Ranska, Giverny

Haluan nähdä paikan, jossa Joel kirjoitti Elenan. Sen paikan, jonka nimi on luettuna pehmeä, viipyilevä, mutta jonka särmä tulee esiin ääneen lausuttuna: Grez-sur-Loing. Elena syntyi siellä, pikkukylässä, jossa asuu tuhat ihmistä eikä kahdeksan jälkeen kaduilla liiku ketään.

Suuret kastanjapuut kaartuvat joen ylle, kivisillat ovat tuhat vuotta vanhoja. Vanhat miehet istuvat joenvarren penkeillä ja katsovat kuinka harmaa vesi tekee pieniä pyörteitä, jotka aukeavat ja sulkeutuvat yhä uudelleen. Polkupyörät ovat hitaita, mustia ja raskaita polkea. Ihmiset ovat ikivanhoja, heitä vaivaavat menneen maailman muistot. Joskus mielen kuvat laukkaavat kiihkeällä nopeudella, silloin yöllä kun kaskaat hiljenevät kuin veitsellä leikaten ja kyyhkyset lopettavat ikuisen kujerruksen. Kun uni ei tule tai se on jo mennyt, mutta aamuun on vielä pitkä matka. Grezin hiljaisuus pusertuu paksujen kiviseinien sisään, huokaileviin makuuhuoneisiin.

Peilissä häilähtää öisen kadun satunnainen valo. Siinä kaikki. Sitten tulee joku nuori Pariisista, kuin kiihkeä energiapurkaus joka rikkoo järjestystä ja nauraa väärissä paikoissa. Pariisiin on tunnin junamatka. Asemalle pitää oikaista pellon ja pienen metsän poikki.

Mutta juuri sinä päivänä, jolloin olen hyvissä ajoin Gare de Lyonin asemalla kesäkuun 8. päivänä 2003, sunnuntaina totta vie, ranskalaiset päättävät lakkoilla. Asema on sekaisin. Joku juna menee jonnekin tai sitten ei mene. Tuhannen luukun kautta tulee varmuus: Greziin ei lähde minkään väristä eikä kokoista junaa, ei nopeaa eikä hidasta.

Aseman ulkopuolella  kastanjapuun kukinnot ovat pystyssä kuin kermanväriset kynttilät. Päässä alkaa hitaasti soida asemavirkailijan sivuhuomautus: ”Giverny, Giverny…”

Claude Monet asusti Givernyssa ja loi talonsa ympärille loistavan puutarhan, lummelammet ja niiden yli menevän japanilaisen sillan, joita hän maalasi yhä uudelleen ja uudelleen. Yläkuvassa Rue Claude Monet, joka vei talolle.

Tunnin junamatka mutta aivan toiseen suuntaan. Lähdet liikkeelle ja sitten tapahtuu jotain, joka mullistaa lopun elämäsi. Niin kuin Joelin kirjoissa. Astut väärään junaan ja viereen istuu ihana nainen. Tunnin kuluttua olette naimisissa. Ja vasta hänen kuoltua 50 vuotta myöhemmin, saat selville, että et tuntenut häntä lainkaan. Keräilet Elenan palasia kuin särkynyttä valokuvaa. Koetat saada naistasi ehjäksi aavistaen, että kuva himmenee sitä enemmän mitä kovemmin yrität. Sinun on alistuttava, mentävä joen rannalle ja katsottava pyörteitä, jotka aukeavat ja sulkeutuvat yhä uudelleen.

Madame Camille Monet ja hänen ystävänsä Madame Alice Hoschedé päättävät viettää kesän 1878 yhdessä. He vuokraavat talon Vetheuilista, mutta Claude Monet aavistaa pahaa. Camille synnyttää toisen pojan Michaelin ja kuolee pian sen jälkeen tuberkuloosiin. Claude on 39-vuotias.

Alice tulee avuksi ja huolehtii pojista omien lasten ohella. He lähtevät Poissyyn, jota Claude vihaa. Kun talon vuokra-aika päättyy, he katselevat ympäristöstä uutta taloa. Vernonin ja Gasnyn väliä kulkee juna, jonka ovenraosta Claude huomaa Givernyn kylän. Vanhojen kivitalojen puutarhat loistavat junan sillalle. Entä jos ovi olisi ollut kiinni tai Claude olisi torkahtanut? What if, niin kuin Paul Auster kysyisi retorisesti.

Givernyyn he asettuvat ja vuokraavat talon Louis-Joseph Singeotilta. Jossain talon alapuolella virtaa Seine ja yläpuolella nousevat matalat, vihreät kukkulat. Jokilaakso on suojassa, rauhan tyyssija.

Nyt alkaa kiihkeä maalaaminen, kukkia, kukkia, kukkivia niittyjä, kukkivia joen pientareita… Ruusuja, gladioluksia, kurjenmiekkoja, unikkoja, astereita, begonioita, muureilla kiertäviä krasseja, kirsikkapuita, lummelampi ja japanilainen silta ― sata kertaa lampi kaikkina vuorokaudenaikoina, jolloin valo luo lumpeille hitusenkin hahmoa.

Valo on kaikki. Mitä aiheella on väliä, mitä maisemalla, mitä millään elementillä on väliä, kaikilla näillä fantastisilla, loputtomilla, hätkähdyttävillä muodoilla? Kaikki on varjoa vain kaoottisessa yössä. Vain valo on kaikkivoipa, se tuo esiin muodot, tekee niistä kauniita, eläviä, muuttaa niiden ulkonäköä, ääriviivoja. Sytyttää ne eloon.

Taulut alkavat myydä, ja Monet saa talon omakseen, laajentaa puutarhaa, ostaa kujan toiselta puolelta lisää maata, rakentaa lummelammen ja japanilaisen sillan 1895. Taiteilija on 55-vuotias ja on vihdoin nainut uskollisen Alicen. Taloon virtaa kavereita: Cézanne, Renoir, Sisley, Pissarro, Matisse… Elämä on vahvaa ja tulvillaan kauneutta. On paljon onnistumisia. Mutta Claude polttaa liikaa, 40 savuketta päivässä, ja saa välillä synkkyyskohtauksia, jolloin hän repii tauluhahmotelmia.

Talon ympärille syntyy vähitellen valtava puutarha, Monet´n studio. Alkavat maalausten sarjat, ”Séries”: heinäsuovat, ”Haystacks” ja katedraalit, ”Matinées sur la Seine”. Taitelija retkeilee ympäristössä, Givernyn kylän yläpuolisilla kukkuloilla. Siellä laidunnetaan karjaa ja sieltä löytyvät heinäsuovat. Heinikosta pienet perhoset: etelänpäiväkiitäjä, lanttuperhonen, etelänkeltaperhonen, hohtosinisiipi, pikkuhopeatäplä, amiraali, liuskaperhonen, kirjoniittysilmä, täpläpapurikko, ruutukainen… Heinäsuova pysyy maalarille paikallaan, perhoset eivät.

Joel julkaisi 2003 koskettavan kirjan vanhuudesta, Elena, jonka kannessa on ikään kuin perhosen satunnainen lentorata. Miten satunnaista onkaan elämä, niin Elenassa kuin osuessamme Monet´n häkellyttävään puutarhaan.

Toukokuussa 1911 Alice kuolee. Monet on 71-vuotias, yksin ja epätoivoinen. Poika Jean kuolee 1914 ja tunne kaiken turhuudesta syvenee. Liljat alkavat kadota silmistä, lumpeiden muodot kummallisesti vääristyä. Harmaakaihi etenee. On kiire, pian valo on mennyttä.

Surun ahdistama Monet aloittaa vielä kerran vimmaisen maalaamisen ja luo lummesarjan ”Décorations des Nymphéas”, joissa lammen ja kukkien muodot vähitellen katoavat ja antavat periksi värien triumfille. Lopulta kangas on yhtä sekasotkua, ”Le Pont Japonais”. Hän on 83-vuotias. Oikeaa silmää operoidaan. Yksinäisyys ja masennus on lohdutonta ja Monet kuolee 86-vuotiaana.

Toinen poika, Michael jättää kuollessaan koko omaisuuden Académie des Beaux-Arts´ille. Isä olisi 126 vuotias.

Pietarin Elena!

Marraskuun vetisenharmaana, rumana päivänä olen Pietarin lentokentällä. Minua odottaa hauskannäköinen nuori nainen, joka vie tapaamaan lääkärikollegoita. Pietarin liikenne on karmea ja lentokenttä kaukana kaupungin keskustasta.

Matelemme ruuhkassa. Kysyn: ”Mikä on sinun nimesi?” ”Elena”, hän vastaa. Olen hiljaa. Sitten kerron. Kerron Grez-sur-Loingista, kirjasta, jonka nimi on Elena. Kerron kastanjapuista ja vanhasta miehestä, jonka ylle puut kaartuivat. Kerron sattumasta, siitä kuinka osuin Givernyn junaan. Opin tuntemaan Monet´n ja näin puutarhan, unikot, lumpeet ja japanilaisen sillan. Näin kuinka yli 80-vuotias taiteilija istui koristeellisella penkillä lammen rannalla. Valkoinen tukka oli lyhyeksi ajeltu, valkoinen parta rinnalla. Työn kovettamat kädet lepäsivät sylissä.

”Minun isoisäni asuu Moskovassa ja soittaa aina minulle”, Elena huudahtaa. ”Hän haluaa jutella, tietää mitä olen tehnyt, mitä ajattelen, mitä suunnittelen tulevaisuudessa.”  Nuori nainen hymyilee ja on vähän varomaton liikenteessä. Silloin huomaan: Elenan hiukset ovat kastanjanruskeat. ”Joskus on kiire enkä oikein ehtisi jutella.” 

”Minä luulen että hänelle on tärkeää soittaa, en siksi raaski keskeyttää, pitäisi varmaan soittaa hänelle useammin, aina isoisä lähettää myös kortin jouluksi, syntymäpäiväksi, nimipäiväksi. Hän kirjoittaa hiukan horjuvalla käsialalla: rakkain terveisin, isoisä.”

Tapaan Joelin Kirkkonummella. ”Tiedätkö, minä tapasin tiistaina Elenan Pietarissa. Hänellä on kaunis hymy, kastanjanruskeat hiukset ja isoisä Moskovassa.”  ”Entä sinä Joel, oletko sinä tavannut Elenan?”