Eteläinen Bulgaria, Parilin hylätty kylä Kreikan rajalla  

Stanislav Abadjiev kirjoitti huhtikuussa 1992 esipuhetta ensimmäiseen Bulgarian perhosista kertovaan kirjaan. ”Hyvä lukija, kädessäsi on kirja, hyvin tavallinen kirja, kirja hauraista olennoista ― perhosista, pienen eurooppalaisen maan perhosista. Mitä voisin kirjoittaa näistä luontokappaleista, jotka miellyttävät niin monien ihmisten silmiä, jotka ovat usein heidän rakkautensa kohde ja jotka kerran olivat elämäni tarkoitus?”

Stanislav jatkoi. ”Pelkkä tieteellinen kirja voi tuskin kuvata perhosten täyttä merkitystä. Mitä ne ovat? Minulle ne ovat todiste Jumalasta. Monet tutkijat sanovat, että ne ovat evoluution tuote, kehittyneet sattuman oikusta. Minä haluan kysyä: Miksi? Miksi tämä sattuma on välttämätön ja kenelle se on välttämätön? En halua kuulostaa filosofilta. Mutta haluan todeta, että en usko tuon kaiken loiston olevan vain sattumaa. Ja miksi, kun maistamme tieteen pikarista, meistä tulee ateisteja? Minä tiedän parannuksen tätä myrkytystä vastaan. Tyhjentäkäämme yksinkertaisesti koko pikarillinen ja katsokaamme, mitä pohjalta löytyy.”

Stanislavin ainutlaatuisen kirjan lähetti minulle perhoskaveri Nikolai Dilchev, joka olisi halunnut tulla kaveriksi perhosreissulle, mutta ei voinut. ”Mene etelään, vielä Melnikistä etelään, Parilin kylään, siellä on sinulle perhosia”, Nikolai kirjoitti. Ja minähän menin, ajoin yli vuolaiden virtojen, halki toukokuisten kukkavainioiden, varjoisten pyökkimetsien ja maissia puskevien peltojen, kautta vuorien ja laaksojen aina Melnikiin ja Goche Delcheviin asti.

Vuosituhat on juuri vaihtunut, ilma on kevyttä toukokuussa. Melnikin arkaaisessa kylässä, melkein ulkoilmamuseossa, viini on tummanpunaista, kuivaa ja raskasta. Se on ammoisina aikoina Syyriasta tuotujen viiniköynnösten hedelmää, joka kypsyy Pirin-vuoren aurinkoisilla hiekkarinteillä. Kysyn Parilista viinituvista ja pikkuterassien ihmisiltä. Vasta Todor tietää sen olevan jossain Gochen lähellä. Hän on insinööri, väsynyt vuosikymmenen kestäneeseen vesihuoltotyöhön Zimbabwessa. ”Sinne se valuu, erämaan hiekkaan, haluan takaisin Bulgariaan.” Haukkamainen profiili piirtyy viinituvan jyrkkiin valoihin, viinin humalluttama sormi osoittaa suuripiirteisesti: ”Tuolla jossain.” Karttaan Parilia ei ole merkitty.

Minä kysyn kylien miehiltä ja kaupunkien naisilta. Joku on tietävinään, puistaa päätään ja sanoo: ”Da.” Toinen nyökkää ja sanoo: ”Ne.” Opin, että pään pudistus on yhtä kuin kyllä, kyllä se tuolla on. Goche Delchevin kaivoskaupungissa, jossa marmoria on röykkiöinä joka puolella, tulee viimeiset neuvot: 20–30 kilometriä käden näyttämään suuntaan.

Kaunis mutta kivinen tie Parilin melkein hylättyyn kylään Kreikan rajalla. Tien tukkiva hevonen kiiltää hyvää hoitoa, aasi on työjuhta. Bussipysäkki tyhjän talon edessä on nähnyt parhaat päivänsä. Kaikkialla on kukkivia niittyjä, pientareita ja joenvarsia. Kylä on esimerkki siitä, miten niin Suomessa kuin muualla Euroopassa maaseutu tyhjenee. Luonto kiittää, mutta aurinkoisten avointen ja puoliavointen kulttuurimaisemien häviäminen myös uhkaa päiväperhosia.

Kaksi nuorta miliisiä seisoo keskellä tietä. Ylinopeuttako? Ei vaan Kreikan rajavyöhyke, tästä ei mennä ilman dokumenttia. Poika plaraa passia: ”Aaa, Finland, Jari Litmanen!” ”Hristo Stoichkov”, vastaan salamannopeasti. Ilmeet kirkastuvat ja kukkulan päälle soittamaan pomolle Gocheen. Mutta pomo on jyrkkänä. Kaivan Nikolain kirjeen. Uusi soitto, mutta pomo vain ärisee.

Tähänkö hyytyy Parilin keikka, ajo aina Sofiasta asti. Onko siellä edes Parilia, liekö vain tarunhohtoinen paikka, kangastus, viimeinen virvatuli. Miliisin mielestä Paril on olemassa, vaikka hän ei voi käsittää, miksi kukaan haluaa sinne. Mutta ehdottaa suomalais-bulgarialaisen jalkapalloystävyyden nimissä: ”Ajetaan Gocheen ja haetaan pomolta leima ja dokumentti, eihän siihen mene kuin tunti.” Ei mene niin, jos ajetaan nasta laudassa, ja niinhän me rajavartijan kanssa teemme. Pariliin, maksoi mitä maksoi!

Stanislav on munkki, ortodoksi-isä Rozhenin luostarissa, Melnikin kalkkikivipyramidien huikaisevassa maisemassa. Siellä ihmiset ovat rukoilleet tuhansia vuosia. Rukoukset ovat kerta toisensa perästä – ainakin vuosina 1217, 1511, 1601 ja 1732 ― nostaneet luostarin tuhkasta turkkilaisten tuhovimman jäljiltä.

Pieni valkoinen torni katselee alas laaksoon haukan silmin. Laakson omaa pyhimystä kutsutaan ”vapauden rakastaja apostoliksi”. Hänen mottonsa on: ”Ihminen on syntynyt taistelemaan; orja tullakseen vapaaksi, vapaa tullakseen täydelliseksi.” Stanislavin pehmeä baritoni soi vanhaa kirkkohymniä korkeissa holveissa, missä pyhän Cyrilin ja Methodiuksen silmät näyttävät seuraavan kulkijaa.

Stanislav näyttää luostarikirkon ikoneja, tummia puuleikkauksia, pyhien loputonta vaellusta seinien maalauksissa, lyijylasien vastavaloista hämyä. Hän kertoo mestarien kirjoittamasta ”Jobin kommentaareista”, jossa oli 117  korumaista miniatyyrimaalausta. Miksi se vietiin Jerusalemiin vuonna 1647, siitä munkki ei halua puhua. Menetys kirvelee vieläkin. Luostari on linnoitus ― uskon linnoitus. Soturipyhimykset näyttävät ritareilta turnajaisissa enemmän kuin kärsimyksen merkitsemiltä marttyyreiltä. Kylmin värein maalattuina ne vartioivat. Portaikossa on 30 askelta, siihen on kuvattuina 30 hyvettä. ”Mikä määrä noina aikoina”, Stanislav huokaa.

Mutta alttarin ikonialustan paneelit ovat erikoiset, pehmeään puuhun ei olekaan kaiverrettu Raamatun aiheita, vaan sirosti kukkakimppuja ja jokunen perhonen! Alan ymmärtää Stanislavin esipuhetta.

Maasto nousee kuivana ja karuna, ajuruohoa ja matalaa pusikkoa, hohtavaa marmorikiveä. Pirin-vuoret kohoavat taas tummana eteen. Jollei aurinko paistaisi pilvettömästi, kääntyisin takaisin: täällä ei lennä kuin heinäsirkkoja.

Tie alkaa pudota ja yhtäkkiä on aivan vihreää, rehevän, huikaisevan vihreää! Vuoren sylissä on etelään antava pieni, suojainen laakso, jonka pohjalta kuuluu veden solinaa. Maisemaan häviäviä, harmaanruskeita kivisiä taloja, romahtaneita ulkorakennuksia. Olen Parilissa. Ketään ei näy ja aurinko paistaa armottomasti ― kuumuuden väreily näyttää nostavan kylänraitin ilmaan. Epätodellinen maailma, absoluuttinen rauha. Vankoissa lautaovissa on repsottavia papereita, ilmoituksia, joissa kerrotaan Olga Maria Aleksandrovnan kuolleen 1992 ja Atanas Daskalovin 1987. Kuolleiden papereita vähän joka ovessa. Valokuvista häämöttävät vanhat kasvot. Ne ovat kuin hallusinaatioita menneestä maailmasta. Pikkukirkon valkoisella seinällä rönsyää mustanpunainen Bulgarian ruusu.

Mutta minua tarkkaillaan. Pieni, rusinaksi kuihtunut mummo istuu varjossa lautapenkillä. Menen lähemmäksi, viittaa istumaan. Paikalle tulee komea nainen, vahvat hampaat ja leiskuva kuparinruskea tukka. Ja mies, kiharatukkainen Adonis korskuvan hevosen kanssa.

Toukokuussa 2000 Parilin kukkakedoilla ja puutarhoissa lentää idänkirjoapolloa (Zerynthia cerisy) enemmän kuin missään. Keltaiseksi kukaksi naamioitunut kukkahämähäkki on yllättänyt kirjoapollon kesken mesiaterian. Joukossa on pikkuapolloja (Parnassius mnemosyne) (oik. alhaalla).

Kylä on vanha kuin taivas, hedelmällisessä, häkellyttävän kauniissa laaksossa, Pirin-vuoren kämmenellä. Mies kulkee rinnalla, hevonen narussa, en tiedä minne menemme. Eipä ole tarvetta kysellä, kaikkialla kuhisee perhosia. Harvinaisia verkkoperhosia, sinisiipiä, papurikkoja, kirjosiipiä, röykkiöittäin  liuskaperhosia, etelänhaapaperhosia, idänkirjoritareita ja pikkuapolloja, pikkuapolloja tienvarsiniityt valkoisenaan.

Mies vie alas puronvarteen, juomapaikalle. Tarjoaa mukista kristallista, jääkylmää vettä. Hevonen juo, mies juo, minä juon. Perhoset istuvat viereen hiekalle ja juovat. Stanislav tekisi ristinmerkin, mutta joisi hänkin. Nikolai nauraisi mielihyvästä, nauraisi niin, että parta tärisisi, mutta joisi sitten.

Kävelemme tien loppuun, ehkä kaksi kilometriä ja edessä on panssariaita. Kylä on gul-de-sac, viisi perhettä on jäljellä. Adonis tietää tarkkaan, että kylä kuolee. Ohimoilla on jo hopeaa, vuorten puuma on harmaantumassa eikä jälkikasvua ole. Mutta katse on vielä ylpeä ja käynti joustava.  

Aurinko alkaa pudota värjäten laakson hetkeksi purppuranpunaiseksi. Pirin-vuorten toisella puolella isä-Stanislav aloittaa iltamessun. Luostarin valtava rautaovi suljetaan, vaikka turkkilaiset eivät ole uhanneet yli sataan vuoteen. 

Vielä jokunen kuunkierto ja Paril on kokonaan perhosten.