Auringon viimeinen valo Kuonjarvarrin rinteellä ennen Jäämeren hyytävää rintamaa, joka pudotti lämpötilaa melkein 10 astetta puolessa tunnissa ja piilotti kääpiöhopeatäplän.

Sunnuntai 24.7. Kello on viisi aamuyöllä Kilpisjärvellä. Pekan kanssa alamme kasailla varusteita vaellukselle. ”Onkohan teillä tarpeeksi vaatteita, sadevaatteita, entä eväitä, jos tulee huono ilma, teillä ei ole mitään suojaa, kun ette ota telttaa”, Hannu kelaa. ”Ottakaa huomioon, että edessä on ainakin 70 kilometrin marssi, kai kompassi tuli mukaan. Tavataan tiistai-iltana kahdeksan aikaan Pitsusjärven kämpillä. Jos minuu ei kuulu, olkaa yötä kämpillä ja nouskaa Haltille, sieltä Norjan puolelle ja tähyilkää autoa.” 

”Eiköhän myö selvitä”, Pekka toteaa. ”Onnea matkaan, kuvatkaa nyt se kääpiöhopeatäplä (Boloria improba)”, Hannu vielä kannustaa. ”Kyllä se nyt saadaan, ei tämä ilma voi tästä muuttua”, Pekka kuulostaa varmalta.

Aamu on nimittäin loistava. Aurinko ei kunnolla edes laskenut ja nyt se nousee päin näköä. Kilpisjärvi on täysin tyyni, olemme paitahihasillaan jo kahdeksan aikaan. Lappi hymyilee kerrankin. Alkumarssi on pitkin kivikkoista tunturikoivikkoa, pienimuotoista kivirakkaa ja kirkkaita puroja. Pitkä nousu. 

Kello on puoli kymmenen, ja Pekka alkaa näyttää huolestuneelta: ”Jumalauta, katso taakse, pahan näköinen rintama. Nyt on pantava lisää vauhtia”. Molemmilla on paita märkänä ja hiki valuu valtoimenaan kasvoilla. Olemme jo Kuonjavarrin alarinteellä, mutta oikeapaikka on paljon ylempänä, siellä missä rinne tulee uudelleen laakeaksi. Alamme melkein juosta. Musta rintama on peittämässä auringon.

Kääpiöhopeatäplä on uskomattoman oikukas ja arvaamaton, mutta nyt olemme varmasti oikeaan aikaan nousemassa juuri oikeaan paikkaan.

Kaikkia kummallisia juttuja on kuultu tästä melkein tarunomaisesta hyönteisestä, äärimmäisissä oloissa elävästä sopeutumisen mestarista, pienestä tuhkanharmaasta ja violetista lapinjalokivestä, tavoittamattomasta tunturien noidasta. Perhonen voi olla vuosia kadoksissa odottamassa sopivaa hetkeä, niitä muutamaa uskomattoman täydellistä päivää, jolloin melkein kaikelle elämälle vihamielinen alue näyttää hetkeksi muuttuvan leppeäksi, kirkkaaksi, kevyeksi hengittää ja lentää. 

Pekka painaa rinnettä ylös kuin poro, jään auttamatta jälkeen. Välissä on vetinen alue, johon kaikki purot tuntuvat hakeutuvan. Sekään ei hidastuta puolijuoksua painavaa Pekkaa, joka ei eläessään ole juuri juoksuaskelia ottanut. Arktinen rintama tunkee päälle, olemme reilun sadan metrin päässä, vain kymmenen minuuttia, vaivaiset kymmenen minuuttia, voi perkeleen perkele! Pekka on pysähtynyt ja nojaa uupuneena polviin. Taivas on kerta kaikkiaan tukossa, ei olisi ikinä aamulla uskonut.

Maa tummenee ja varvikko mustuu, mikään ei lennä enää. Katsomme lämpömittaria, se laskee silmissä, 15 minuutissa 18 asteesta yhdeksään. Emme ole uskoa silmiämme.

”Anna edes pirtuhuikka”, pyytelee lohduton Pekka. Tuhkanharmaa Lapin noita pitää meitä pilkkanaan. Teemme kahvit, tunti kuluu ja sää pahenee, alkaa tihuttaa. Kyhjötämme kivenkupeessa. Sade kiihtyy, ja pisarat tuntuvat helkatin kylmiltä. ”Mie otin muutaman jätesäkin mukaan, koetetaan niitä, mie alan kastua”, Pekka kaivaa reppuaan ja vedämme mustat muovisäkit päälle, mikä ei meinaa onnistua tuulen pullistaessa pusseja rajusti. Olemme ehdoton näky, kuin mustat pystymakkarat, itseäkin naurattaa. Yritämme ajatusten voimalla siirtää pilvimassoja.

Yhtäkkiä on kuin onkin vaaleampaa, ja melkein samassa aurinko välähtää. Eikä totisesti muuta tarvita, heti neljä nokiperhosta (Erebia pandrosa) ja kaksi tunturihopeatäplää (Boloria napaea), jotka kopuloivat siekailematta. Hiukan kauempana violetin vilahdus, improba!  Juoksua. Ei, en tiedä, ei uutta havaintoa. Pekka puristaa pettyneenä 200 millin makroaan. Aurinkoinen minuutti on ohi niin kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Valtavan kylmä sade alkaa toden teolla. Iso haukka on liikkumatta taivaalla. Vesien solisevat äänet kuuluvat. Tunturit painostavat. Kello on puoli kolme.

”Katellaan kasveja, muuten kohmetutaan tähän”, Pekka ehdottaa. ”Lapinvuokko, leinikki, kullero, lapinkuusio, kurjenkanerva, vaivaiskoivu, paju, jossa kissat, ruusujuuri, isokynsimö, kurjenpolvi”, Pekka luettelee. Nousemme tunturijuottia ylös, se päättyy matalaan kraaterimaiseen painaumaan. ”Yökönlehtiä, tunturikissankäpälää ryppäänä, pikkutervakko ei vielä kuki”, mies jatkaa. Jääleinikkikin löytyy ja uuvanamättäitä, sielikköä punertavina laikkuina siellä täällä.  Alamme kypsyä. Kaikki vaatteet repusta ovat päällä.

Heitämme reput niskaan ja vaellamme äänettömästi.  Kuonjarjohkan autiotupa odottaa illansuussa.

Carl von Linné, Flora Lapponica, 1737