Kreikka, Delfoi, Korinthos

Alhaalla Korintin lahdella, Iteassa, on kapea rantakatu, jonka varrella on muutama vanha hotelli ja vielä vanhempi kahvila. Huhtikuu on jo pitkällä ja illat lämpimät  musteensinisen meren äärellä, vaikka ylhäällä Delfoissa ja Parnassosvuorilla varjot kylmenevät nopeasti.

Sisällä kahvilassa ukkokööri istuu kaaressa ja tapittaa katon rajassa olevaa telkkaria. Panathinaikos pelaa Korinthosia vastaan. Porukka ei huomaisi, vaikka katto putoaisi.  Kreikkahan voitti yllättävästi jalkapallon Euroopan mestaruuden kesällä 2004.

Delfoi lauantaina, huhtikuun 11. päivänä 2005

Delfoin lauantai on säteilevä, lounaaseen korkealta katsova vuorenrinne on kuin lämmin koura täynnä kukkia, keltaisena merenä koko rinne. Takana kohoavat Parnassoksen kaksoishuiput. Katse lipuu yli tummanvihreiden ja hopeisina välkkyvien oliivilehtojen, yli Krisan tasangon ja matalampien harjanteiden, yli Korinthoksen lahden Peloponnesokselle asti.

Aaltoina keltaiset ja valkoiset krysanteemit, aurinkona sojottavat piikkiherneet, primulat, morsinkoa ja matalampaa käenkaalia ryöppyävät terassit, sinisenä vuokot, jo kellotkin, tulikukat jäykkinä niin kuin aina. Vaaleankirjavat pellikset pitkin muurin sirpaleita. Ristikukkaiset tuoksuvat kuin rypsipelto, jota täplittävät lentävät kukat, kaali- ja naurisperhoset, vihreällä marmoroidut idänsinappiperhoset (ks. alla) ja oranssitäpläiset auroraperhoset. Tuossa auringonkeltainen idänauroraperhonen, joka kiitää muita nopeammin. Kaikki kaaliperhosten heimon kevätperhosia, toukkien ravintona Cruciferae-heimon kasvit.

Okrankeltainen kirjoapollon muoto (Zerynthis polyxena f. ochracea) lepattaa kruununa kukkameren pinnassa, harmaanvihreiden oliivipuiden alla. Idänsinappiperhonen (Pontia edusa) ponnahtaa seuraksi.

Delfoi on keväällä myös lintuparatiisi: kuusi lajia sirkkuja esimerkiksi. Ne kuulemma erottaa toisistaan laulun perusteella. Totta vie, koko rinne sirkuttaa! Kultaisia kuhankeittäjiä joka puolella, samoin pikkusieppoja. Muuttohaukkako tuo! Golden eagle – maakotka aivan rotkon reunalla. On sillä paikka levittää hurja sylinsä, koko antiikin maailma siipien alle.

Ei ihme, että tästä tuli paikoista pyhin. Pyhä, vaarallinen ja kauneutta täynnä. Delfoin toistuvat maanjäristykset, hirvittävät ukonilmat ja jäätävän kylmät talvet ankarina kulisseina. Täällä ratkaistiin ihmisten ja kansojen kohtaloita. Vuorten ja kallioiden alla asui pelottava jumala.

Täällä oli Kreikan keskus ja maailman napa, omfaloskivi, joka sulki myrkyllisiä kaasuja syöksevän kuilun. Omfaloksen yläpuolelle rakennettiin alttareita, ensin Gaialle, Maaemolle, sitten Apollonille. Kaikki alkoi lähes 600 vuotta eKr. paikasta, jossa kohtasivat Zeuksen lentoon laskemat kotkat maailman laidalta, toinen idästä ja toinen lännestä. Siihen Zeus heitti pyhän kivipaaden osoittamaan maailman napaa.

Pyhä tie kiemurtelee ylös rinnettä pyhäkölle. Tietä koristavat joka askeleella kuvapatsaat, pylväiköt ja pienoistemppelit. Kivet puhuvat, niillä on muisti! Lohkare, joka on veistetty pylvääksi Apollonin temppeliin ei ole enää koskaan vain kivi, vaikka se on horjahtanut ojaan, vaikka sammaleet sen peittävät ja sisiliskot juoksevat päällä. Se muistaa kaikki ne ihmiset, jotka ovat sitä koskettaneet, kulkeneet ohi toiveissaan ja murheissaan. Ikuisesti.

Rotkoa vartioi hirmuinen lohikäärme, Python, jonka auringonjumala Apollon surmasi ja joka antoi nimensä oraakkelille. Temppelin alla olevasta maakuopasta virtasi omituista kaasua, joka johtui lohikäärmeen ikuisesta mätänemisestä. Ennustajapapitar (vähintään 50-vuotias koulutettu neuvonantaja) nousi kolmijalkaiselle pronssijakkaralle, hengitti jumalaista katkua ja pureskeli huumaavia laakerinlehtiä. Pythia houraili sekavia sanoja, jotka saatettiin tulkita miten tahansa. Lyydian kuningas Kroisos lähetti sanansaattajan kysymään, kuinka hänen käy, jos hän ryhtyy sotaan Meediaa vastaan. Oraakkeli vastasi: ”Jos ylität rajan, suuri valtakunta tuhoutuu”. Kroisos lähti voitonvarmana sotaan, jossa tuhosi oman valtakuntansa.

Delfoi oli koko helleenisen maailman tärkein palvontapaikka, kunnes Rooman keisari Theodosius Suuri sulki sen käskykirjeellään vuonna 381 jKr. Oraakkeli politikoi ja hallitsi liikaa. Mutta oraakkeli oli ennustanut loppunsa. Se oli jo vastannut Rooman keisari Julianus Apostatalle: ”Sanokaa kuninkaalle näin: Apollonilla ei ole kattoa päänsä päällä, laakeripuun lehdet ovat vaienneet, ennustusten lähteet ehtyneet”.

Delfoi rappeutui, syrjäytyi ja muuttui jälleen köyhäksi vuoristolaaksoksi. Katot romahtivat, pylväät kaatuivat ja Apollonin temppelin suuret kivet nyrjähtivät sijoiltaan.

Sitten tulivat uuden ajan arkeologit 1800-luvun lopulla ja olivat innoissaan. Delfoissa riitti kaivamista. Se oli aikansa tulevaisuuskeskus ja nyt historian kuvaraamattu. Tärkeät tapahtumat oli ikuistettu maalauksina ja kuvapatsaina. Kreikan hallituskin ymmärsi. Mikä paikka tulevalla matkailijavirralle!

Hiukan haalistuneita, ylivuotisia eli aikuisina talvehtineita, mutta vieläkin komean tummanpunaisia kirsikkaperhosia (Nymphalis polychloros) on enemmän kuin olen koskaan nähnyt (2005). Ne pyörivät rinteen yläosassa, Delfoin stadionin ympärillä (kuva vuodelta 1968).

Kirsikkaperhoset pyörähtävät ilmassa ja nojaavat 2 000 vuotta vanhaan joonialaisen pylvään torsoon, keikauttavat sypressijonon kautta ja pölähtävät suoraan eteen antiikin soikean stadionin juoksuradalle. Stadion on rakennettu kaiken yläpuolelle; siellä kreikkalaiset harjoittivat pytholaisia kilpaleikkejä, palvoivat terveyttä, rohkeutta ja kauneutta.

Ei löydy harvinaista kääpiösinisiipeä, vaikka Tristan Lafrancis, perhoskaveri Korintin salmen toiselta puolelta Diakoftosta, kirjoitti täsmälliset koordinaatit. Eivät lennä vielä huhtikuussa, ainakaan tänä vuonna. Pitääpä valistaa Tristania.

Istun amfiteatterin katsomoon, kaivan repusta vanhan matkapäiväkirjan ja katson kuvaa. Näytä päiväkirja, puhu oraakkeli! Mitä ennustit 37 vuotta sitten, kesäkuun lopulla 1968? Apollonin temppelin kuusi pylvästä rikkonaisella kivialustalla ovat samat, mutta edessä oleva mänty on kasvanut peittämään oikean reunan pylvästä. Samoin temppelistä vasemmalla olevat kaksi sypressiä ovat hujahtaneet. Tien toisella puolella, alarinteessä olevaa raunioaluetta on kaivettu ehkä hieman paremmin näkyviin. Itse mutkainen tie on saanut valkoisella maalatun keskiviivan. Amfiteatteri on aivan sama. Silloin maisema oli ruskea, tummanvihreä ja kuuma. Nyt huhtikuussa 2005 vaaleamman vihreä, keltainen ja heleän lämmin. Mitä minulle ennustitkaan? Ainakin, että tulen takaisin. Muu olkoon Pythian ja minun välistä.

37 vuotta aikaisemmin, kuplapäiväkirja heinäkuun 2. päivänä 1968

”Sinä vuonna Kreikka oli everstijuntan tekemän vallankaappauksen takia turistien ja matkatoimistojen boikotissa. Delfoin kylä oli autio ja tyhjä, vaikka oli viikonloppu. Epätoivoiset hotellien isännät ja rihkamakauppiaat taistelivat harvoista matkailijoista kuin sudet saalistaan. Kädestä vedettiin matkamuistopuoteihin. Tarjottiin mahtavat alennukset ja kaupanpäälliset, jotta vältyttäisiin vararikolta. Murheellisen näköiset hotelliportsarit tyrkyttivät huoneita naurettavaan pilkkahintaan. Saattoi vain kävellä pitkin Delfoin pääkatua ja kuunnella parasta tarjousta, kun matkailusta elävät heittivät verkkojaan.

Sunnuntai-aamuna nousimme puoli viideltä ja lähdimme ystävämme Zorban ja Nickin mukana alas vuorilta Korintin salmen pohjoisrannalle kalastamaan ja uimaan. Fantastinen aamu!

Zorba seisoi aamukylmässä rantavedessä paljain säärin houkutelleen siimansa päähän pikkumustekaloja. Aurinko hoippui esiin vuorten takaa siilaten turkoosin veden kullalla ja punalla. Lahden värähtämättömällä pinnalla lojui aamu-unessa muutama rapistunut kalastajavene. Keräsimme simpukoita, kotiloita ja veden merkillisiksi muovaamia rantakiviä. Löysin merisiilin ja meritähden kirkkaasta rantavedestä. Paluumatkalla Mara loikkasi taas kerran purtilosta Välimeren kristalliseen veteen, mutta sillä kertaa silmä- ynnä aurinkolasit päässä. Sinne ne painuivat pohjaan saavuttamattomiin ankarasta sukeltelusta huolimatta. ”Hei, oliks mulla pokat päässä, ku mä hyppäsin, häh, miksei kukaan sanonut!” Se oli Maran uhri Delfoin oraakkelille, jotta saisimme kokea vielä lukemattomia seikkailuja tuntemattomassa idässä, joka kiehtoo mielikuvitusta yhä enemmän.”

Pappani pyynnöstä otin vettä Kastalian pyhästä lähteestä. Punainen kanisteri kulkeutui kaikkien seikkailujen jälkeen Helsinkiin saakka. Pappa pullotti veden mehupulloihin ja säilöi visusti vastaisen varalle. Ihmettelin hiukan tuota touhuilua, mutta veden käyttötarkoitus selvisi, kun Pappa kertoi, kuinka kova ripuli pääsi yllättämään ja kuinka se hoidettiin. Ei kuulemma tarvinnut kuin huikka Delfoin pyhää vettä ja samalla rukous Asklepiokselle, lääkinnän ja terveyden jumalalle, niin kappas vain ripuli meni sen vägen. Tuohon minulla, antiikin lääketieteen myöhäsyntyisellä edustajalla ei ollut enää mitään sanomista.

Pappa säilöi vettä pyhäinjäännöksenä. Jos oikein paha tauti iski eikä mistään ollut enää apua, niin resepti kuului: ruokalusikallinen pyhää vettä kolmasti päivässä tyhjään vatsaan. Jos ei auttanut, tauti oli taatusti kuolemaksi!

Pappa elikin vanhaksi ja pysyi hengissä niin kauan kuin vettä riitti. Jäämistöstä löytyi vielä vajaa pullo, jonka pohjalla oli paksu vihreänkeltainen sakka, selvästi rikkiä. Sen perusteella Pythia hengitti tuliperäistä rikkihöyryä, johon sekoittui mädäntyneeltä kananmunalta haisevia merkaptaaneja ja rikkivetyä. Ei ihme, että pää meni sekaisin!

Alas Iteaan, Korintosin lahdelle

Mutta upeinkin päivä päättyy. Yöksi alas Iteaan. Korinthosia kannattava ukkokööri hörähtää, kun Panathinaikos tekee maalin. Me istumme ulos ikälopuille tuoleille, joiden ripsaantuneet punokset tekevät istuimen virkaa.

Viereisessä pöydässä istuu kaksi kumaraista hahmoa, jotka eivät näy piittaavan jalkapallosta. Pikkuinen ouzo-pullo on pöydässä ja vesikarahvi. Toinen ukoista, vankka, suuripäinen mies kysyy yhtäkkiä englanniksi: ”Oletteko Suomesta?” Arvasiko kielestä vai ulkonäöstä? Ollaan kuin ollaankin, miten niin?  ”Tunnetteko Göran Schildtiä, kirjailijaa ja purjehtijaa?” Ei tunneta, mutta tunnetaan kuitenkin. Ja oikein hyvin tunnetaankin. Kaikki matkakirjat on luettu, ne ovat olleet kovin suosittuja Suomessa kymmeniä vuosia. Nykyään monet antikvaarisia harvinaisuuksia. ”No mutta, sittenhän tiedätte, että Schildt kävi täällä Iteassa kesällä 1949. Hän kirjoitti matkasta kirjan, mikä se nyt olikaan…   aivan niin, Odysseuksen vanavedessä (1952). Siellä se lukee, miten he tapasivat minut, Papadimaksen (alla). Eihän siitä ole, hetkinen, hetkinen…   kuin 56 vuotta!”

Jutustelusta ei tule loppua, Papadimas on löytänyt otolliset kuulijat. Mies puhuu hyvää englantia, koska on viettänyt 30 vuotta Etelä-Afrikassa, rakennushommissa. Samalla hän adoptoi joukon lapsia, koulutti ja kasvatti ja perusti säätiön mustien auttamiseksi. Mutta kovaa oli, aseet puhuivat aina välillä ja jokunen ukko tuli tapettuakin, kun yrittivät ryöstöä. ”Päähän pamautin yhtäkin mustaa roikaletta. Selvä itsepuolustus, poliisi sanoi, ja ei kun äijä kuoppaan. Se nyt ei ollut kummoista, koska sota-ajan olin nuorena poikana sissinä isän ja kumppanien kanssa Parnassosvuorilla. Aseet tulivat tutuiksi. Mitäs siinä, jos joku rupesi uhkailemaan, niin PAM, nirri pois”, Papadimas hekottaa. 

Meitä tuo paukuttelu hieman hirvittää, kun ukko vakuudeksi kaataa kurkkuunsa kunnon ouzo-jysäyksen. Päälle hörppäys vahvaa kreikkalaista kahvia. Rauhan tullessa miehet palailivat koteihinsa, Papadimas isänsä kanssa Iteaan, jossa köyhyys oli täydellistä. Siitä paremman elämän perään Kapkaupunkiin. Nyt on ympyrä sulkeutunut ja eläkepäiviä on hyvä istua tutun leppeässä illassa, oman rantakadun kahvilassa, joka on aina ollut tässä. ”Tuossa aivan edessähän Daphne kellui, vaikka satama on nyt tietenkin laajentunut, aallonmurtaja eri kaliiberia ja uudet laiturit rakennettu. Sanokaa terveisiä Schildtille, että Papadimas on vieläkin vahva kuin härkä eikä tarvitse keppiä kulkemiseen.”

Ukko ilahtuu, kun saa tietää että Schildt on hyvinkin elossa ja Daphne-laiva on monien mutkien jälkeen päätynyt Suomeen ja Turkuun museolaivaksi, muistoksi purjehduksista, jotka eivät koskaan palaa. ”Kuinkahan vanha se Göran nyt jo on, olihan se minua jo silloin paljon vanhempi!”

Göran Schildtin vanavedessä

Helsinkiin palattuani kaivan esiin Odysseuksen vanavedessä (WSOY 1952).  Paperinen irtokansi on repaleinen. Alf Danningin vesivärimaalauksessa Daphne-vene on etualalla, Göran Schildt on istuinlaatikossa selin, punainen lakki päässä. Edessä siintävät Kreikan rannikon kalliot ja vasempaan ylänurkkaan on kuvattu temppelin raunioita, Akropoliin Propylaiat ja marmorisia pylvään kappaleita.

Luvussa ”Apollonin henkäys” sivulla 164 Schildt ankkuroi Itean lahdelle ja kiinnittyy aallonmurtajalaituriin puolen kaupungin väen töllistellessä. Mitä hän kertoo Papadimaksesta vai kertooko mitään? ”Täällä Itessa oli nuorukainen, jonka ― kylläkin varsin kankea ― englannin kielen taito herätti hänessä suoranaisen omistusoikeudentunteen meidän suhteemme, muitta mutkitta kuin vanha tuttava noussut laivaamme. Nimitin hänet tulkiksi ja pidin siinä oitis seisovilta jaloiltani kokoontuneelle yleisölle pienen esitelmän. Kuulijakuntani sai siten tietää, keitä me olimme, mistä olimme tulossa, mikä oli käynnin tarkoitus ja määränpää ― huviretki Delfoihin… Ystävämme ja tulkkimme, joka oli itsensä siksi valinnut, totteli Papadimas-nimeä ja osoittautui hyvin miellyttäväksi nuorukaiseksi. Hän oli työssä isänsä konepajassa, mutta uskoi meille aikovansa upseeriksi. Sota oli, kaikesta päättäen, ollut hänelle suuri seikkailu…  Istuimme kahvilanpöydässä, seurassamme ystävämme Papadimas ja hänen vanhempansa, jotka kivenkovaan tahtoivat tarjota sekä pienet illalliset että retsinaviiniä, jonka pihkanmakuun olimme viime päivinä alkaneet tottua… Kunnon Papadimasoli varmuuden vuoksi kantanut patjansa laivaan ja nukkunut sen kannella ne yöt, jotka olimme olleet poissa ― ei kuulemma siksi että Iteassa olisi varkaita, mutta täällä käy paljon vieraita kalaveneitä. Jos kenet niin ainakin Papadimas sieti lyödä puukkoritariksi.”

Kesällä 1949 Göran Schildt teki vaimonsa Monan kanssa, niin kuin hän kirjoitti, huviretken Iteasta ylös Delfoihin pikkuskootterillaan, Lambrettalla. Papadimas jäi vartioimaan Daphnea. Oikealla Göran Loviisan talonsa, Villa Skeppetin kirjastossa. Alvar Aallon piirtämä huvila on on nykyään kotimuseona. Yllä olevat kuvat ovat netistä.

Vuonna 1948 Schildt alkoi vaeltaa kaksimastoisella kitsillään, 10,7 metriä pituisella, Turun Veneveistämön tekemällä puuveneellä Välimerellä ja Kreikan saaristossa, pian sotien jälkeen. Eurooppa oli köyhä ja raunioina, matkailuun oli harvalla mahdollisuus, massaturismia ei ollut vielä keksittykään. Schildt kulki maailmassa, joka oli ikään kuin uudelleen neitseellinen. Toki hän sen ymmärsi, mutta hän ei voinut olla surematta nähdessään vuosikymmenien aikana paratiisien vähitellen katoavan turismin hyökyaallon alle. Schildtin lumoavat matkakirjat osaltaan nopeuttivat muutosta. Moni haaveili: ”Omistaapa tuollainen vene, seilatapa vapaana kuin taivaan lintu maailmassa, joka tarjoaa uutta, koskematonta, jännittävää mutta myös historiaa, kulttuuria alkuperäisimmässä muodossaan!”

Niin se on, itse tuhoamme paratiisimme joko alkamalla muokata sitä muka vielä paremmaksi tai kertomalla siitä muille. Paratiisi ei ole paratiisi, jos kukaan ei sitä paratiisiksi tiedä.

Schildt kirjoitti: ”Kolme päivää Delfoissa ei ole paljon, mutta joka tapauksessa kylliksi kautta koko elämän säilyvien muistojen hankkimiseen”.

 Auringonjumala Apollo muutti itsensä delfiiniksi houkutellakseen merimiehiä ― antiikinajan tietäjiä ― papeiksi oraakkelille. Delfiini houkutteli paikalle Schildtin, merimiehen. Delfoi puhui hänelle, kaivauksilla touhuava ranskalainen arkeologi Amandry puhui, vanha venäläinen arkkitehti puhui. Oraakkeli puhui: ”Ihminen on vapaa sen vuoksi, että vapaus on kohtalon sisäpuoli, Kummatkin ovat totta”.

Epilogi. Maaliskuussa 2007 Göran Schildt täytti 90 vuotta. Muistin, että Papadimas vannotti lähettämään terveisiä Göranille. Nyt oli sopiva hetki saattaa terveiset perille. Lähetin kirjeen kirjailijamestarille ja liitin siihen tämän tarinan. Eipä aikaa, kun Schildt vastasi kauniilla kortilla, johon hän oli kirjoittanut hieman hauraalla käsialalla: ”Kiitos hienosta kirjoituksestasi, mutta ikävä kyllä en muista enää Papadimas”.