Marrakesh, Algarve ja Alanya

Marokon Marrakessi on posketon mesta Peten mielestä.  ”Menkää kundit illalla tarinankertojien torille ettekä usko silmiänne. Kuu paistaa kelmeesti ja muutama katulamppu antaa aavevaloo.” Niin kertoi stadinkundi Pete, Kampin kulmilta, yli 60 vuotta sitten. Me keskenkasvuiset hampparit kuunneltiin hartaasti, lippikset vinossa. Pete oli sentään Marokon kauhu, kiertänyt muukalaislegioonat ja kaikki. Sitten se murhattiin.

”Porukkaa on ku ketunnenää ja  kuljeskelee kuuntelemassa ja kattelemassa maailman kummallisimpia tarinoita, legendaarisia kalavaleita ja älyvapaita jäyniä. Jengi kerääntyy rinkiin ja hervottomat paskanjauhajat aloittaa. Ne on usein aika vanhoja ukkoja. Naisten huuli siellä ei heilu, ne on hunnun takana haaremissa. No joo okei, ei kaikki. Siihen saattaa sitten tulla joku toinen häiskä ja ne pistää pystyyn pienen teatterin, jossa tapellaan ja itketään ja varastetaan ja imarrellaan ja huijataan ja anellaan armoo ja telotetaan ja nussitaan. Hei jumalauta siinä tehdään kaikkee mitä ihmiset tekee mut pikakelauksella. Hei kundit kelatkaa tekin vähä, se on elämää potenssiin sata! Ennen auringonlaskuu käärmeenlumoojat huiluilee kooooobrat transsiin, ottaa käärmeen käteen ja pitää ihan nokkansa edessä. Marakatit skujaa pyörällä ja hakkaa tamburiinii. Pellet rämpyttää mandoliinia tai veivaa posetiivia. Muutaman dirhamin niille voi heittää. Sitten skruudataan Marokon herkkuja niinku makkaraa, pinaattia ja kaneliteetä ja hei tiskin alta miestä väkevämpää snadeissa kojuissa. Kun aurinko on laskenu, sisäänheittäjät hiipii korvan taakse,  kuiskaa et napatanssii olis tarjolla ja kundit jotain muutaki heh heh… Mä en nyt voi kertoo lisää Marrakessin yöstä  tollasille räkänokille mut kuuma se on!”

Kobran isku Marrakeshin tarinankertojien torilla

”Jemaa Elfanaa, jotain sellasta marokoksi on sen torin nimi”, Pete muisti, ”sä et tuu samana ulos torilta ku sä sinne menit. Sä alat tajuu eksotiikkaa ja et Marokko on rikas ja se on vanha. Sä et voi bonjata sitä jollet sä ota perspektiivii.”

Marrakeshin tarinankertojien tori: käärmeenlumooja, tarinankertojien ympärille kertyvät kuulijat, myyntikojut ja oikealla kuva Helsingin Sanomissa 29.4.2011 Argana-torikahvilassa tapahtuneen terroristi-iskun jälkeen.

Pete ei valehdellut. Tarkistin asian 5.1.2009. Kaikki oli juuri niin kuin Pete kertoi ― käärmeenlumoajia ja marakatteja myöten. Argana-kahvilan yläterassilta saattoi sen nähdä.

Reilut kaksi vuotta myöhemmin, huhtikuun 28. päivänä 2011 turistikahvila, jossa mekin olimme istuneet, räjähti ja katosi pölynä ja betonilohkareina ilmaan. ”Valtava räjähdys tuhosi puolenpäivän jälkeen Argana-kahvilan, joka sijaitsee kaupungin suositulla Djemaa el-Fna -aukiolla. Kahvila on yleensä täynnä ulkomaisia turisteja. Silminnäkijät kertoivat, kuinka avustustyöntekijät nostelivat pahoin repeytyneitä ruumiita kahvilan raunioista. Kuolleita oli ainakin 15, kuusi ranskalaista.” (HS 29.4.2011).  Peteä muistellen, mietin heti et muukalaislegioonalaisia vai? Mutta nyt ei ollut vanhojen muistelujen aika vaan oli alkanut arabikevät, mikä huipentui syyskuun 11. päivän iskuun New Yorkin World Trade Centeriin.

Marakatit kuolivat tietämättä mikä iski. Kobra luikahti viemäriin mutta sitä ennen tuikkasi hätäpäissään lumoojaa suoraan kasvoihin. Sillä ei ollut merkitystä, koska mies oli jo kuollut.  Posetiivivankkurit kaatuivat eikä kukaan räjähdykseltä kuullut helähdystä, jonka aiheutti vanhan arabilaulun viimeinen akordi ennen kuin satavuotias posetiivi meni pirstaleiksi ja vaikeni iäksi. Marrakeshiin tuli yö heti puolenpäivän jälkeen.

Agadirista Marrakeshiin johtaa kaunis vuoristoinen tie, jonka vieruksilla on joitakin perhosia, vaikka on tammikuu. Hienoin on espanjankirjoapollon pohjoisafrikkalainen alalaji (Zerynthia rumina africana). On siellä myös keltamarmorisiipi (Euchloe charlonia), jota tavataan myös Kanariansaarilla, ja juovamarmorisiipi (Euchloe belemia).

Portugalin dyyneillä Marsalkan saudade

Eteläisessä Portugalissa, lähellä Algarvea on Praia da Rocha. Linnamainen hotelli, Bela Vista seisoo yksin rantatöyräällä, hiekkadyynit aaltoilevat joka puolella. Maaliskuun 20. päivänä 2006 hotelli oli unelias talven jäljiltä, huoneen 108 hinta oli vain 50 euroa. Dyyneillä lensivät ritariperhoset, kevään kevyet.

Respan vieressä oli baari ja nahkaiset nojatuolit. Sinisistä kaakeleista, azuleioista oli tehty komeita seinäfreskoja, joissa Vasco da Gaman aikaiset  kalastajat purkivat verkkojaan rannalla. Hyvin yllättävästi seinällä oli komea Mannerheimin kuva! Miksi? Oliko hän ollut täällä? Otin selvää.

Moskovan välirauha oli solmittu syyskuussa 1944. Sotatoimet olivat päättyneet paria viikkoa aikaisemmin.  Hävitty mikä hävitty ja rauhanehdot kovat, Suomi ei kuitenkaan antautunut eikä maata miehitetty.  Kesän 1945 asekätkentäjuttu otti lujille. Läheisiä tovereita, Haahti, Nihtilä ja Airo pantiin tekien taakse ja Heinrichs sai potkut puolustusvoimien ylipäällikön tehtävästä. Syyskuussa yli 500 asekätkennästä epäiltyä suomalaista oli vankilassa.  Sotasyyllisyysoikeudenkäynti painoi päälle. Mannerheimilla oli myrkkykapseli valmiina, jos hänet vangitaan.

Presidentti oli 78-vuotias ja alkoi näyttää ikäiseltään. Sodan jännitys ei enää puskenut adrenaliinia suoniin. Henkilääkäri Lauri Kalajan mielestä oli välttämätöntä lähteä Euroopan toiselle laidalle, Portugaliin hoitelemaan niin keuhkosairautta kuin vatsahaavaa. Niitä Mannerheim ei helpottanut sikarin tupruttelulla mutta vältteli kuitenkin konjakkia ja whiskyä.  Kenraalieversti Zhdanovia kiukutti, kun hän sai tietää suunnitelmasta ja käski Paasikiveä ilmoittamaan Mannerheimille, että ei ei ei ei, se nyt ei kertakaikkiaan käy!  Suomi ei ole vapaa maa. Moskovasta tuli kuitenkin pian tieto, että presidentti voi lähteä. Kukaan ei tiedä, miksi Stalin oli hyvällä tuulella vai taktikoiko hän? Kalaja ja adjutantti Grönvall lähtivät matkaseuraksi marraskuun 5. päivänä 1945. Oli maanantai. Presidentin duunit jäivät Paasikivelle.

Eteläisessä Portugalissa, lähellä Algarvea on Praia da Rocha. Linnamainen hotelli, Bela Vista seisoo yksin rantatöyräällä, hiekkadyynit aaltoilevat joka puolella. Mannerheim oli siellä henkilääkärinsä ja adjutanttinsa kanssa toipumislomalla toista kuukautta marras-joulukuussa 1945 sodan päätyttyä. Muisto tapahtumasta elää hotellin pienessä museossa, jota pitää yllä Algarven suomalaisseura.

Kun 13.11 Mannerheim vihdoin saapui Praia da Rochaan, oli jo pimeää. Hän nousi toiseen kerrokseen, huoneeseen 108. Ulkona myrskysi ― ja sitä kesti viikon. Marsalkka kirjoitti: ”Se oli suurenmoista ja hyvin kaunista katsella, mutta siihen kyllästyi lopulta, kun oli kylmää ja kosteaa, sade tunkeutui ikkunoista sisään ja kylpyhuoneesta oli vaikea löytää kuivaa kohtaa missä seistä kun vettä oli kaikkialla.”

Vanhus tuskaili tiedon puutetta: ”Ainoa tiedonanto ulkomailta, joka minut on täällä tavoittanut, on eräs merkityksetön yksityiskirje, joka on päivätty 17.11. ja saapunut 28.11, muuten ei kirjettäkään, ei lehtileikettäkään, on aivan kuin kaikki siteet Suomen ja sen presidentin väliltä olisi tarkoituksella leikattu poikki. Praia da Rocha on mainio paikka, sää fifty-fifty, hirmuisia myrskyjä. Mutta oleskelu täällä ihanassa auringossa on tehnyt minulle hyvää, keuhkot ovat kunnossa, vatsahaava vielä vaivaa. Kohta täytyy kuitenkin ruveta pohtimaan kotiinpaluuta.”

Viikkojen oleilu Praia da Rochassa ei paljon auttanut. Vatsaa kouristi ja keuhkoja särki, epätietoisuus kotimaan asioista painoi. Vaikka aurinko tuli vihdoin ja dyyneillä saattoi tehdä pitkiä kävelyretkiä harmaa huopahattu päässä, kävelykeppi ja adjutantti mukana. Mannerheim kuunteli epäilemättä Fadoa, jonka surumielisyys, kaiho ja kaikkien menetysten murhe puristi rintaa. Pohjaton apeus valtasi mieleen. Saudade. Hieno hiekka irtosi dyyneistä savuna ilmaan ja Atlantti kuohui ja jymisi yksitoikkoisesti kuin kuolema. Tässäkö on tämä elämä? Kalaja on väärässä, ei mikään vatsahaava vaan syöpä, tietenkin syöpä ja oikein pahinta laatua. Odottaako Suomessa Zhdanov ja vankila? Päivät presidenttinä ovat luetut. Ihan sama.

Joulukuun 20. päivänä alkoi kotimatka junalla, Lusitania Expressillä Lissabonista Madridiin ja sieltä edelleen Pariisiin. Vatsahaava tuntui taas ja Pariisissa oli hakeuduttava lääkärin hoitoon. Mitä mistään on hyötyä?

Uudenvuodenpäivänä 1946 Bore I irtosi Tukholmassa Skeppsbron laiturista kohti Turkua. (Samana päivänä tämän tarinan kirjoittaja syntyi.) Vuorokautta myöhemmin tasan kello 12 Bore I kiinnitettiin Turun sataman. Pakkasta oli -18 °C. Presidentti kirjoitti: ”Tukholmasta matkustin suoraan Helsinkiin, jossa asetuin Punaisen Ristin sairaalaan. Tällainen valitettava tulos virkistyslomastani oli suuri pettymys, mutta tosiasialle ei mahtanut mitään. Lähikuukausina en jaksanut huolehtia valtion päämiehen velvollisuuksistani, paitsi mikäli se kävi päinsä sairasvuoteelta. 4. maaliskuuta 1946 lähetin hallitukselle lääkärintodistuksen seuraaman kirjelmän, jossa ilmoitin päättäneeni erota vedoten terveyteni heikentymiseen.”

Mutta Mannerheim oli huomaavainen loppuun asti ja lähetti käsinkirjoitetun viestin Bela Vistan johtajalle ja kiitti erinomaisesta päärynämehusta! Stalinin hyvä tuuli jatkui. Mannerheimin ei tarvinnut nielaista myrkkykapselia, hän kuoli 1951 Sveitsissä sänkyynsä, ikävystyi kuoliaaksi.

Huulillaan Aleksis Kiven säe: ”Mi ikävyys mi hämäryys…”

Viite: Häkkänen M. Mannerheim Portugalissa vuonna 1945 – Terveyden vai varmuuden vuoksi. Häkkänen toimi Suomen suurlähettiläänä Portugalissa vuosina 1997 – 2001.

Turkin Alanyan kadonnut hotelli

Syyskuun 5. päivänä 2009 klo 14 saavuimme Turkin Rivieran Alanyan kaupunkiin. Sopivan näköinen hotelli lähellä rantakatua. Oikealla etuviistossa  korkealla kaupungin yläpuolella häämötti vanha linnoitus, Alanya Kale. Ympärillä kuusi kilometriä pitkä kaupunginmuuri, jossa 140 pientä tornia. Ei takuulla jää huomaamatta keneltäkään, joka kaupunkiin pölähtää. Linnoitusalueella piti vielä lentää arabiantuikosen (African Ringlet, Yphtima asterope) syyssukupolvi.

Alanyan kaupunki katsottuna kukkulan linnoitusalueelta (Alanya Kale). Rinteillä lentelee arabiantuikonen (Yphtima asterope), joka on Euroopan puolella harvinaisuus, mutta Turkissa yleisempi (perhoskuvat Martin Cascoigne-Pees ja Pekka Ojalainen).

Ei lentänyt mutta saatiin katsella pikkuravintolan terassilta kaupungin värjäytyvän kullalla ilta-auringossa ja Taurus-vuoriston tummuvan mustaksi aukoksi. Alas ja hotelliin. Siis mihin? Emme muistaneet hotellin nimeä, avainkortissa se ei lukenut, tavarat ja passit olivat huonessa, lompakko sentään taskussa. Mutta hotellin edestähän näkyi vanha Kale, haetaan tuo näkymä siltä suunalta, siellä hotellin täytyy olla. Katuvalot syttyivät ja valonheittimet suihkivat pitkin Kalen muuria. Suurenevin kierroksin ajoimme ympyrää ja arvioimme näkymää yössä loistavalle Kalelle, ei hotellia, ei hotellia, ei mitään samannäköistä. Tunti, kaksi, päin yksisuuntaisia katuja, u-käännöksiä, liikenneympyröihin ryntäämistä, umpikujiin joutumista, kaksi sokeaa ilman opaskoiraa.

Onneksi on lompakko, otetaan toinen hotelli ja etsitään aamulla rauhassa ja päivänvalossa. Ei jumalauta voi olla totta! Hotelli on kadonnut kuin maan nielemänä, vaikka Kale toljottaa oikealla etuviistossa niin kuin pitääkin.

Kadun varrella seisoo keltainen taksi ja siihen nojaa kuski. ”Olemme kadottaneet hotellimme”, sanon kuskille varmana siitä, että kaveria ei voisi vähempää kiinnosta. ”Interesting”, Adam ynähtää sujuvalla englannilla, ”you lost a hotel, first time somebody lost a hotel here, are you in the right city, by the way I am Adam, and this is Turkey, Alanya Turkey, we speak Turkish and use Liira not Euro, did the lost hotel have a name?” No, sitähän emme justiinsa tiedä. Alamme tutkia karttaa ja Adam laittaa sen oikein päin. Okei, mistä suunnasta te tulitte kaupunkiin? Antalyan suunnasta. Hypätkää kyytiin, ajamme sinne ja haemme kaupungin uudelleen! Istun Adamin viereen ja osoittelen sinne tänne. Joo, tästä tultiin, tuo iso rakennus oikealla näyttää tutulta, niin ja tästä, rantako häämöttää? Tuntuu että tuonne päin.

Hei tuossa, Cleo Mare, Cleo Mare se on! Adam on nero ja saa isot tipit. Kello lähenee puolta yötä ja me päätämme ottaa paukut. Isot paukut. Afrikan Ringlet, ei mikään pieni ringlet, ei tosiaan.