”Jos sattuu olemaan jo myöhäinen ilta, ensimmäinen vaikutelma on juhlallisen synkkä, miltei karmea. Kesäyön aurinkoisilta vuorilta laskeudutaan kuin varjoisaan manalan rotkoon, kuin kylmään jääkellariin. Jos on juhannuksen aika, jäät ovat vasta lähteneet, niitä ajelehtii vielä rannoilla. Koivu on hiirenkorvalla, lumi peittää pohjanpuoleisia rinteitä.” Reino Kalliola (1958) lähestyi Kilpisjärveä samaa ainoaa tietä, mitä mekin.

Kiipeämme laelle luoteesta käsin aina kaakkoiseen korkeimpaan päähän. Sieltä näkyy Suomen katto, Käsivarren ylätunturit, takatunturit, maan pohjoisin perukka, Ruijan terävät, lumen ja jään laikuttamat huiput. On enemmän kuin keskiyö, paita on noususta märkä ja tuuli tulittaa luita. Mutta aurinko paistaa järjettömästi, killuu Ukko Saanan päällä kuin tietämättä minne mennä. Eikä meitä väsytä, sen enempää kuin kömpelösti leijuvaa piekanaa, joka kiljuu ja naukuu pystysuorana putoavan pahdan töyryllä.

Valtava sumuvuo valuu Norjan tuntureilla työntäen valoa edessään sitä pehmentäen ja värjäten. Jäämeri kourii vuoria kylmin käsin. Pulmunen visertää rakkakivikossa ja saamelaisten taikalintu kapustarinta viheltää kuin ikävä olisi.

Sukellamme alas sumuun. Ohi rautaisten ristien, joiden tarinaa emme tiedä, ohi pajulinnun pesän, jonka päälle olemme astumassa, ohi purovarren sinirinnan, joka pyrähtää, tähystää, kuuntelee ja kiihdyksissään jurisee kuin järripeippo. Ohi harvinaisen lapinkirvisen, jonka pistävä psii pajun latvassa on varoitus.

Aamulla palamme halusta nousta uudelleen, mutta nyt suoraan etelästä, yli kapean suon, läpi ensin loivasti sitten jyrkemmin nousevan koivumetsän. Metsän, jossa ei ole yhtään suoraa kulmaa, ei kanttia tai nurkkaa, kaikki on vinossa, mutkalla, vänkkyrässä, koukerossa. Harvaa metsää on helppo kulkea, kuin puutarhassa, hiukan ulottuvampia oksia väistellen. Puiden alla vihreitä variksenmarjalaikkuja, keltaiset kullerot nupulla, kurjenpolvi siellä täällä aivan violetti.

Kun koivut loppuvat, olemme kalkkilippaan alla. Siinä on jontka, johon pureudumme varoen vierittämästä kiviä. Otamme kiinni saratuppaista ja mättäistä. Yläpuolella on paljas valkoinen kiviseinä. Sivusta haemme kuljettavan kohdan ja nousemme lipalle juuri, kun aurinko repii pilvet hajalle.

Saanan eteläisen rinteen kalkkilippa avautuu hiukan viettävänä, kivien täplittämänä rehevänä nummena. Siinä on lapin perhosten keskus: huikaiseva auringonpaiste aiheuttaa kipua silmissä. Avaamme repun, lepäämme hetken, rohkein ottaa paidan päältä. Kukaan ei sano hetkeen mitään. Kilpisjärvi on liikkumaton ja kirkkaan valkoiset pilvet heijastuvat syvälle järveen.

Tunturikeltaperho on vastasyntynyt, tuore ja herkkä. Niitä on hetkessä monta, matalalla viilettämässä pitkin tunturiniittyä. Perhoset pudottautuvat yhtäkkiä varvikkoon variksenmarjojen, vaivaiskoivujen ja tunturivarpujen joukkoon. Kuvaan ensimmäisen punertavalla sielikkömättäällä, johon perhonen kiipeää. Tätä perhosta ei muualla ole, vain tässä se viihtyy, kalkkiperäisessä ravinteikkaassa ympäristössä, kuten monet muut pohjoisen luonnon erikoisuudet. Niin kuin alppiruusu, kääpiömäinen rhododendronien sukuinen, isot purppuraiset kukat aurinkoisilla tunturitörmillä. Niin kuin lapinvuokko kukkalumena jyrkänteillä. Niin kuin syvänsininen sinirikko tai tunturikohokki, jonka tiivis mätäs hohtaa kuin juuri vuotanut veri.

Tunturikirjosiipeä on melkein mahdoton lähestyä. Se lentää kuin kärpänen kivirakassa ja vyörykeiloissa. Alempana painanteiden katajikossa pohjoisen Lapin kellanharmaa, voimakassuoninen lanttuperho on helpompi tapaus. Hölmönä lepattavan lapinnokiperhosen kuvaaminen tuntuu lasten leikiltä, mutta kahta metriä lähemmäksi ei tunnu millään pääsevän. Valjun keltainen sarakylmänperhonen lentää välillä pakoon, mutta jää sitten ihmettelemään värikkäiden jäkälien kirjavoimalle kivelle.

Tunnemme vuorten suuruuden, ilman keveyden, helisevien purojen kirkkauden, tunturiniityn täyden tuoksun, lintujen soiton. Ukko Saanalla, kun aurinko paistaa.

Aaro Hellaakoski