Inarista 40 km pohjoiseen on Kaamasen tie, missä käppäilemme matkalla Pohjoiseen. Siitä Juha Watt Vainio runoili: ”Kauheessa kiireessä Kaamasen tiellä, lähteellä Masa joi kauhasta. Sillä sen täytyy taas kapseli niellä, kun vaivasi nii eturauhasta. Matsonni lausui ´on lahonnut kölisi´, ikämiesryhmä tää pirssissä mölisi. Sitten jo mentiin ja penkka vain pölisi, matkalla pohjoiseen.

On mennyt monta vuotta edellisestä lapinreissusta. Taaskaan hommassa ei näytä olevan järkeä. Kaikki todennäköisyydet ovat vastaan. Kesäkuu on kylmä ja sateen pieksämä. Etelässä kasvukausi on paikoin myöhässä kaksi viikkoa. Juhannusviikolla Hannu soittaakin. Reissusta pohjoiseen ei  tule yhtään mitään: ”Ei ole  mieltä lähteä kipuilemaan vesisateeseen ja tuntureille, kun räntää paiskoo vasten naamaa”.

Kokemukset muokkaavat tulevaisuuden odotuksia. Hannu ja Pekka olivat yhdessä ja erikseen käyneet Lapissa 5-6 kertaa jahtaamassa perhosia. Minäkin porukassa kaksi kertaa. Ilmat olivat aina lähinnä paskat. Toisiaan nopeasti seuraavat matalapaineet pyyhkivät pohjoisimman tunturilapin yli niin, että väliin jäi vain muutama aurinkoinen hetki. Sen toki perhoset käyttivät siekailematta naimiseen – ja me kuvaamiseen. Mutta juuri kun peli ehti alkaa, musta massa Jäämereltä vyöryi päälle. Ei kun putket kasaan, kamerat visusti reppuun ja kiveen koloon murjottamaan muovinen jätesäkki päässä.

Hannun mielikuvia muokkasi pahemman kerran 60-luvun alun lapinreissu. Haltin alue oli heinäkuisen viikon Euroopan kuumin paikka! Nuori mies kirmaili alastomana nuorikkonsa kanssa paahteisilla takatunturien nummilla ja punaisena hohtavilla sielikkömättäillä. Paljakoiden ja kurujen värikylläinen kukinta räjähti biologian opiskelijan tajuntaan syöpyen kovalevylle ikuisiksi ajoiksi. Kaikkialla tanssivat tuhannet hopeatäplät ja miljoonat keltaperhoset viilettivät lapinvuokkojen valkaisemilla rinteillä. Missään ei ristin sielua, teltta pystyyn solisevan tunturipuron varteen. Purosta tammukkaa tulille paahtumaan. Päälle kunnon porokahvit mustakylkisellä pannulla. Ei huolen häivää, tulevaisuus edessä täynnä mahdollisuuksia. Televisiota oli tuskin keksitty eikä kännykästä kukaan osannut vielä edes unelmoida.

Erämaa oli erämaa ja Haltin takainen, Norjan puoleinen tunturialue oli melkein todellisuuden tuolla puolen. 

Menneiden aikojen loisto ja mielihyvä sai kertojan mielessä myyttiset mittasuhteet. Mutta kollega, Karvosen Jaskan pahus vahvisti Hannun stooria. Hän oli ollut samaan aikaan Kilpisjärvellä ja järven vesi oli yli kaksikymmenasteista, vaikka jäät lähtivät vasta juhannuksena! Joka tapauksessa neljänkymmenen vuoden aikana pohjoisen trooppinen momentum sai vuosi vuodelta eksoottisempia sävyjä. Enää puuttuivat tulivuoren purkaus, maanjäristys, palmulehdon puhkeaminen kurun pohjalle ja paratiisilinnut tunturikoivikossa.

Mutta nyt jätkät murjottavat koloissaan ja ovat lähinnä sitä mieltä, että elämällä ei ole enää mitään tarjottavaa. Lappikin pettää aina. Lopulta Pekka kyllästyy jurottamiseen ja tarttuu puhelimeeen. ”Miullahan alkaa loma ja ihan sama satoi tai paistoi, myöhän lähdetään keskiviikkona, projekti Polar Butterflies saa luvan alkaa.” Pontimena on myös melkein iskemätön Fiat Solifer -matkailuauto. Sen avulla voi mennä suoraan pelipaikalle ja kytätä kortilla olevia aurinkoisia hetkiä. Ei tarvitsisi etsiä yösijaa jostain perslävestä ja roudata kamoja edes takaisin.

Vanhoihin jäbiin tulee yhtäkkiä eloa varsinkin, kun Hannu soittaa Kilpisjärven tutkimusasemalla ja kuulee, että Lapin alkukesä on ollut aika normaali. Sitä ei ole hetkauttanut etelän surkeus.

”Näin kutsuu mua Kuusamo… ” Yötä myöten, läpi soilta nousevien sumuvöiden ja auringon tulenkarvaisiksi värjäämien vaarojen Oulangan kansallispuistoon ja parkkiin. Muutaman tunnin aamuyön tirsat.

Totta kai Liikasenvaarassa sataa. Se nyt ei ketään yllätä. Vaan taivaspa repeää ja alkaa paistaa makeasti. Luhtakultasiiven (Lycaena helle) koiraan siivissä hohtelee hienostunut savun sini, joka tietyssä kulmassa häivähtää metallille. Kullerot ja niittyleinikit ovat täydessä kukassa, kurjenpolvet aloittelevat.

”Palaemon” (keltatäplähiipijä), Hannu urahtaa. Luhtakultasiipi on selvästi käynnistänyt miehen dieselin. ”Enpä ole ikinä nähnyt, että hiippailija heittää suoraan ilmasta kopulaan”, Hannu ihmettelee. ”Lapin uroksen meininki”, Pekka sanoo. ”Kiinni ja nalkkiin. Otus ymmärtää, mitä tarkoittaa carpe diem, vaikkei kielillä puhukaan.

Tunnelma on himpasen noussut. Palaemonin kopula kirvoittaa juttua vähemmän onnistuneista kopulaatioista, niin ja nalkeista ei sen puoleen.

Hannu alkaa heittää legendaa taipaleen taitoksi ja kuskin ratoksi: ”Ootteko työ kuulleet, kuinka yksi pariskunta meni autolla lammen rannalle naimaan. Auto oli pienessä rinteessä, mutta kesken kaiken käsijarru petti ja auto lähti vierimään upoten keskelle lampea. Pariskunta keinotteli ulos ja ilmestyi alastomana ja epätoivoisena tien varten liftaamaan. Miun kollega pysähtyi ja poimi henkensä hädässä viittilöineen parin kyytiin ja vei takakautta omakotitaloon, etteivät naapurit olisi nähneet. Sorkkaraudalla oli mentävä sisään, kun avaimetkin painuivat lammen pohjaan!”

Pekka lyö löylyä: ”Mitäs toi nyt on, mutta miettikääpä sitä kaveria, joka hääri autossa niin kuumissaan vieraan naisen kimpussa, että noidannuoli iski ja kipu oli niin helvetillinen, että jätkä ei uskaltanut liikahtaa senttiäkään. Mikä siinä auttoi, kännykkä oli onneksi käden ulottuvilla. Palokunta paikalle, joka leikkasi auton katon auki kuin sardiinipurkin ja nosti läskimahan pois nosturilla!”

”No, entäs tämä”, Hannu laittaa paremmaksi. Mie tunnen yhden rehvakkaan kaverin, joka saunoi viimeisen päälle ja otti kossua hyvät siivut joka välissä. Sillä kertaa vallan hyvät siivut ottikin, koska lopulta sammui pesuhuoneeseen ritiläpenkille mahalleen. Kuinka ollakaan toinen kives muljahti penkin rakoon ja turposi vähitellen kuin ilmapallo. Kaveri heräs aamuyöllä älyttömään kipuun ja yritti nousta. Ei toivoakaan. Jätkä karjui epätoivoisesti kunnes saunatuvassa jonkun humalaisen kaverin aivoissa pilkahti valo. Joukolla ihmettelemään paikkakunnan komeamunaisinta miestä. Älkää jumalauta naurako, nalkkiin jäänyt miekkonen ähki epätoivoisesti, mie kuolen justiinsa. Että onko niin, että ehdit jo pelätä että kuolet ja nyt pelkäät ettet kuolekaan, krapulainen miesjoukko hakkasi polviinsa vedet silmissä. No, armahtivat lopulta, mutta tarvittiin siinä sahaa ja kankea.”

”Okei, sie voitit”, Pekka tunnustaa. ”Tää vitjapallijuttu on paras.” Jospa tämä tästä eli saman tien 600 kilometriä Kilpisjärvelle.

Koiranunen jälkeen aamun rikas toivo karisee nopeasti. Synkkää, synkkää, hädin tuskin kahdeksan astetta ja lohduttoman kylmä vesisade. Raskaat pilvimassat rusentavat Saanan alleen. Muurainhopeätäplä on hyytynyt vaivaiskoivun rungolle. Yksinäinen lapinkeltaperhonen putoaa kuin kivi tunturin kupeesta. Lapinnokiperhonen, joka paikan lepattaja, pääsee vaivoin jaloilleen. Sama on fiilis meillä, mennään talvihorrokseen ja herätään vasta, kun joku ilmoittaa oudosta valoilmiöstä pohjoisen taivaan katolla.

Horroksessa voi yhtä hyvin ajaa ― harmaana päivänä Skibotnin vuonon kautta Ruotsiin ja Abiskon tunturialueelle. Neljäsataa kilometriä. Taivas on jakautunut kahtia. Puolikas on mustaa massaa, mutta toinen puoli paistaa Björklidenin paljakoilla. Kumpi voittaa, miten käy? 

Abisko ― ”valtameren metsä” ― on jo lähellä Atlanttia, mistä seuraa ilmastoon merellistä piirrettä, mutta Abisko on jännittävästi sateenvarjossa. Kun kostea ilmamassa valuu Atlantilta, se sataa lännempänä olevilla korkeille vuorille. Kun rintama saavuttaa Abiskon laajat, avarat maisemat, se laskeutuu ja lämpenee. Sade lakkaa ja pilvet hajoavat. Abiskossa paistaa aina ja sataa vähiten Ruotsissa.

Sunnuntaina 29. päivänä kesäkuuta onni näyttää kääntyvän kerralla. Taivas on pilvetön aamusta ja huipulla lentää huttunaan kääpiöhopeatäplää. Kuiva varvikko kihisee ja vipeltää, mutta vain tätä yhtä lajia, joka toki monelle riittäisi kesän huippukohdaksi. Ei meille. Me janoamme Hannun 60-luvun takatunturien momentumia. Metsästämme taivaankannen halkaisevaa perhostulta, joka osuu kerran tai kaksi sadassa vuodessa ja saa kaiken sen elämään, joka elossa on. Muutamaksi taianomaiseksi hetkeksi, jolloin aurinko pysähtyy, purot empivät kuin suuntaa kääntääkseen, ja tunturikihu hautoo montaa pesää, joista vain yksi on oikea.

Siispä takaisin Norjaan, Skibotniin, eteenpäin ja ylös Haltin taakse. Matkailuauton pienet pyörät ja kiikkerä olemus eivät ole tehty kipuamaan tunturien irtosoraisia serpentiinejä. Mutta ylös mennään pitkin valkoista yötä, vaikka naiset kirkuvat suoraa huutoa. Jaa niin, eihän heitä ole häiritsemässä poikien reissulla. Näkeehän sen parrakkaista naamoista, hien hajusta ja keittiöstä. Ruisleipää, Digestive-keksejä, tuhtia lenkkimakkaraa, pirtua ja julmetun vahvaa kahvia. Nykytiedon mukaan terveysruokia parhaasta päästä. ”Kun oikein paljon syö, syö väistämättä jotain terveellistä”, Pekka sanoo. Pitää pysyä liikkeessä ja valveilla.

Aamu ei sarasta, koska hämärää ei ole, mutta Hannun momentum on käsillä. Taivas on värähtämättömän sininen. Totuuden hetki. Nyt nähdään ne kaikkialla tanssivat syvänkeltaiset, ruskeat, täplikkäät, juovikkaat, harmaat, vaaleamman keltaiset perhoset. Katsomme huimaavaa kukkaloistoa. Valkoisen uuvanan tiheitä, puolipallomaisia patjoja, lapinalppiruusun punavioletteja teriöitä, kurjenkanervan ruukkumaisia kukintomättäitä, kalliohyllyjen kultarikkoja, vaaleanpunaisten tunturikohokkien koreutta, leinikkien keltaista merta…

”Ei helvetti, missä ovat kaikki perhoset!”, Hannu karjaisee epäuskon satuttamana. Joku pikkuruinen tunturikirjosiipi, lapinkeltaperhonen, sarakylmäperhonen. Melkein yhden käden sormilla saa laskea.  Kolme miestä kiertää pitkin takatunturien loputtomia rinteitä, alempia louhikkoja, lakialueiden paljakoita. Kuumuus nousee ja hipoo kolmeakymmentä. Lammaslauma löytää varjon puoleisia lumenviipymiä, ja eläimet työntävät sorkkansa syvälle viilentävään lumeen. Ne seisovat ja makaavat hievahtamatta ja katsovat läkähtyviä, hikeä valuvia miehiä. Pääää…ääää… ”Turpas kii pässi, ettet päädy rosvopaistiksi”, Pekka mutisee.

Kaikki syyt arvuutellaan, täytyyhän kadolla olla luonnollinen selitys. Sellaiseksi ei kelpaa myöhästynyt kesä, surkea edellinen kesä, lumeton talvi, kaiken jalkoihinsa sotkevat porot, Lapin mustat maahiset ja kierot kulkijat…

”Miulle selvis”, Hannu huikkaa illan suussa, kun keräydytään uupuneina autolle. ”Katsokaa tuota järveä, onhan siinä vielä vähän jäitäkin, mutta tuolla on pato ja kävelin sinne. Järven vesi on viisi metriä normaalia alempana.” Kuivuus on vienyt erityisesti hopeatäplät. Ollaan hiljaista poikaa ja napataan joku huikka murheeseen.

Nyt seuraa tolkuton Lapin helle, ei mikään Kuusamon Lycaena helle vaan oikea auringon porotus ilman armoa. Neljä päivää ja yötä ilman yhtäkään valkoista taivaan haituvaa.

Mitäs tässä, jätkähän ei luovuta ennen kuin kaikki on koettu. ”Jokainen tsäänssi on mahdollisuus”, Nykäsen Matti sanoisi. Sillä periaatteella Kilpisjärven kautta Utsjoelle, 700 kilometrin öinen hilpaisu. Tenolla etelän miesten veneet kolistavat pohjaa, lohet ilkkuvat pöhköjä perhoja ja yöradiomies kuiskii, että Utsjoella on satanut 10 % normaalista. On huonot aaningit, mutta pehkuihin muutamaksi tajuttomaksi hetkeksi.

Kömpelö Fiat juuttuu Ailigaksen mäkeen, olkoon siinä. Patikalla Ailigas-tunturin huipulle. Sama tahti on askelten, muutama kulahtanut tundrahopeatäplä ja yksi orpo paljakkakylmäperhonen. ”Ailigaksen toisella puolella märässä tunturikoivikossa Puolamoaivin suuntaan on hyvä paikka, jossa ainakin joskus lensi lapinverkkoperhosia”, Pekka pitää toivoa yllä. Sinne. Tunnin talsiminen viettää aina vain alas kunnes ensimmäiset purouomat tulevat vastaan.

Äkkiarvaamatta olemme kosteikolla, melkein suolla, joka luistaa levenevän purouoman myötä suoraan etelään antavalle pienelle aukiolle. Lämpö ja kosteus kerääntyvät pussiin, jota suojaa tiheän vänkkyräinen tunturikoivikko kolmelta suunnalta. Jontka on rehevä ja vihreä kuin viidakkojoki.

Kun Lapin kaunein perhonen, verkkoperhonen kimmahtaa puolimetrisen vaivaiskoivun kärjestä, tiedämme että matka on päättynyt. Perhosen siipien lumen viipymät kimmeltävät tuhansina auringon kiteinä. Täällä ovat kaikki Lapin perhoset, kuivilta kankailta ja tuulisilta tunturien kupeilta, kuivahtaneilta soilta ja nääntyneiltä varvikoilta. Hopeatäplien jonot seuraavat toisiaan kuin käärmeen kidat.

En ajattele, että todistan ilmaston nopeaa muutosta. Kuvaan nyt. Huomenna kaikki on toisin. Utsjoella lämpömittari näyttää 30,4 °C, heinäkuussa armon vuonna 2003.