Kreikka, Kreeta
Missä purjeritarit liitelevät? Taivaanlaessa, purppuranpunaisen bougainvillean yllä. Liikkumatta, äänetönnä, keveästi tuulen kantamana. Siivet näyttävät valkoisilta, joissa on häive rikinkeltaista ja jotain ohutta tummaa, kuin vanha purje, käytössä kellastunut, tuulten ja auringon kuluttama.
Purjeritari ei lennä nopeasti. Purjeilla kuljetaan levollisesti, kuunnellaan ilman liikettä. Perhonen ohjaa liukuaan mustilla kannuksilla, joiden tyvessä on sininen täplä. Silmä harhauttaa linnun nokkaisemaan väärää päätä. Kaksoisperäsin tekee liidosta vakaan, suurista siivistä virtaviivaiset.
Rethymnonin kaupunkia vartioivat venetsialaisen linnan rauniot. Niitä purjeritari. Vallit kasvavat pitkää heinää ja saraa suurina ryppäinä. Huhtikuun lopulla heinä on vielä vihreää. Muutama matala pinja, kiviluiskan reunoilla sypressit kuin sotilaat, piikkipaatsama takkuna välissä. Vielä alempana lähellä porttia kukkivat ruusut ja pelargoniat.
Purjeritari (Iphiclides podalirius) on Euroopan näyttävimpiä perhosia, joka on tavattu muutaman kerran Suomessakin. Varmimmin sen löytää Välimeren ympäristöistä. Alla vertailuksi meilläkin kohtalaisen yleinen ritariperhonen (Papilio machaon) kuvattuna Kreetalla.
En tiennyt sitä odottaa, kun perhosen varjo häilähtää yli pään. Silmä liimaa perhosen horisonttiin. Se nousee niin korkealle, että aurinko tekee maailmasta valkoisen. Perhonen sulaa häikäisyyn enkä usko sen palaavan. Olen kuitenkin heti varma: purjeritari! Tuossa on toinen! Sekin kiertää ympyrää unikkojen täplittämän kedon yllä. Lähestyn hengittämättä jasmiinia. Perhonen vaappuu kukassa ja imutorvi käy. Taivas on auki ja pääskyset pitävät hirveää meteliä. Tyynnyttelen niitä. Kamera löytää siipien tiikerikuvion. Se on tarjottimella, mutta en saa tarkennettua. Ja hetkessä linssi haroo tyhjää. Vasta kotoinen pelargonia rauhoittaa riittävästi. Siihen perhonen asettuu.
Kahta päivää myöhemmin poltan kädenselkäni skootterin kahvoissa. Illalla vasta huomaan niiden olevan punaiset ja turvoksissa. Auringon voimaa en osaa varoa vielä Knossoksen tiellä. Tie painuu pitkin minolaisen muurin kuvetta. Pientareella roihuaa vihreitä vanoja, joita katkovat pienet oranssit kukat. Niistä ei väliä, vaan rennosta kurjenpolven näköisestä: siinä liikkuu! Pyörä jää niin, että bussi hipaisee housunlahjetta. Miten purjeperhonen ei häiriinny tästä kaikesta liikenteestä? Ohikiitävien ilmavirrat lehahduttavat sen vain viereiseen kruunuohdakkeen kukintoon. Ehkä se ei kuule moottorien raastetta. Luulee ilmanpainetta vain tuulen aivastukseksi. Täällä tuulee aina, siinä se viihtyy. Vilvoittelee puuskissa ja hakee suojaa tyvenestä.
Lopulta purjeritari hermostuu valkosipulin hajuun. Söin aamulla tsatsikia. Miksi muuten sen täytyy kiertyä kastanjapuun latvaan ja siitä muuriin ylemmäs.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin
Toukokuun ensimmäisellä viikolla 2013 palaamme Kreetalle, Haniaan. Tähtäimessä on neljä Kreetan kotoperäistä lajia: kreetankirjoapollo, kreetansinisiipi, kreetanniittysilmä ja kreetansomersilmä. Niitä ei muualta maailmasta tapaa.
Kirjoapollo on helppo. Silmää kerrassaan ilahduttavia vaaleankellertäviä perhosia on paikoin jopa runsaasti merenrannoilta ylös Idi-vuoristoon. Kuvaaminen on silti vaativaa, koiraat mennä viipottavat pitkin keväisen kukkaloisteisia tienvieriä ja oliivilehtoja eivätkä suostu pysähtymään. Naaraat taas piilottelevat ja osun kunnolla vain yhteen, vaikka niitä täytyy olla saman verran kuin koiraitakin.
Kolme Kreetan kotoperäistä, endeemistä perhoslajia. (1) Kreetankirjoapollo (Zerynthia cretica), koiras ja naaras, tienvarren keväisessä kukkakarkelossa. (2) Kreetansinisiipi (Plebejus pyloritus) (kuva Pekka Ojalainen) lentää alkukesällä Kreetan Idi-vuoristossa. (3) Kreetansomersilmä (Hipparchia cretica) lensi sillan alta kulkevassa kanjonissa.
Rethymnonin kaupunkiin menevä, rantaa seuraava tie ylittää sillan jo lähellä kaupunkia. Sen alla on kuivunut joenuoma, oikea somerikko, jonka vierut rönsyävät vihreinä. Toinen endeemi, somersilmä nököttää siellä, yllättäen siivet repaleiset, vaikka lennon pitäisi olla ihan alussa.
Kreetansinisiipi vie aivan ylös Idi-vuorille ja Nidan huikealle ylätasangolle, melkein pyöreään vuorten ympäröivään kattilaan, liekö ikivanha kraateri, jossa nyt sadat lampaat laiduntavat. Pikitie päättyy ”hiihtohotelliin”, joka on räjähtäneessä kunnossa, melkein hylätty, jos ei oteta lukuun haisevaa betonivessaa ja ehkä kesällä toimivaa rupukahvilaa. Kyllä näillä vuorilla voi joskus hiihtää, lumipälviä häämöttää korkeimmilla kohdilla. Ojalaisen Pekka oli löytänyt Kreetan sinisiiven juuri täältä, louhikkoisista, vuorilta syöksyvien pikkuvirtojen kuivuneista uomista. Nyt ei koluaminen tuota mitään, auttamatta liian aikaista. Pikkuruinen, päältä ruskea sinisiipi ei ole vielä aloittanut tämänvuotista lentoaan.
Mutta missä on kreetanniittysilmä? Sen pitäisi hyvinkin jo lentää toukokuussa vai onko kevät täällä myöhässä niin kuin kotimaassa? Haravoin jontkan ja niityn jos toisenkin. Pekan mielestä niitä oli kesäkuun alussa vaikka minkälaisissa ympäristöissä. Ei saamari, Kreetalta ei lähdetä ennen kuin niittysilmä on fotattu!
Olemme jo Hanian lentokentällä ja peli on menetetty, ei lennä niittysilmä vai onko kiertänyt kuvaajaa ihan piruuttaan?
– Et sitten häivy minnekään, myöhästyt koko koneesta, vaimo komentaa.
– Mennään yhdessä, kävellään vain vähän tuohon lähelle, siinä on joutomaan tapaista, minä maanittelen.
– Eikö sinulla ole silmiä päässä? Portissa lukee, että kuvaaminen on kielletty, tämä on myös sotilasaluetta!
– Kaipa tuossa tien laidassa kävellä saa ilman, että tulee ammutuksi.
– Aina sama juttu, häivyt jonnekin viime tipassa ja sinua saa etsiä ja huudella, kun muut ovat lähdössä.
Joutomailla ei ole mitään. Lentokentän tie on louhittu matalaan kallioon, jonka onkaloista puskee piikkisiä pensaita ja jokunen kukkakin. Maailman surkeimman näköinen biotooppi asfalttitien vieressä.
Neljäs Kreetan endeemi, kreetanniittysilmä (Coenonympha thyrsis) löytyi Hanian lentokentän matalilta kivivalleilta. Kovin kaukana ei ole Arkadin historiallinen luostari.
– Mikäs tuo on? Kreetanniittysilmä, ja toinen!
– Noin pieni, onko se mikään, luulin paljon isommaksi, kun siitä koko ajan höpötit. Katso nyt, mihin astut ettet putoa, vaimo jakaa ohjeita kyllästyneen näköisenä. – Eikä täällä saa kuvata, usko jo!
– Mutta mehän olemme lentokentän portin ulkopuolella ja tässä lentää niittysilmiä, helkkari vieköön, en kai jätä kuvaamatta Kreetan endeemiä jonkun militaaripelleilyn takia! Pidä sinä vaan silmällä armeijan osastoja, poliiseja, panssarivaunuja ja hävittäjiä, ettei minua yllätetä!
Vaimo näyttää myrtyneeltä.
– En tykkää tästä yhtään. Kone lähtee ja sinä kuvaat kielletyllä alueella. Ei järjen hiventä.
Mutta saan kuin saankin kohtuulliset kuvat, mutta ei taaskaan helppoa, kun perhonen menee kiven koloon tai piikkipensaiden kätköihin eikä suostu poseeraamaan niin kuin kunnon perhosen kuuluu. Mutta hehkun tyytyväisyyttä.
– Viime tipassa, ihan viime tipassa, mutta siinä sen näet, aina kannattaa yrittää. Kreetanniittysilmä! Sainpa tällä reissulla kolme neljästä endeemistä kaikista sinun jarrutuksista huolimatta.
– Tule jo, tule jo, kone lähtee justiinsa!
Purjeritari kaartelee levollisesti, varmaan sama yksilö kuin 30 vuotta sitten. Vetäisee jyrkästi korkeuksiin. Hermostuiko taas valkosipulin hajuun? Toki tuli nautittua tsatsikia – ja retsinaa. Tuttuja tuoksuja vai mitä kamu.
perhoset.com 