Libanon, Beirut, Bekaan laakso

Naputan Googlen hakukoneeseen kaksi sanaa: Lebanon ja butterflies. Löydän A Rocha – järjestön sivut. ”A Rocha is an international organisation of Christians in conservation.” Sivuilta poimin listan perhoslajeista, jotka on tavattu Aammiqin alueella. Uteliaisuus herää ja laitan sähköpostiviestin. Richard vastaa ystävällisesti, tervetuloa käymään!

On vain kaksi päivää aikaa. Ulos Beirutista, kohti vuoria ja Bekaan laaksoa. Missä on Aanan kylä? Ylös Choufin vuorille pieneen setrimetsikköön ja alas Bekaan laaksoon, Libanonin vilja- viini- ja hedelmäaittaan. Laskeva aurinko värjää Syyrian puolella siintävän Hermonvuoren tulenkarvaiseksi. Tyyron itkuvirressä kerrotaan: ”Senirin (Hermonvuoren) kypresseistä he rakensivat sinuun kaiken, mikä laudoista on, ottivat Libanonin setrin tehdäkseen sinuun maston…” (Hesekiel 27:5)

Richard ottaa meidät lämpimästi vastaan, vaikka tunnemme vain sähköpostin välityksellä. Uusiseelantilainen biologi on opiskellut ja väitellyt Montrealissa ja saanut parin vuoden pestin Libanonin A Rocha  -instituuttiin. Tehtävänä tutkia Aammiqin rämealuetta, joka on Afrikkaan ja Aasiaan muuttavien pohjoisten lintujen tärkeimpiä levähdyspaikkoja.

Suojelulla on kiire, alue kutistuu maanviljelyspaineiden takia. On tutkittava alueen biologiaa, geologiaa, hydrologiaa, kerättävä tietoa, selvitettävä sekavat maanomistusolot ja saatava Libanonin hallitus sekä mahdolliset rahoittajat kiinnostumaan. Richard on melko yksin. Amerikkalaispariskunta lähti, kun Bush hyökkäsi Irakiin. Olo ei tuntunut enää turvalliselta. Michael auttaa syyrialaisen vaimonsa kanssa.

Järjestön missio on kirkas: “Kristityn velvollisuus on suojella luontoa ja kaikkea elämää.”

Libanonin metsien hävittäminen oli ensimmäisiä ihmisen aiheuttamia ympäristökatastrofeja. Jo foinikialaiset ja egyptiläiset purjehtivat setripuusta rakennetuilla aluksilla. Ensin alempaa ja sitten yhä ylempää vuorilta suuret rungot raahattiin alas merenrantaan. Kuningas Salomonin, babylonialaisten, assyrialaisten ja persialaisten temppelit ja huonekalut olivat setristä, tiiviistä, raskaasta ja melkein ikuisesti kasvavasta puusta. Se paloi myös melkein ikuisesti sotaleirien nuotiotulilla.

Setri oli parasta, sitten tulivat sypressit ja tammet. Tuhoa jatkoivat Ottomaanien ja Britannian imperiumit. Toisen maailmansodan aikana Haifan ja Tripolin välille rakennetun rautatien ratapölkyt ovat viimeisten setrien rungoista.

Mitä Libanonin setreistä on jäljellä? Bsharren kylän lähellä 375 setriä: Arz al-Rab (Jumalan setrit, Les Cedres, The Cedars). Vielä on kymmenisen puuta, jotka ovat yli 1 500 vuotta vanhoja, lähes 40 metriä korkeita ja tyven ympärysmitta 12-15 metriä. On vielä tuo pieni setrimetsälö Choufin vuorilla. Kuvat ovat heinäkuulta 1968, jolloin Kari Kiuru, Martti Lalla ja Tari reissasivat kuplavolkkarilla Beirutissa ja vuorilla viimeisten setrien luona. Setrit olivat siis jo silloin mennyttä aikaa, mutta Libanon kukoisti, Beirutia kutsuttiin idän Pariisiksi ja yliopisto oli maailmankuulu (oik). Vuonna 2023 Libanon on sekasortoisessa tilassa ja Beirut varjo entisestään.

Uusia taimia on istutettu suojelualueille, ne ovat pieniä ynkkiä, ehkä jonkinlaisia puita vasta satojen vuosien päästä. Bsharressa rakennettiin kuningatar Viktorian rahoilla kivimuuri setrinrippeiden suojaksi. Noita rippeitä kalusivat vuohilaumat. Professori Heikki Palva on kirjoittanut: ”Libanonin nykyiset setrimetsiköt ovat hyljeksittyjen roskapuiden jälkeläisiä eivätkä anna oikeata kuvaa puun entisestä ulkonäöstä”.

Väitetään, että kuvassa näkyvä setri on yli 2000 vuotta vanha (1968 TH). Libanonin lipussa on tuo viimeinen setri.

Libanonin lipun setri on tasaisen pensasmainen, ei uljas taivaita tavoitteleva pylvässetri.  Setri on vain muisto vanhoista ajoista niin kuin marmoriset temppelinjäännökset. 

Myllynkivien lailla jauhava eroosio on vienyt ruokamullan paljaaksi hakatuilta vuorten rinteiltä. Jäljellä on eloton ja rapautunut kivi ja piikkimäinen macchiapensaikko siellä täällä. Mikä aikoinaan oli vilvoittavaa metsää, on nyt polttavan kuumaa autiota maata.

Lokakuinen sunnuntai on jumalaisen kaunis. Barouk-vuoren rinteet näyttävät kuivuuden ja piinaavan auringon ruskettamilta. Ei taida olla perhosia? Mutta Richard tietää paremmin ja patikoimme paikkaan, jossa jostain vuorten syvyyksistä vesi ponnistaa pintaan louhikkoiseen rinteeseen. Siinä on yhtäkkiä valtavat keltaiset kasvustot, joiden juuristoja pienet pulppuilevat purot ravitsevat. Aleppo-mäntyjen ja pinjojen ryhmät varjostavat keidasta ylempää.

Jalkojen juurella avautuu Bekaan laakso aamuauringon vielä pehmeässä valossa. Hermonin tulenkarvaisuus on vaihtunut lempeään ruskeaan. Aammiqin räme näkyy täältä kokonaan. Nyt tajuan, minkälaisessa puristuksessa se on! Onko sillä mitään mahdollisuutta, vaikka vuorten salaperäiset vedet ovat täyttäneet allasta tuhansia vuosia.

Tekninen ihminen on taitavampi kuin ikiaikaiset vuoret. Saa selville vesien kulun, ohjaa ja patoaa, kuivaa rämeen, jossa pian kasvaa maissia tai hedelmäpuita. Sammakot ja sisiliskot kuolevat. Linnut ovat ymmällään, tuhansia vuosia tässä on levätty, ei ole toista samanveroista paikkaa koko Välimeren pohjukassa.

Richard tulee opastamaan perhoskeitaalle. Kuivaa on lokakuussa, vain keitaalla kukat vielä kukkivat ja vesi hiukan solisee! Siellä kisaavat kirjosiivet, kultasiivet, sinisiivet, joku somersilmä. Pikkukultasiipi pysähtyy purokivelle. Mikäs tuossa? Totta vie, juuri kuoriutunut etelänkuusamaperhonen, toinen sukupolvi. Eihän sitä ole täältä aikaisemmin ilmoitettu. Ja tietty, seurana paimenia kaitsemassa vuohilaumaansa. (Kuvat vuodelta 2003).

Kaikista sinisiivistä ei saa selvää.

Perhoset pakkautuvat rinnettä ylös kiemurtavalle kultaiselle juotille. Kukkia, vettä, aurinkoa – muuta ne eivät tarvitse. Vesi on täällä arvokkain luonnonvara, kohta kalliimpaa kuin öljy. Veden puutteeseen kuolevat kaikki, niin sammakot, perhoset kuin ihmiset.

Paimen ohjaa vuohilaumaa vihreälle ruoholle, jota jatkuu vähän matkaa puron molemmin puolin.

Alhaalla Aammiqin kyläpahasessa kyläpäällikön kauppa on auki. Libanonin olut on sopivan kylmää.  Richard astuu sisään kahden englantilaisen hydrologin kanssa, he ovat juuri saapuneet. Hydrologeilla ei ole aavistustakaan, miten vuorten vedet joutuvat kosteikolle. Maanalainen järvi? Luolien luola, jota kukaan ei ole löytänyt?

Auringon vetäytyessä Baroukin harjanteen taakse Aanan kylään hiipii leppoisa pimeys. Kylänraitilla talon isäntä, Aadeb kiskoo sisään. Naurava vaimo tarjoaa jo taateleita, omenoita, kakkua ja turkkilaista kahvia. Pian Aadeb tuo näytille veteraanimuistot.

Mies palveli alikersanttina Libanonin sodan aikana. Beirut, idän Pariisi tuhottiin 15 vuotta kestäneen sodan aikana melkein raunioiksi. Poika, Ali on hakenut jostain viinipullon. Richard on opetellut arabiaa. Jopa irtoavat kielen kannat.

Mieleen nousee päiväkirjamme kuvia sotaa edeltäneestä kaupungista heinäkuussa 1968, 35 vuotta aikaisemmin. ”Beirut, pröystäilevän rikas ja kammottavan köyhä. Sivukujien lika, siivottomuus ja Hamran Cadillacien, Buickien säihkyvä puhtaus. Partavedeltä tuoksuva liukas liikemies ja rääsyinen, pesemättömyydeltä haiseva rihkamakauppias. Kameliton arabi ja kivitaloja omistava laivanvarustaja. Kukkahattuinen amerikkalaisleski ja kymmenlapsinen, kengätön arabiäiti. Kapinen kulkukoira ja marsipaanilla lihotettu siamilaiskissa. Pälyilevä taskuvaras ja upeaunivormuinen miliisi. Kansainvälisyys ja palestiinalainen patriotismi. Juutalaisviha ja lähimmäisenrakkaus. Sekasotku ja järjestys. Kuolema ja ylösnousemus. Katoamme kieli- ja kansallisuussekamelskaan kuin pieru Saharaan, basaareihin, hämärien kujien sokkeloihin ja neonvalojen räiskyvään loisteeseen. Meidät on heitetty päistikkaa keskelle Orientin satua, päällemme valheellisuuden sitkeät verkot, tuhannesta ja yhdestä yöstä kudotut.” (Kuplapäiväkirja 14.7.1968)

Seurueen tuomio on valmis: hiiteen kaikki sodat ja hävitykset! ”Miten kaunis Beirut olikaan ennen sotaa”, Aadeb huokaa. ”Mutta tässä kylässä on monta sotasankaria”, hän jatkaa ylpeyttä äänessään. Aadeb nousee ja seisoo ryhdikkäästi kuin setripuu. Viikset vain väpäjävät liikutuksesta komean nenän alla.

Haparoimme portaita ja pimeitä kujia myöten takaisin instituuttiin. Kylässä on sähkökatkos. Taskulampun valo häilähtää tuloaulan julisteeseen: ”Ja Jumala siunasi heidät…” Joka puolella on pimeää ja aivan hiljaista.