Minä ampaisen pystyyn kuin ampiaisen pistämänä. Monena vuonna olen kytännyt tummaa lehtikehrääjää. On poltettu perhosvaloa, on etsitty toukkia ja koteloita, on yritetty kasvattaa. Ja aina jokin on mennyt poskelleen. Viime syksynäkin jo melkein tulitikun mittaiset toukat rupesivat kuolemaan syyttä suotta, vaikka hellyydellä hoitelin niitä pitkin kesää. Nyt vihdoin olin saamassa kasvatuksen onnistumaan. Toukat olivat meheviä kymmensenttisiä ahmatteja, jotka riisuivat sylillisen pihlajanoksia muutamassa päivässä. Koteloituminen oli lähellä.

Mikä vaiva oli ylipäätään löytää tumman lehtikehrääjän (Gastropacha quercifolia) toukkia luonnosta. Tavoitin ne Saimaan suurinta selkää halkovalta Kyläniemeltä, hakkuuaukiolta, ison kiven juurelta. Toukat olivat vielä pieniä, tiiviisti kiinni pikkupihlajien rungoissa lähellä tyveä tai oksanhaarukkaa. Ensimmäistä en millään huomannut, vaikka kaveri osoitti sormella.

Rannalle tuuli vähän kylmästi, mutta rinteellä tiesi, että kesä oli tulossa. Pilvet sysivät kanahaukkaa korkealla. Voikukat valtasivat tietä rannan ja rinneaukion välissä. Muu ei harmittanut kuin se, että aukio oli järjettömästi käsitelty vesakkohormoneilla. Pihlajat kituivat, toukkia ei varmasti olisi enää ensi syksynä.

Ja nyt taas joku ihme katastrofi! Täysikasvuiset toukat liikkuivat melkoisella nopeudella ja jos ne ovat tosiaan karanneet, ne ovat voineet marssia suoraa päätä ulos jostain ovenraosta, ikkunasta tai mistä tahansa reiästä. Tai ne ovat piiloutuneet vanhaan taloon niin, ettei niitä pirukaan löydä. Ja toukkia on viisitoista, kokonainen farmi, mikä kasvatus! Kuka perhana jätti illalla akvaarion lasilevyn raolleen? En kehtaa kovistella lapsia, kun on tunne että itse mokasin.

– Markka jokaisesta löydetystä toukasta, lupaan, ja ajattelen että vaikka kymppi jos tästä rahalla selvitään.

Lapsiahan ei tarvitse isommin kehotella. Näin hauskaa ei ole ollut sitten pääsiäisen, kun suklaamunia etsittiin!

Toukat ovat levinneet ympäri olohuonetta!

Ja alkaahan niitä löytyä. Toukka-armeija on kyllä tehokkaasti levinnyt ympäri olohuonetta, mutta pienet sormet ja tarkat silmät hakevat joka kolon ja mutkan. Yksi on verhossa melkein katossa, toinen kirjahyllyssä ikävystymässä Solzenitsynin Vankileirien saaristoon, kolmas kiertää muroja ruokapöydällä ja neljäs lepää sähköpistokkeessa. Mutta missä loput? Missä isin pikku lemmikit? Tulkaa kotiin, hyvään akvaarioon, siellä odottavat herkulliset vastataitetut pihlajanoksat ja lämmin lehtipatja.

Sitten tajuan, toukat ovat lähteneet vaeltamaan, tulleet levottomiksi, koska ne etsivät koteloitumispaikkaa. Se yö oli muodonvaihdoksen yö! Viimeinen valmistautuminen ennen kuin lehtikehrääjästä tulee outo tumma perhonen, kiehtova kuin ruusu.

– No, nyt lapset! Ei etsitä enää toukkia, koetetaan löytää kotelokehtoja, harmaita möykkyjä, silkinhienoista rihmoista kehrättyjä suojia, joiden sisälle toukka käpertyy, kovettaa pintansa ja tulee koteloksi.

Uskomatonta! Yksi toukkakehto on muodostumassa telkkarin harmaalle takapinnalle! Myöhemmin kesällä asetin kotelosta vapautuneen, aikuisen tumman lehtikehrääjän, nykynimeltään pihlajanorsun (Gastropacha quercifolia) pihlajanoksalle. Pihlajanorsun kuparipainatuskuvat ovat peräisin kirjoista F. Nordström, E Wahlgren: Svenska Fjärilar 1941 ja C. Aurivillius: Nordens Fjärilar 1888-1891.

Kaksi kehtoa häämöttää vesipatterin välissä ja yksi on kietoutunut nojatuolin punaiseen samettiin. Löydämme yhtä lukuun ottamatta kaikki. Kesäkuun yö 1986 on ollut kiihkeää ponnistelua. Toukat ovat kehränneet silkkiä, lisää ja lisää, kiinnittäen rihmat alustaan tiettyyn muotoon. Kehto on ensin harva kuin risukasa, heikon näköinen toukka näkyy siitä läpi. Mutta kudelma tiivistyy ja lopulta piilottaa harmaana peittona uupuneen toukan, joka hiukan nytkähtää, kun siihen koskee.

Aamuaurinko leikkaa olohuoneeseen. Aikaiset linnut laulavat pesimäkiihkossa, mutta lehtikehrääjät lepäävät. On kovan yön aamu, voimat ovat loppu, mutta kaikki on valmista. Kehrääjät eivät jaksaisi kuunnella lasten innostusta. Keittiössä tuoksuu aamukahvi.