Kato tota siipien purppuraa, koiraalla se on vielä selvempi”, Hannu on jo paikalla. Perhonen vasta heräilee, lämmittelee aamuauringon pehmeässä valossa, aukoo siipiään varovaisesti utuisenkosteassa ruohikossa. Valokuvaajan hetki: tuuli nukkuu, valo lisääntyy lempeästi näyttäen kasvien syvät värit, antaa virheet anteeksi, ei niin kuin keskipäivä raaka, kaiken paljastava läpivalaisu. Ja parasta on yhteistyökykyinen purppurakultasiipi, joka verkkaan siirtyy korrelta toiselle, melkein nousee sormelle verryttelemään. Korkean auringon aikaan se reagoi pieneenkin ärsykkeeseen ja singahtaa hetkessä horisonttiin. Isot miehet ovat mättäällä turvallaan. Ihmetys on saanut Olgan kurkkimaan kauempaa. Ei muita ihmisiä koko päivänä. No, sentään joku kaukainen radanvartija muistona ajalta, jolloin joka kopilla, kiskonpätkällä ja ylikäytävällä oli oma virkamiehensä. Ajalta, jolloin kaikilla oli töitä eikä kellään mitään.

Higginsin ja Rileyn klassinen Euroopan päiväperhoset toteaa lakonisesti: ”Välkkkyvän punaoranssinvärinen, voimakkaasti sinipunakehnäinen… lentää kukkivilla niityillä ja pientareilla yhtenä sukupolvena kesä-heinäkuussa… toukan ravintokasvina hierakkalajit… esiintyy Euroopassa luoteisosia lukuun ottamatta, Baltiassa, puuttuu Fennoskandiasta”. Collinsin kenttäoppaasta opin, että perhonen on hyvin satunnainen ja paikallinen. Novakin opas vuodelta 1980 sanoo lajin olevan taantumassa ja käymässä harvinaiseksi. Uskon sen, ei se tälläkään pelipaikalla, Piusan ja Veskin asemien välisellä 6–7 kilometrin rataosuudella yleinen ole. Kesäkuun 20. päivän tienoilla jokunen naaras, ehjiä ja tuoreen näköisiä kaikki, mutta koiraista monet jo vähän kulahtaneita. Kolmeen mieheen näemme parissa päivässä ehkä 10–15 yksilöä.

Ivania ei voisi vähemmän kiinnostaa, paevaliplikaste mikä liplikaste. Niitähän täällä on riittänyt sen 60 vuotta, minkä hän on tätä penkkaa tallannut. Rautatie on ollut paikallaan tsaarin ajoista, auki se on pidetty varsia myöten, vaikka joskus juna on kulkenut kerran viikossa. Lehmät ovat tärkeämpiä sekä kanat ja naurismaa. Marjoja ja sieniä poimitaan satoja litroja, kuka liplikastea poimii tai siihen filmiä tuhlaa?

On tovi varaa olla vain, ottaa loistavan eliksen (elämän ensimmäinen havainto) kunniaksi Tartu-olutta, joka on makeampaa ja pehmeämpää kuin Saku. Hannun pakissa on nakkeja ja perunasalaattia ynnä juustokönttä ja makeaa vironlimppua. Ilman Hannua uhkaisi näillä reissuilla paha energiavajaus. Töyhtöhyyppä vaappuu kaukana. Valkoiset mäkiapilat kuorruttavat rinnettä, joka alkaa tunkea kuumuutta.

Alas kostealle, melkein upottavalle niittyalueelle, joka makaa keltaisena niittyleinikkimerenä. Mars kahlaamaan, paikoin kaulaa myöten saraikkoon ja heinikkoon. ”Mikä toi on, onko kultasiipi, aivan nenäsi edessä, ei ei, metri hiukan vasemmalle, ruoholla”, Hannu ohjaa sokeaa. ”Dispar, se on dispar, onpa vainen isokultasiipi (Lycaena dispar)”, pidätän henkeä.  Tuntuu ihan ihmeeltä, legendaarinen tuliperhonen, jota erityisesti englantilaiset perhosfanit ovat koettaneet vaalia uusintaistutuksilla ja elvyttää siirroilla hävinneitä kantoja.  

Tuliperhonen ― brittiläisten entomologien ylpeys, komeampi ja suurempi kuin muualla Euroopassa olevat alalajit ― löytyi 1795 mutta oli jo harvinaistunut 1840 ja hävinnyt 1848.  Kun perhosen elinaluetta ovat suomaiset kosteikot ja tulvaniityt, niiden kuivattaminen tiesi vaikeuksia, mutta kuoliniskun antoi keräilijöiden ahneus. Oxfordin professorin Harold Fordin mukaan perhonen jahdattiin Devonshiren soilta sukupuuttoon. Hölmöyttä yritettiin paikata 1909, jolloin herra Fernall muitta mutkitta päästeli mannermaisen alalajin (Lycaena dispar, alalaji rutilus) toukkia Wickenin suoalueelle lähellä Cambridgea. Homma epäonnistui, koska toukan tarvitsemaa hierakkaa (Rumex hydrolapathum) ei ollut kyllin. Sittemmin kapteeni Purefoy istutti saksalaista alalajia, rutilusta  Tipperaryyn, Irlantiin 1913. Sieltä rutilusta, joka englantilaisten mielestä oli surkeampi otus kuin heidän disparinsa, siirrettiin eräälle Norfolkin rämeelle, mutta yli 500 perhosen istutus kesti vain pari vuotta.

Tämä suru nostatti sisua ja Wood Waltonin suoalueella, Huntingdonshiressa aloitettiin huolelliset valmistelut Hollannista tiedetyn alalajin batavuksen siirtämiseksi. Alue piti raivata ja hierakkaa istuttaa suuria määriä. Batavuksen puolesta kannatti taistella, se oli melkein yhtä komea kuin dispar. Hollannin kosteikkojen kuivatukset olivat kuitenkin vieneet perhosen sukupuuton partaalle, mikä lisäsi keräilijöiden himoa, ja perhonen ehti sieltäkin melkein kadota. Suurten vaikeuksien jälkeen 1927 päästettiin ensimmäiset batavukset irti Englannissa. Seuraavana talvena aikakirjojen pahimmat tulvat peittivät alueen, mutta hukuksissa olleet toukat selviytyivät ja vuonna 1928 tuliperhosten kulta täplitti Wood Waltonia. Ja niin on ollut aktiivien toimien avulla tähän päivään.

Suomen tarina on lyhyempi. Tuliperhonen (Lycaena dispar rutilus) havaittiin ensimmäisen kerran Joutsenossa 1972 ja niukka kanta löydettiin 1975 Haminasta, Vehkalahdelta. Vuonna 1989 perhosta ei enää löytynyt, mutta 1996 oli jälleen Vehkalahdelta havainto. Äärimmäisen harvinaisen perhosen luonnonvarainen kanta on maastamme häviämässä. Edesmennyt Sergej von Bagh, legendaarinen Saaren ja Uukuniemen kunnanlääkäri, oli vuosikymmeniä kirjeenvaihdossa Harold Shortin kanssa, joka haki batavuksen Hollannista Englannin istutuksia varten. Harold lainasi kaverilleen, ja Sergej kasvatteli perhosta ja istutti Parikkalaan 1980-luvulla. Liekö kanta vielä elossa?

Kun kaikki tämä loistava historia, tappioineen ja voittoineen, esimerkki ihmisen ahneudesta mutta toisaalta elämän suojelusta on tiedossamme, tunnemme yksinkertaista iloa Viron tuliperhosesta, joka liekittää mesikasvin kukkaa siivet puoliavoimina. Ensin pippurisiipinen naaras ja sitten koiras, joka kimmeltää lennossa kultaa ja takasiipien alapinnan hienoa vaaleansinistä.

Pekka ja Hannu kuvaavat radanvarressa ison kaunokkiverkkoperhosen (Melitaea phoebe) naarasta ja pariskuntaa. Perhosta ei löydy Suomesta. Sen sijaan harjusinisiipi (Pseudophilotes vicrama), muurahaissinisiipi (Phengaris arion) ja pikkusinisiipi (Cupido minimus) kaikki löytyvät Suomesta, mutta ovat erittäin harvinaisia. Piusa-joen laakso on rehevä ja paljolti luonnontilainen. Perhosparatiisi!

Ihmiset ovat kummallisia. Tuhoavat ajattelemattomasti ja joskus silmittömän raivon vallassa, mutta nähdessään lapsen horjahtamassa kaivoon rientävät poikkeuksetta apuun.  Virossa tuliperhonen on vielä paikoin kohtalaisen yleinen, kosteikot, suot ja rämeet ovat suureksi osaksi neitseellisessä tilassa. Kommunismi saastutti ja pilasi paikallisesti, mutta tehottomuudessaan jätti valtaosan maita ja metsiä olemaan. Nyt on markkinatalouden Moolokin kita ahmaisemassa Viron. Suomipoika auttaa sen kuin kerkiää. Jospa eläisimme jo aikaa, jolloin inhimillinen ahneus ymmärtäisi, että tuliperhonen ja muut luonnon aarteet voivat tulevaisuuden kalutussa maailmassa olla suuremman tulon lähde kuin tehtaat, moottoritiet, satamat ja tehomaatalous. Jokainen tuliperhonen on varmasti enemmän kuin painonsa arvoinen kultaa. Tämä on vakava väite, josta soisin jonkun ekoekonomin tekevän väitöskirjan.

Eräällä retkellä kysyn aikaa kuluttaaksemme, minkä perhosen valitsisitte, jos vain yksi laji voisi elää Suomessa? Pojat pohtivat otsat kurtussa. Hannu valitsee suruvaipan, suuren, komean, mustansinisen kärpännahkapäärmeisen perhosen, jolla on hänen elämässään myös symboliarvoa. Olli pamauttaa saman tien: ”Ketokultasiiven koiras”. Ja minä jättäisin ilokseni loistokultasiiven koiraan. Siis kaksi kolmesta perhosmiehestä valitsee kultasiiven. Päiväperhosoppaamme kantta koristaa ketokultasiipi. On niissä taikaa. Tulee mieleen Eino Leinon pikkuruno.

Valtakunnallinen päiväperhosseuranta on ollut käynnissä kahdeksan vuotta. Vuonna 1998 ilmoitettiin 259 ketokultasiipiyksilöä, ja perhonen on vähentynyt koko 1990-luvun ajan. Ei se ole vielä uhanalainen, mutta Suomi on pusikoitumassa ja kasvamassa umpeen. Aurinkoisia niittyjä ja ketoja on yhä vähemmän. Kun erilaiset rääseiköt ja metsänsurkimukset tekevät maiseman, ketokultasiipi muuttaa manan majoille. Mutta täällä Viron Veskissa ovat uljaat niityt ja tuoksuvat pientareet, ja ketokultasiipiä nakottaa joka pläntillä.

Ivan käpeksii, Olga kuhnii. Juna jurraa edes takaisin, ei näytä olevan minnekään menossa, ei sen paremmin kuin pörröinen kissa navetan nurkalla. Lehmä toljottaa painunutta veräjää. Lanta haisee. Lihavat paarmat pysähtyvät ilmassa, aika seisoo.

MATKALLA HAVAITUT LAJIT (20.-24.6.1999 päiväkirjaan merkityssä, sekalaisessa järjestyksessä). Viidessä päivässä havaitsimme 49 lajia, joista on lihavoitu 11 lajia. Niistä kuutta ei löydy Suomesta (1, 4, 17, 20, 30, 40) ja viisi on hyvin harvinaista (14, 22, 25, 33, 47).

Tallinnasta noin 40 km Tartoon päin

Etelä-Viro, Värska, Veski-Piusa välinen rataosuus

1. C. hero, 2. C. pamphilus, 3. C glycerion, 4. C. arcania, 5. P. amandus, 6. A. eumedon, 7. P. argus, 8. C. silvicolus, 9. H. hippothoe, 10. P. machaon, 11. P. napi, 12. L. populi, 13. O. sylvanus, 14. L. dispar, 15. L. maera, 16. B. ino,

17. L. alciphron, 18. L. phlaeas, 19. M. jurtina, 20. M. aurelia, 21. M. athalia, 22. M. diamina, 23. A. hyperantus, 24. P. argus, 25. P. vicrama, 26. A. aglaja, 27. A. adippe, 28. B. selene, 29. C. palaeno, 30. M. phoebe, 31. A. urticae, 32. V. atalanta, 33. C. minimus, 34. P. malvae,  35. P. c-album, 36. P. brassicae, 37. S. pruni, 38. A. crataegi, 39. G. rhamni, 40. H. morpheus, 41. P. semiargus, 42. T. lineola, 43. P. icarus, 44. L. petropolitana, 45. B. aquilonaris, 46. C. palaemon, 47. P. arion, 48. P. optilete, 49. P. aegeria