Kedot, kalliot ja muut paahdeympäristöt

Kedot, kalliot ja muut paahdeympäristöt

Kedot ovat laidunnuksen tai niiton myötä syntyneitä kuivia niittyjä, joiden lajit voisi yhtä hyvin lukea perinneympäristöjen eliöstöön. Ketojen lajistoa on kuitenkin muuallakin: esimerkiksi kalliorinteille syntyy karujen olosuhteiden myötä usein pienialaisia ketolaikkuja ilman laidunnusta tai niittoa. Esimerkiksi mansikka- ja tummakirjosiipi hyrräävät mielellään sellaisilla.

Kedoilla, kallioilla ja harjurinteiden aukkopaikoilla kärvistellään yhtä lailla kuumassa ja kuivassa. Päiväperhoslajeja on silti 14, niiden joukossa muutamia todellisia kalliospesialisteja – niin merenrantakallioiden hietasomersilmä kuin Saimaan kalliosaarten kalliosinisiipi – ja harjumänniköiden paloaukeilla eläviä vaateliaita sinisiipiä. Pikkukultasiipi sen sijaan asuttaa taajaan monenlaisia paahdeympäristöjä.

Jos niittylajien ahdinkoon havahduttiin 1900-luvun lopulla, uusi vuosituhat on tuonut paahdeympäristöt suurennuslasin alle. Eikä ihme: melkein kolme neljästä paahdeympäristöjen päiväperhosesta on päätynyt tuoreimmalle uhanalaisten lajien listalle. Siirtoistutuksiakin on kokeiltu isoapollon ja harjusinisiiven kantojen vahvistamiseksi, mutta yleensä huonolla menestyksellä.

Vähän on myönteistäkin kehitystä tapahtunut. Esimerkiksi hiekkaiset ratapenkereet, jyrkät tieleikkaukset ja käytöstä poistuneet sorakuopat ovat olleet varsinkin idänhäränsilmälle, mutta myös monelle muulle paahdelajille kelvollisia uuselinympäristöjä.

Valtakunnalliseen päiväperhosseurantaan (NAFI) paahdeympäristöjen lajeista on kertynyt tietoja 963 havaintoruudusta (33 % kaikista ruuduista) yhteensä 99 700 yksilöä (1,5 % kaikista perhosista). Paahdeympäristöjen päiväperhosista pikkukultasiipi on selvästi runsaslukuisin (36 500 yksilöä) ja myös yleisin (787 havaintoruutua). Suurin osa lajeista on harvinaisia: peräti kymmenen on luokiteltu uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi, ja viisi on myös rauhoitettu, isoapollo ensimmäisenä vuonna 1976.