Illallinen Kyproksen Kato Akourdalian kylässä, jossa ei koskaan tapahdu mitään

”Viihdytä meitä”, Sandy sanoo kiusoitteleva hymy huulillaan. Peter nauraa matalasti. Arthur nostaa tuolin lähemmäksi, Jaqueline kurkottaa kaulaansa. Majapaikassa alkaa kyproslainen sattumaillallinen, sekalainen seurakunta tuntee vain osin toisensa.

Ennen kuin kukaan ehti reagoida, Sandy alkaa monologin – kaksi englantilaista vanhaa rouvaa keskustelee kuinka maailma on mennyt mahdottomaksi, juoruilevat oxfordilaisittain nenäänsä, pikkusormi teekupista sirottaen ja huulet sanoja perfektisti muotoillen. ”Oh, you would have love it”, Sandy kiekaisee lopuksi. Aplodeista ei tahdo tulla loppua.

Amarakosin punaviiniä kuluu kannukaupalla. Amarakos on Kato Akourdalian kylän ainoa majatalo. Sandyn puhe on taidetta. Hän on BBC:n kuuluttaja, radioääni, näyttelijä – toki hän rakastaa ääntään, sehän elättää häntä. Ja tietysti italialaista sulhastaan jo 18 vuotta. Puoli elämää suurisilmäisen, ihanan italianon kanssa, jota vaivasi mamaismi, huoramadonnakompleksi ja impotenssi. Sandylla oli niin vaikeaa, että tarkkaavaisuus herpaantui, auto törmäsi kylkeen. Niskaan tuli piiskamurtuma eikä toisen jalan ulkosyrjässä ole tuntoa. Kun tuo ruskeasilmäinen kaunis mies katsoo anovasti, Sandyn sydän sulaa vieläkin. Mutta: ”Olin tulla hulluksi ilman seksiä, olihan minulla suhteita, Peter on ihana, hän on nuorempi (melkein 15 vuotta nuorempi), asumme samalla kadulla mutta eri osoitteissa”.

Sandy puhuu Dundeen englantia. Se on kaikkein oikeinta, siihen verraten kuningatarkin vain mongertaa. ”Ai esimerkki, no otetaan bath. Dundeessa, Skotlannissa a on keskipitkä niinkuin pitää, ei töksähtävän lyhyt niinkuin Lontoossa eikä venyttelevän pitkä niinkuin Keski-Englannissa. Sain koulutuksen Oxfordissa, kieleni takia pääsen mihin tahansa herraklubiinkin, jonne naisia ei päästetä. Isäni on rikkaasta skottisuvusta mutta rupesi kommunistiksi ja leikattiin irti perheestä. Köyhä isä vanhenee, katkeroituu, on mielipiteiltään muuttumassa fasistiksi, se kauhistuttaa minua.”

”Arvaa, kuinka vanha olen”, kysyi Birminghamin Arthur. Katselen hänen käsiään ja ajattelen, ettei pieni kohteliaisuus tee pahaa: ”62, sanon varmalla äänellä.” ”Seitsemänkymmentä”, Arthur riemuitsee. Vaimo, Jaqueline tuhahtaa, mutta Arthurilta tulee koko stoori. ”Kova suku, poika juoksee 100 mailia eikä edes hengästy. Olisi juossut Lontoosta Edinburgiin, mutta esimies esti. Se on laivastossa koneinsinööri.” 

”Minä poltin 60–80 savuketta päivässä, menin lääkäriin pahan yskän takia. Se käski lopettaa ja tulla viikon kuluttua uudelleen, sitten kirjoittaisi yskänlääkettä. Ei se siihen olisi jäänyt, mutta anoppi sanoi, että en pysty kuitenkaan. Päätin että enpä polta piruuttanikaan. Kaksi vuotta näin unia tupakasta. Laskin minuutteja, jolloin en ajatellut tupakkaa. Alussa pääsin tuskin minuuttiin, sitten kuuteen, sitten seitsemään minuuttiin. Oli se pahan vaikeaa enkä ilman pahasisuista anoppia olisi selvinnyt. Sitten sain tulpan aivoihin. Ja tinnituksen korviin. Alkoholi sitä pahentaa, laajentaa varmaan verisuonia. Yöllä herään tuskissani siihen soittoon, mikään ei auta, kaadan lämmintä vettä korvaani ja kävelen ympyrää ja puristan päätäni. Nyt on hyvä kun on ihmisiä ja punaviiniä, ei paljon kuulu. Pitäisikö koettaa olla ilman viiniä?”

Kysymys on retorinen ja Peter sanoo, että olisi kiva nauhoittaa tuo korvien soiminen. ”Olen BBC:n ääni-insinööri, etsin ja muokkaan ääniefektit, vaikkapa askeleen äänen pakkaslumessa.” Samalla hän puristelee paperia uskomattomalla tavalla. Suljen silmät, ja totisesti kuin askeleen pakkasnarinaa. ”Mutta multa puuttuu korvien soiminen, pannaan mankka sun pään sisään”, Peter ehdottaa.

”Minä poltan edelleen, vähän vain”, Jaqueline sanoo ja sytyttää Rothmansin, ainakin viidennen tänä iltana. ”Näkyykö se ihosta”, hän nostaa leukaa ylpeänä. Kasvojen iho on tosiaan aika rypytön.

Jaquelinen historia on toinen: ”Yritin hypnoosia, hypnopuoskari sanoi että tuntisin voimakasta pahoinvointia aina kun yrittäisin ottaa tupakan. Se oli hirveää, voin pahoin viikkokaupalla enkä voinut edes syödä. Lopulta hypnoosiin perehtynyt lääkäri antoi vastahypnoosin. Ei ikinä enää, mieluummin poltan.”  ”Hitler oli lapsena hypnotisoitu luulemaan että hänestä tulee maailman valtias”, Arthur on juuri lukenut jonkun sensaatiokirjan. Muut eivät usko, mutta Peter kysyy voisinko hypnotisoida hänet. ”Miksi Peter?”, kysyn, ”vaikutat olevan kaikin puolin kunnossa.” ”Haluaisin tuntea olevani Sandyn kanssa samanikäinen”, Peter yllättää. ”Mutta jos annettaisiin Sandylle ruiske niin, että hän täyttäisi seuraavalla kerralla 46 eikä 48”, ehdotan. Nauramme vedet silmissä. ”En halua”, Sandy sanoo. ”Mutta minä haluan”, Arthus kiljaisee. ”Haluaisin syntyä 90 vuotiaana ja kulkea kohti syntymää”. ”Mutta ihmisellä on myös sielu, miten sen käy, ihminen ei ole mikään kellokone, jota voidaan väännellä edes takaisin”, Sandy ihmettelee. ”Satatuhatta puntaa pistoksesta per vuosi on passeli hinta, täältä pesee”, Arthur julistaa. Sandy on hämmentynyt: ”En myöskään haluaisi luovuttaa elimiäni kuoleman jälkeen, saatan tarvita niitä.” Arthurin mielestä se on turhaa puhetta, elimet saa viedä. ”Ja entä jos kloonattaisiin tuhat Arthuria”, sanon, ”kyllä elimiä riittäisi.” ”Tuhat Arthuria kun yhdessäkin on kestämistä, ei kloonata tuhatta Arthuria, eihän?”, Jaqueline ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

Yhtäkkiä tuntuu pelottavalta, seurue on hiljaa. Iso musta kovakuoriainen törmää ikkunalasiin niin että helähtää. Se jää selällään pyörimään jalat avuttomasti potkien. Äiti-Angela ei ymmärrä englantia, hymyilee ja kaataa lisää viiniä.

”Soitanko?”, Pavlos kysyy. Hän on kolmissakymmenissä, aika kalju mutta mursuviikset. Hän kaivaa mustasta boksistaan huilun kappaleet ja liittää ne yhteen. ”Kuka tuntee teeman”, hän kysyy ennen kuin huulet loihtivat ilmaan haikean sävelen. Sen kauneus saa Pavloksen rakennustyömiehen kädetkin pehmenemään ja Jaquelinen melkein kyyneliin.  ”Okalinnut, Richard Chamberlain”, Sandy tajuaa.

Pavlos ottaa taputukset arvokkaasti, mutta pian on pakko venytellä selkää puolelta toiselle. ”Olin kaksi viikkoa sairaalassa, selkä meni ihan jumiin. Antoivat korsetin mutta en löydä sitä enää mistään.” Sandylla on kokemusta selkäjumpasta, joten napatanssi käyntiin. Kyllä, lantio pyöri kuin kuulalaakereilla, ja siihen Sandyn täyteläiset muodotkin sopivatkin.       

”Malesian junassa oli hullua väkeä”, Arthur työntää jo väliin. ”Kaksi kanadalaista asevelvollista oli lyönyt vetoa, että menevät viiden päivän lomansa aikana junalla Singaporesta Kuala Lumpuriin. Sen ne tekivät, mutta oli niillä kiire, junassakin hätyyttivät kondaria että eikö kulje kovempaa.”

Pikku-George, 40 vuotta, on tarjoillut illallista äiti-Angelan kanssa. Angela on loistava kokki ja kehumme ansiosta kylän salaattia, oliiveja, tsatsikia, sesamleipää, tulessa haudutettuja sipuleja, maustettua vehnäsuurimokeittoa ja varraslammasta. ”Soap for you, please”, pikku-George sanoo Sandylle. ”Soup, my darling, soup”, Sandy ojentaa.

Ikkunalaudalla olevan öljylampun ympärillä tanssivat yön perhoset. Ulkona viuhuvat lepakkojen siivet.

Androuilla eli Rulla on hakenut isä-Georgen, professorin ison tien varresta. Isällä on kauhtunut berberi, valkoinen tukka, tyhjä katse.  Hänet viedään aamulla tien varteen ja tuodaan illalla. Joka päivä. Siinä hän istuu katoksessa ja myy tilan hedelmiä ohikulkeville. ”Englanti on kansainvälinen kieli”, isä-George sanoo hitaasti. Muuta hän ei sano, ei ole paljoa puhunut loukattuaan päänsä vuosia sitten autokolarissa. Kumara hahmo lipuu pihan poikki pieneen vierastaloon, pian siellä syttyy heikko valo.

Pikku-Georgen valkoisesta hammasrivistä puuttuu yksi tai kaksi, mutta hymy on valloittava: ”Tanssitaan Sandy”.  Mankasta tulee kreikkalaista ja pikku-George ottaa askelia, pomppii kuin kumiukko. Sandy mukaan, Peterkin, pian Arthur. Jaqueline kursailee mutta tulee. Pian on rinki valmis ― suppuun, auki, vasemmalle yksi, oikealle kaksi, eteen yksi, taakse kaksi. Sitten ehtii Rulla mukaan ja nyt ilo kattoon.

Hän tanssii kuin perhonen, laulaen, liitäen. Kalpeana, hentona, melkein käsin koskemattomissa.  ”O-niiro apaa-tii-ro”, soi melankolinen mutta sykkivä sävel. Rullan tanssin lumo pysäyttää muut. Mustan surulliset silmät ja anova vartalo kertovat tarinaa. Tarinaa kihlauksen purkautumisesta, rakkauden päättymisestä, työstä lentoemäntänä, aivokalvontulehduksesta ja kuoleman porteista, sen jälkeisestä kuulovauriosta ja pysyvästä maahan laskeutumisesta, synnynnäisestä talassemiasta, Välimeren kuumeesta, anemiasta, veren siirrosta kahdesti kuukaudessa, ystävistä Nicosiassa … Nuoren naisen yksinäisyydestä äidin ja ikivanhan mustan mummon kanssa. Seinillä häämöttävät aristokraattisen suvun esi-isät mustavalkoisissa valokuvissa. Takan päällä on loistava värikuva amerikkalaisesta yliopistosta valmistuneesta veljestä purppuraisessa viitassa, kardiologiveljestä Washingtonissa.

Perhosia vetää vastustamattomasti öljylampun tuhoisan kuuma valo. Mikään ei estä tanssia tänä yönä!