(Ma Chich-yuan)

Lauantai 23.7.1994.  Hannu tarjoaa Kerimäen mökillään savulohta, teetä ja makeaa kakkua. Päälle savusaunaa ja uintia kiviltä hiekkaisessa uomassa. Syvä ja kirkas muikkuvesi kirpaisee heinäkuussakin. 

Härkälinnulla on munat kaislikossa, ja Hannu on rakentanut piilokojun päästäkseen kuvailemaan rauhassa pesueen kehitystä. Laakean saaren nokkaa on muokattu toden teolla, 40 kuutiota hiekkaa on levitetty tasoitteeksi ja nostamaan maata. Yhteen nurkkaan on aloitettu niittyprojekti. Laatokalta on tuotu kiven koloon erikoisuus, sinikukkainen isoampiaisyrtti.  Karun saaren istutusniityllä kasvaa jo keltaista ranta-alpia, puna-apilaa ja päivänkakkaroita.

Rantoja reunustaa matala pensasmainen suomyrtti, joka tunnetaan huonosti ja jonka siitepölyn voimakasta allergiavaikutusta ei varsinkaan tiedetä. Norkot eivät riipu vaan ovat aivan pystyssä. Maailman suurin puukirkko näkyy veden takana.

Kahden aikaan iltapäivällä lähtö Kiteelle, Puhoksen kautta Papinniemeen. Sinne osoittavasta tienviitasta noin kuusi kilometriä ja olemme kuuluisassa Ukonhattulehdossa. Lehtoukonhatun (Aconitum septentrionale) lajinimi tarkoittaa pohjoista, ja totisen pohjoisessa on tämän komeimman luonnonkasvimme esiintymä Kiteellä verrattuna sukulaislajeihin Keski-Euroopassa.

Lehtoa osoittava kyltti on vinossa ja turmio näyttää uhkaavan koko paikkaa. Joku isäntä kasvattaa koivikkoa ja on näköjään vuosi sitten kaatanut ja karsinut jättimäiset kasat harmaaleppää. Aikaisemmin tässä on ollut täystiheikkö, ylivanha lehtometsä, pohja on kostea, jalka uppoaa. Varsankelloja ja pitkänhuiskeita ukonkelloja. Koivunkyljellä piipahtaa peukaloinen, ja toinen. Annamme nimeksi ”peukaloismetsä”. Vaalean sinipunaiset ukonhatut ovat jo suureksi osaksi ylikukkineet, ja ylimmistä terälehdistä muodostuneet ”kypärät” ovat kallellaan. Akonitiini-myrkky lienee jo laimenemassa.

Ei riitä, että tietää ajan ja paikan ja osuu siihen. Pitää tietää vielä tarkemmin. Ei riitä karkea tieto, että harvinaista huhtasinisiipeä (Aricia nicias) lentää Kiteellä heinäkuussa. Saatat koluta kuntaa vaikka kymmenen kesää, jos tarkemmat koordinaatit puuttuvat. Ei riitä edes se, että tiedät kilometrin tarkkuudella.

Vaikka löydät oikealle niitylle, voit olla näkemättä perhosta, jos et tiedä niittyalueen parasta lentopaikkaa. Ja vaikka tietäisit tarkan paikan, voit tulla liian aikaisin, perhonen ei ole vielä lennossa. Odottelet muutaman viikon, yrität uudelleen, ja lento on jo ohi! Tai osut kuin osutkin lentoaikaan, mutta taivas on synkässä pilvessä. Jos et tunne paikkaa ja perhosen käyttäytymistä, mietit missä vika. Onko paikka sittenkin väärä, ehkä se oli seuraava niitty, ehkä kaveri neuvoi väärän tienristeyksen, onko lento vielä alkanut vai onko jo ohi? Kysymykset risteilevät turhautuneessa mielessä. Tapat aikaa nauttimalla kahvia termospullosta, katselet lintuja ja niitä näitä, odotat että aurinko vihdoinkin pilkistäisi, laskeskelet paksujen pilvijonojen vauhtia ja arvelet auringon paikkaa, haistelet tuulta, muistelet säätiedotusta tai menet autoradiolle kuulolle. Jos olet kännykkämies, alat hermostuneena soittelemaan ympäriinsä.  Ainakin viime mainitussa tapauksessa on aivan oikein, että pikkuruinen sinisiipi naruttaa sinua pahan kerran.

Heinäkuun lopulla pikkutieltä katsoen niitty on yläosistaan kellastunut, kulahtanut, eikä perhosia juuri näy. Mutta pitää sukeltaa niittyyn syvälle ja katsoa tarkkaan, kahlata loivasti alas kaartuvaa polvenkorkuista heinikkoa, kahlata sinne, missä kukat kukkivat, minne tuuli ei käy, missä lämpö pakkautuu mataroita ja kelloja pursuaviin mättäisiin, missä koivun- ja lepäntaimien alaoksat makaavat kukkameressä. Huhtasinisiipi rakastaa sydänkesän kuumentamia reheviä niittyjuotteja.

Me näemme huhtasinisiiven niityn alareunassa, suojaisessa metsänrajassa seuranaan loistokultasiipi (Heodes virgaureae), tesmaperhonen (Aphantopus hyperantus), ketohopeatäplä (Argynnis adippe), kaaliperhonen (Pieris brassicae), ketosinisiipi (Plebejus idas), lauhahiipijä (Thymelicus lineola) ja nokkosperhonen (Aglais urticae). Näemme ensin yhden levottoman koiraan, sitten toisen, kymmenen ja vähitellen myös naaraita, kaikkiaan 50-100 yksilöä.

Naaraat ovat kasvustossa siniviolettien purtojuurten mykeröillä, paksuilla, tummanvihreillä poimulehdillä, pienten koivujen alalehdillä. Pelästyvät hetkeksi lentoon jaloista. Kuuma päivä lennättää koiraita vilkkaasti. Lyhyitä, joidenkin metrien hyppyjä, pysähdykset kestävät vain hetken.  Lento on kuitenkin melko hidasta ja pysyttelee noin metrin korkeudella kasvillisuudesta. Kiimaiset pariskunnat räpyttelevät matalalla heinikossa, valtavasti timoteita, koiranheinää, jonka röyhyt ovat kuin koiran tassut, tuoksusimaketta. Pekka kumartuu kuvaamaan ja häviää näkyvistä.

Laatokan Karjalan tyyppikasvin lehtomaitikan (Melampyrum nemorosum) merkillisen violetinkeltaiset kukat sattuvat silmiin horsmien, virnojen, nätkelmien ja apiloiden joukosta.  Pitkäkielinen tarhakimalainen ylettää syvänieluisten kukkien mesipohjiin. Kasvilla on monta nimeä: Saksassa Tag und Nacht, Ruotsissa svenska flaggan, Ahvenanmaalla mustalaiskukka. Suuret kruunuohdakkeet jäykistelevät, pienempien pelto-ohdakkeiden ryppäät punertavat. Hiukan kauempana tököttää ”rahamänty” – toinen puoli kuollut, toinen puoli neulasilla.

Oikeastaan niitty on järeän havumetsän reunaan tehty kaski, huhta, joka on joskus poltettu, raadeltu ja kylvetty, ehkä viljaa, ehkä naurista ammoisina aikoina. Nyt se on joutomaana. Hyvin siinä sopii huhtasinisiiven elää, sananlaskun mukaan kuin vuohi huhdassa eli yltäkylläisyydessä.