Kolumbia, Arrecife, Sierra Nevada

Maailman kiehtovin tarina ikuisesta etsimisestä, loputtomasta kulta-aarteesta sateenkaaren tuolla puolen on tarina El Doradosta. Konkistadorit, merirosvot ja seikkailijat, valkoisen maailman ahneet etujoukot saivat elämälleen ”kullatun” tarkoituksen. Life-lehti julkaisi 10.3.1987 artikkelin maailman kahdeksasta kadonneesta aarteesta. Kaksi niistä oli Kolumbiasta: kultakaljuuna San José, joka upposi 1709 Kolumbian pohjoisrannikolla, ja El Dorado.

Muisca-intiaanien maalla, keskeisessä Kolumbiassa on viisi pyhää palvontapaikkaa: Guatavita, Guasca, Siecha, Teusaca ja Ubaque. Legenda El Doradosta on syntynyt pyhistä pyhimmän, Laguna de Guatavitan kraaterimaisen järven tarinoista (alla). Muiscat uskovat, että heidän esivanhempansa Bachue ja Bochica syntyivät järvessä, sukelsivat läpitunkemattoman sumun verhoaman veden syvyyksiin ja muuttuivat jumalallisiksi käärmeiksi. 

Kuvaan Sierra Nevadalta laskevan joen pohjasta katinkultaa, joka on silikaattimineraalia, biotiittia, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kullan kanssa. Kun espanjalaiset näkivät joenpohjien kiiltelevän mineraalin, kullanhimo teki heidät hulluiksi.

Vanhan ja uuden maailman kohdatessa tarina kullan verhoamasta intiaanipäälliköstä, joka uhraa rajattoman kulta-aarteen laguunin syvyyksissä asuville jumalille, lumosi espanjalaisia valloittajia enemmän kuin mikään muu.

Intiaanit suosivat puhtainta, pehmeintä kultaa. Heidän metallurgiset taitonsa olivat hämmästyttävät. Jos kultaan sekoitetaan hopeaa, kulta saa valkoista sävyä. Kuparin kanssa se punertaa ja kadmiumin ja hopean kanssa vihertää. Raudan kanssa siitä tulee sinistä. Tuon kaiken intiaanit tiesivät. Kulta on metalleista jaloin, puhtain. Kun isä näkee vastasyntyneen lapsensa, hänen pitää koskettaa lasta kullalla. Kun ihminen jättää tämän maailman, kultahippu laitetaan hänen suuhunsa. Kulta parantaa. ”Onko ruumiissasi vajavuutta?” poppamies kysyy. ”Kulta täyttää sen.” Kultaesineet olivat käyttöesineitä, jokapäiväiseen tarpeeseen. Löydettyjen esineiden kuluneisuus ja naarmuisuus kertoo siitä.

Espanjalaiset etsivät kultaa ja mausteita, mutta kun he näkivät intiaanien kultakorut, mausteet unohtuivat. Intiaaneilta revittiin yltä kultaiset renkaat, ja pyhät hautajaisseremoniat häpäistiin. Intiaanit oppivat vaikenemaan jo, kun näkivät kullanhimoisia espanjalaisia. Jos heillä jotain oli, se kätkettiin. Kun valloittajat olivat ottaneet intiaaneilta kaiken, heidät pantiin huuhtomaan kultaa.

Eivät konkistadorit helpolla Guatavitaa löytäneet. Fantastiset tarinat sijoittivat kulta-aarteen milloin Peruun, Venezuelaan, Kolumbiaan, Brasiliaan. Mutta tarkimmat legendat osoittivat Chibcha–territoriota ja Guatavitaa.

Joenuomasta ponnahtaa punainen ja musta perhonen, kuubansydänsiipi Siderone galantha (ks. alla) lentäen vuoren rinteellä olevalla aukealla, jota liaanien ja päällyskasvien peitossa olevat jättipuut reunustavat. En ole koskaan nähnyt tuollaista! ”En minäkään”, León sanoo, vaikka kuljemme hänen kotimaillaan. ”Mutta täällä tapaa joka retkellä jotain uutta.”

Yö on jo musta Arrecifessa, Karibian aallot jymisevät Sierra Nevadan juurella. On totisesti pitkän päivän ilta. Kulta on lumonnut myös minut ja tinkaan seremonian yksityiskohtia. Öljylamppu valaisee pyöreän, kaislakattoisen majan puista pystypuukehikkoa. Juomme teetä nuotion savun kiemurrellessa kupolin reiästä samettiselle taivaalle. León on varttunut mies, tarina-aitta, josta riittää ystäville illanviihteeksi. Täällä ei totisesti tarvita televisiota. Avaamme vielä oluttölkit ja León aloittaa. Yhtäkkiä cicadit lopettavat kuin leikaten korvia huumaavan sirityksensä.

”Toukokuussa, ilon ja hedelmällisyyden aikaan ihmiset tulivat joka puolelta Muisca-maata todistamaan seremonioita, jotka kestivät 20 päivää. Miehillä oli polviin ulottuva valkoinen tunika ja oikealle olkapäälle sidottu valkoinen viitta; naisilla taas värikäs leveä puuvillainen vyö ja viitan sijasta rintojen poikki kulkeva saali, joka piti heidät lämpimänä. Muistathan, että Guatavita on yli 3000 metrin korkeudessa. Naisten kaulanauhoissa oli eläinten hampaita, kultapisaroita ja monenvärisiä kiviä. Niin miehillä kuin naisilla oli töyhtömäiset päähineet, joiden kirkkaanväriset sulat havisivat tuulessa. 

Tuulisoittimien voimakas akordi ilmoitti kulkueen saapumisesta. Ensin tulivat orjat, jotka noukkivat tieltä kaikki kivet ja tikut, sitten soturit kilvet vasemmassa kädessä ja oikeassa pelottava kaksiteräinen miekka, joka oli tehty kovasta ja raskaasta chonta-puusta. Sen jälkeen elehtivä seurue, joka naamioidensa takaa valitti ja matki elein ja ääntelyin elämän raskautta. Hitaasti astuvat päälliköt ja papit erotti pitkistä valkoisista, purppurareunaisista tunikoista ja sädehtivistä kultaisista päähineistä. Viimeisenä kulkivat karhun, puuman ja pantterin taljoihin pukeutuneet miehet ja naiset, jotka nauroivat ja lauloivat huilujen, rumpujen ja pillien tahdissa.”

Cicadit aloittavat taas rajun sirityksensä. León istuu matolla jalat ristissä ajatuksiin vaipuneena. Ulkona suihkivat lepakot.

”Nyt vasta saapui kruunattava päällikkö, kultaisista levyistä tehdyllä valtaistuimella, jota miehet kantoivat hartioillaan. Hän katsoi arvokkaasti, mutta läpitunkevasti heimolaisiaan. Rintaa peittävään kultaiseen levyyn oli upotettu smaragdeja. Kädessä oli kultainen valtikka, vallan symboli. Valtaistuimen molemmilla puolilla laahusti vanha mies. Heidän kulkunsa muistutti voimansa tunnossa olevaa päällikköä elämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta.

Kulkue saapui järvenrantaan, tuoksuvat tulet sytytettiin ja ihmiset istuivat niiden ympärille. Päällikkö riisuttiin alastomaksi, voideltiin öljyllä ja hänen ylleen puhallettiin kultapölyä päästä kantapäähän. Sitten uusi heimopäällikkö astui kaisloista ja bambuista tehtyyn lauttaan, Balsa muiscaan, neljän tärkeimmän päällikön kanssa. Huilujen ja pehmeän laulun soidessa lautta lipui keskelle järveä. Intiaanit olivat vetäneet kaksi liinaa laguunin poikki kohtisuoraan toisiaan vasten paikantaakseen laguunin sydämen.

Huilut lakkasivat. Auringonvalo sytytti päällikköä peittävän hienonhienon kultapölyn tuleen, niin että kaikki laguunin rannalla häikäistyivät, vaikka oli jo ilta. Täydellisessä hiljaisuudessa päällikkö laskeutui veteen ja uhrasi tuhannet kultaesineet ja jalokivet laguunin jumalille. Hänet vihittiin jumalille, omaksi ja heimonsa varjelukseksi.”

León punnitsee hetken. ”Katsohan, rituaalia kutsuttiin maan johtamiseksi, joka alkoi ja päättyi laguuniin. Uhrauksen syvin tarkoitus oli kosmoksen, maailmankaikkeuden, tasapainon säilyttäminen. Olemassaolo oli alituista kamppailua luonnonvoimien kanssa. Intiaanien oli tarkasti sopeuduttava ympäristöönsä. Maailman oli tarkoitus pysyä muuttumattomana. Sen takia aika ajoin oli pysähdyttävä, ylennettävä mieli ja ajatukset. Etsittävä, saatava yhteys aistimaailman tuolle puolen. Palautettava kosmoksen tasapaino. Annettava maalle se, mikä siltä oli lainattu.”

León vaikenee ja vain kevyt iltatuuli kahisuttaa kaislakattoa. Voin vain kuvitella, millaista tuhoa espanjalaiset saivat aikaan, kun legendat tulivat heidän tietoonsa.

Jopa järven kuivattamista yritettiin. Vuonna 1562 Antonio Sepúlveda sai Espanjan kuninkaalta luvan kaivaa kanavan, jonka kautta järvi tyhjenisi. Hänen piti sopimuksen mukaan maksaa 500 kultatukaattia ja neljännes löydetystä aarteesta kuninkaalle. Intiaanit kaivoivat pakotettuina jonkinlaisen kanavan, tuloksena oli 10 grammaa kultaa. Antonio joutui vararikkoon ja kuoli.

Englantilainen yhtiö aikoi tyhjentää järven höyrypumpulla 1900-luvun alussa. Kahdeksan vuoden yrityksen jälkeen oli löytynyt 20 kultaesinettä ja jokunen smaragdi. Yhtiö meni konkurssiin. Gustavo Jaramillo Sánchez kokeili 1940-luvulla pohjanuottaa ja amerikkalaiset sukeltajat tulivat uusien metallinetsimien kanssa. Vesiperä. Vasta vuonna 1965 Kolumbian hallitus rauhoitti paikan kaiken tuon kaivamisen, kuivattamisen, pumppaamisen ja sukeltamisen jälkeen.

Mikä on yli 450 vuoden inventaarion tulos? Vuoden 1541 jälkeen Guatavitan laguunista on löydetty noin 100 kiloa kultaa ja 10 000 esinettä, uhrilahjaa. Mutta kaiken kullan perässä juoksemisen jälkeen on kuitenkin herännyt epäilys. Onko Guatavita sittenkään se järvi, johon enimmät uhraukset tehtiin? Pelasivatko intiaanit teatteria, kun päästivät espanjalaiset katsomaan Muisca-seremoniaa Guatavitalla?  Ohjasivatko he konkistadorien huomion vain pois paljon tärkeämmästä paikasta! El Dorado on mysteeri ja satumainen kulta-aarre löytämättä. Laguna de Guatavita sädehtii mykkänä smaragdina aamuauringon säteissä.

Intiaanit eivät tänäkään päivänä puhu kullasta. Mutta kerrotaan, että korkealla Sierra Nevadan vuoristossa, lähellä lumisia huippuja, kahdesti vuodessa päivänseisauksen aikaan he tanssivat; kogit, arhuacot ja wiwat tanssivat kultaisiin naamioihin pukeutuneina…  Ympärillä mustat, punaiset, kultaiset perhoset, jotka ovat vapautuneet jäykästä kuolemankotelosta ja kertovat elämän jatkumisesta. Intiaanit tanssivat aina transsiin asti, aina siihen asti kunnes tietoisuus sulaa kaikkeen ympärillä olevaan, ikuiseen hengitykseen ja sydänten sykkeeseen.

Kultanaamiot pitävät salaisuutensa.