Malesia, Kuala Woh, Cameroon highlands

”Ther-aa”, sanoo Selim ja näyttää joen yläjuoksulle. ”Can take, me after.” Kysyn: ”Kuinka kauaksi?” Selim kohauttaa olkapäitään ja seisoo tyynen rauhallisena Kuala Woh- joen suurella kivellä haaviin nojaten.

Selim on pieni Orang Asli, Malesian niemimaan alkuasukas, noin 20-vuotias nuorukainen. Kuningasperhonen, rama-rama raja, on kierroksessa. Selim häviää kuin metsäneläin joen varren saniaisten ja pikkupuiden siimekseen, marssimme perään. Alkaa loputon loikkiminen kristallinkirkkaan virran kivillä. Selimillä on sandaalinläpyskät lyhyenvankoissa jaloissaan. Vuolas virta ei häntä hetkauta. Meidät se taitaisi viedä mennessään, joten yritämme pysyä kivillä ja hakea laiskemmin virtaavia sivureittejä, joista pääsisi yli. Selim auttaa pahimmissa paikoissa, kun yritämme suojella kameroita ja reppuja.

Saulin reppu painaa ja hän plutaa mutaan. Selim on kärsivällinen ja näyttää välillä tarkasti joka askeleen. Ne hän totisesti tuntee, matalan virran ja korkean virran aikana, monsuunisateella ja paisteella. ”Como-on, Saulis-Taris.” 

Selung, Kuala Wohin sivujoki on Selimin metsästysmaa. Orang Aslit saavat korjata metsän ja veden sadon: riistaa, kalaa, sieniä, juuria, hedelmiä, hyönteisiä, hunajaa. Siihen Malesian hallitus on antanut ensioikeuden.

Selim kumppaneineen tuntee metsän kuin omat sormensa. Merkeistä he lukevat, missä ruokaa on löydettävissä. Hento jalanjälki, kasa puoliksi syötyjä hedelmiä, lehtien liikahtelu puunlatvoissa, linnun huuto, puun kukkiminen, sateen määrä ja virran vuolaus kertovat. Mehiläisten lentokuvioiden ja surinan perusteella he löytävät mehiläispesän. Kapuavat vaikka kymmeniin metreihin, saavat pesän alas ja valuttavat hunajan Coca-Cola pulloihin! Kannattaa hakea: yksi pesä voi tuottaa kukinnan huippuvaiheessa 10 kiloa hunajaa. Hunajapulloja roikkuu bambukojun orressa vaikka ohikulkijan ostaa. Niin kuin suuria hernepuun palkoja, jotka on myös haettava ylhäältä, joskus käyttäen liaaneja turvavöinä. Joen varren riistaa varten käytetään kolmimetrisiä puhallusputkia, joiden pienet puunuolet on kastettu kasvismyrkkyyn. Suun kautta myrkky on vaaraton, siksi saaliseläimen voi huoletta syödä. Metsän sisällä pitkät putket ovat hankalia, metrinen on kätevämpi.

Tässä metsässä aurinko ei laske taivaanrannan taakse vaan katoaa yhtäkkiä puunlatvoihin. Mustansinisen taivaan tähdet ovat lähellä. Tiet ovat kapeita käärmeitä viidakon uumenissa.

Orang Aslit ovat asettuneet pieniin kyliin vuorilta virtaavien kauneimpien jokien töyräille; 10–50 ruokokattoista bambumajaa metrin kaksi maan pinnasta, ikkunat ja ovet vain aukkoja. Kanoja, koiria ja puolialastomia lapsia. Alati liikkeellä olevia metsästäjä-kerääjiä on enää vähän, vaikka maailman vanhin sademetsä kyllä elättää. Vihreä, vihreä Malesian sydän, jota jopa 80 metriset tualang- ja merbaupuut suojaavat. Täynnä fiikuksia, hernepuita, köynnöksiä, kuristajakasveja, puusaniaisia, sammaleita, mangopuita, palmuja ja kuolleita ruskeita lehtiä.  Alkuasukaskylän piha on koristellumpi: punaisia hibiskuksia, ihmepensaita, tulikruunuja ja kirjavia pyykkinaruja.

Metsä on jopa 130 miljoonan vuoden takaa. Mistä ihmiset ovat tulleet, kukaan ei tiedä. ”En ole käynyt Kuala Lumpurissa, muutaman kerran lähikylissä, se riittää”, Selim puistaa päätään. ”Ihmiset ovat kylässään, koko elämänsä, niin se on meillä.” Selimiltä saa nyhtää. ”Pyydystän joella perhosia, myyn kiinalaisille, yksi ringitti (vajaa kaksi markkaa) perhosesta. Kaikilla on oma mangopuunsa, papaijaa kasvatamme myös, vihanneksia, tapiocaa. Katso, yläpuolellasi on iso durianpuu. Mutta älä huoli, iso hedelmä ei putoa päähän. Durian osaa ajatella. Kun hedelmä kypsyy, se putoaa yöllä. Jumalainen hedelmä, mutta kauhea haju. Joskus teemme työtä hallitukselle, raivaamme vaikka tienvartta. Hallitus patistaa lapsia kouluun, useimmat eivät mene. Jokunen koulu on varta vasten meidän lapsille.” Sen verran irtoaa Selimistä vähitellen.

Muistan, että Kuala Lumpurin hotellissamme oli kyltti: ”Durianin tuominen on kielletty.” Eivät halua haista alkuasukaskylältä.

Kuala Wohin kyläläisiä marraskuussa 1999. Nuori mies kasvattaa lieskasiipiä ja näyttää perhosen toukan.

Mutta ei tänne juttelemaan tultu, vaan löytämään joen varren kuumia, rikkipitoisia lähteitä. Sellaisia, jotka vastustamattomasti houkuttavat kuningasperhosia, Rajah Brooken birdwingejä. Pitkähäntäiset makakiapinat riekkuvat ja ilkkuvat yläpuolella, tuhatjalkaiset ja termiitit vilistävät varpailla. Joen kohina kasvaa ja keskipäivän aurinko avaa jokaisen hikirauhasen. Agamalisko luikahtaa kaatuneella puunrungolla.

James Brooke oli englantilainen seikkailija, jonka Itä-Intian kauppakomppania varusti tutkimusmatkalle Borneoon. Sattumalta hän osui keskelle alkuasukaskapinaa. Hän kukisti sen ja hänestä tehtiin Sarawakin ruhtinas, Rajah, vuonna 1842. Sir James auttoi ja suojeli luonnontieteilijä Alfred Russel Wallacen retkiä Malaijin saaristossa ja pääsi entomologian historiaan. Keväällä 1855 Wallace näki Borneon Simunjonjoella uskomattoman perhosen ja kuvasi sen (ks. luku 54). ”Näin tämän perhosen joskus lentelevän metsäaukioilla ja silloin tällöin asettuvan hetkeksi joen hiekkasille pankoille ja mutaisille kohdille, niin että onnistuin vangitsemaan vain pari yksilöä.” (The Malayan Archipelago. Macmillan & Co. 1869)

Wallace nimesi lajin Borneolla näkemänsä perhosen mukaan (holotyypin nimeksi on annettu Trogonoptera brookiana trogon).  Rajah Brooken linnnunsiipiperhosta on kolme rotua tai alalajia, joista kaksi (T. brookiana albescens ja T. brokiaana mollumar) elää Malesian niemimaalla ja edellä mainittu trogon vain Borneolla.

Wallace näki vain yksittäisiä perhosia eikä voinut tietää, että albescens-koiraat rakastavat kerääntyä yhteen paikkaan juomaan, kylpemään ja seurustelemaan. Siksi niitä löytää jopa kymmeniä pieneltä paikalta, jos tietää mihin menee ja on onnea matkassa. Ne rakastavat kuumaa, rikkipitoista eliksiiriä, jota kuplii tuliperäisten jokien hiekkapankoilla ja kalliosyvänteissä. Koiraat rakentavat nesteestä hormoneja, jotka saavat mustavihreät siivet kimaltamaan, kauluksen loistamaan syvän punaisena ja kiiman huippuunsa.

Selim kuuluu Senoiheimoon, joka asuttaa Malesian keski- ja länsiosien viidakoita. Mutta heitä ei ole paljon, ehkä 50 000.  He ovat suurimmaksi osaksi animisteja, uskovat luonnon henkiin, kivetkin elävät. Sen uskon minäkin, kun lipeän taas kerran ja päätän riisua kengät, vaikka joki olisi kobria pullollaan. Sinivalkoinen kuningaskalastaja päättää lopettaa kalastuksen, kun minä panen hikiset jalkani viileään veteen.

Lieskasiipi (Trogonoptera brookiana) on maailman kauneimpia ja erikoisimpia perhosia, joka on kuvattu ensi kerran Borneolla. Tieteellinen nimi on Sarawakin ruhtinaan, Rajah Brooken (James Brooke) mukaan. Nykyään perhosta on hyvin vaikea tavata luonnossa. Oikealla Saulin veriset housut kuivumassa joenvarsiseikkailun jälkeen.

Selim jähmettyy paikalleen. Puunrungon ja kallion välisellä kostealla painanteella on puolitusinaa linnunsiipeä! ”Slow, slow”, Selim henkäisee.  Jotkut perhoset lepäävät siivet aivan levällään hiekkaa vasten, toiset nostavat siivet puolipystyyn ja värisyttävät niitä kuin palelisivat. Tuntosarvet ovat syvällä hiekassa ja tarkkaavaisuus on herpaantunut. Silloin voi lähestyä. Yksi kimmahtaa ylös ja räpäyttää teräväkärkisillään muutaman kaarroksen, mutta seura vetää magneetin lailla. Laskeutuessa vähän tungeksitaan, imutorvi pitää saada samaan reikään, jota kaveri jo imee. Olo on kuin lastentarhassa: ”Jos mä annan sun imeä tästä, niin ooks sä mun kaa”.

Otamme kunnon huikat vesipullosta. Nyt tuntuu, kuinka ponnistelu vapisuttaa jalkoja. Saulin jalka vuotaa verta. Joku ötökkä on pistänyt akillekseen, vai ovatko iilimadot? Housut ovat kauhean näköiset.  

Meillä ei ole mitään lisättävää Wallacen alkuperäiseen perhoskuvaukseen. Ei sen paremmin siihen, mitä hän toteaa Orang asleista. ”Malaiji on lyhyt, iholtaan ruskea, suoratukkainen, parraton. Hänellä on leveät kasvot, pieni nenä ja matalat kulmakaaret. Kaino, ei näytä tunteitaan, hiljainen. Hän on vakava, nauraa harvoin, piilottaa ajatuksensa.”

Kuala Woh -joen yläjuoksulla Cameronissa, viileämmässä ilmanalassa on upeita silmänkantamattomia teeviljelmiä. Siellä britit viihtyivät siirtomaaherroina.

Vanhan kunnon Alfredin on täytynyt jutella Selimin isoisoisoisän kanssa. Oliko hän Ali, joka oli mukana, kun Sir James ja Alfred tekivät kuppia kookospähkinöistä tislatusta samsuviinasta onnistuneen Simunjonretken kunniaksi? Rajah Brooke skoolaa: ”Eikös se ollut itse Charlie [Darwin], joka tavatessaan primitiivisiä intiaaneja Etelä-Amerikan eteläisimmässä kärjessä, Tierra del Fuegossa sanoi, että kyllä se vain on englantilainen herrasmies, joka edustaa evoluution huippua!” Alfredia naurattaa ajatus englantia nenäänsä lausuvasta, herraskaisesta Charliesta puolittain apinamaisten alkuasukkaiden keskellä. Ali istuu hiljaa sivussa eikä hänen kasvoiltaan voi lukea mitään.