Kreikka, Paroksen saaren perhoslaakso

Karautan moottoripyörällä pitkin serpentiinitietä, ylemmäksi, väliin hiekalle, väliin rosoiselle asfaltille. Harmaa, kivinen kasvusto ei paljoa lupaa. Mutta tämä on parasta hommaa kesäkuussa Kreikan saarilla. Yllättävän viileää on kuitenkin ajaa ohut paita päällä vuorilla.

Luen vanhasta päiväkirjasta

”Perjantaiaamuna alle 80-kuutioinen Honda. Sen vuokraa englantilainen poika, viitenä kesänä hoidellut liikettä. Bike on rieska. Alkuun varoitusvalo palaa, poljin paskana, etupyörä täristää. Ajo perhoslaaksoon, kiinni. Avataan viikon päästä. Menen aidan alta. Pomo ei osaa englantia, toinen kaveri baarissa osaa. Antaa luvan tutustua. Pieni vihreä keidas, luonnonlähde, murattia. Kehrääjiä puiden rungoilla – näyttävät siilikehrääjiltä ja parhaiten nimeksi sopisi tiikerikehrääjä. Joitakin kuvia salamalla, koska perhoset aina varjossa. Hondalla Alkidaan. Tuulinen ranta, kreikkalaisia lomailijoita. Hollantilainen poika tarjoaa mehut ja juttelee mielellään. Nauraa että muka yksityisbeachi. Kolme tuntia yksin paratiisirannalla. Kaksi koiraa, kaksi venettä.” 

Tie alkaa laskeutua ja putoaa laaksoon, loppuu epämääräiseen kenttään, jota rajoittaa vihreä seinä.  Astun sisään, luonnonlähde pulppua kivetysten keskeltä. Alue on aidattu, mutta menen aidan alta. Portti on kiinni. Kesäkuun kymmenes päivä. vasamasiilikkäät eivät ole vielä tulleet. En usko miestä, joka on laittamassa paikkoja kuntoon. Jututan ja jututan ja hän heltyy. Päästää laaksoon vaeltamaan.

Ja onhan niitä kehrääjiä siellä, yksi ensin ja jo muitakin. Kerrassaan tuoreita, muutaman tunnin tai päivän ikäisiä. Joku heinäperhonen pyrähtää jaloista ja kellanpunainen kleopatra lepattaa muurin vieressä. Olen rauhoitetun paikan ainoa kulkija. Tiikerit väijyvät viidakossa, kehräävät heräävän elämän mielihyvää. Taidanpa jäädä tänne, maagiseen keitaaseen täynnä vihreyttä ja helisevän kirkasta vettä keskellä hedelmättömiä vuoria.  Monenlaisia puita: tummia sypressejä, harmaita oliivipuita, kastanjoita, silkkiäismarjapuita, sitruunoita, viinirypäleitä, kirsikkapuita, pyöreitä appelsiinipuita, happamia aprikooseja kasvattavia puita, päärynöitä ja murattia. Joka paikassa ryöppyää mustanpuhuvaa, läpitunkematonta murattia. Tiikerikehrääjän elämän laakso, täyttymys on tässä.

Suklaanruskeat etusiivet, jotka on merkitty kellertävillä ja valkoisilla nauhoilla, jäävät lennossa takasiipien kirkkaan korallinpunan taustaksi. Tulenpunaisenmusta hyrrä kimpoaa rungolta toiselle.       

Vasamasiilikkäät (Euplagia quadripunctaria) ovat vallanneet niin Paroksella kuin Rhodoksella syrjäisen laakson (Petaloudes), johon ne kerääntyvät ja jossa ne lisääntyvät ja elävät. Laaksoja uhkaa nykyään turistien virrat. Kreikkalaiset luonnonsuojelijat yrittävät pitää laaksoista huolta erilaisilla rajoitustoimilla, mutta siilikkäiden populaatiot ovat pahasti laskusuunnassa. (Punaiset takasiipensä näyttävän yksilön kuva on lainattu netistä. Muut kuvat ovat kirjoittajan ottamia Parokselta ja Rhodokselta.)

Tuhannet perhoset, kymmenet tuhannet tiikerikehrääjät kerääntyvät öisin laaksoon rakastelemaan sysimustan sametin kietoessa häveliäästi kaiken katseilta, linnuilta ja lepakoilta. Se tapahtuu yö yön jälkeen kesäkuun puolesta välistä syyskuuhun. Sitten naaraat jättävät laakson, taas yöllä, hakevat turvallisen paikan laskeakseen hedelmöittyneet munat toukille sopivan ravinnon ääreen. Nämä paikat ovat vihreitä koko vuoden, kasvusto matalaa ja Välimeren lehdet nahkeita ja kovia. Sata munaa jokaisesta naaraasta, jokainen muna on millimetriä pienempi.

Lokakuussa, ensimmäisten sateiden tullessa, toukat kuoriutuvat. Silloin tiikerikehrääjä aloittaa syömisen suururakan. Toukka syö ja syö, piilottelee, se on ohjelmoitu ahmimaan ja pysymään hengissä. Kaikki varastot pumpataan täyteen energiaa. Kotelo ei syö ja perhonen elää syömättä ja melkein juomatta koko kuuman kesän.

Varhain toukokuussa toukan metamorfoosi käynnistyy. Pullea toukka jähmettyy kuolleen näköiseksi, kehrää ja kovettuu koteloksi, huomaamattomaksi, pää alaspäin. Solut keskittyvät erilaistumaan, siiviksi, tuntosarviksi, jaloiksi, tuoksusuomuiksi. Kesäkuun liukuessa salaa kohti sydänkesää, täydellinen perhonen on valmis. Ponnistettuaan kotelosta, pumpattuaan siipisuonet täyteen lämmintä nestettä, kehrääjä lepää hievahtamatta. Tietääkö se jo täydellisen paikan, jossa monistaa geeninsä? Smaragdinen laakso täyttyy hetkessä tiikerikehrääjistä, kaakaonruskeasta massasta, kirkuvan punaisesta, kermaisen keltaisesta, lakanan valkoisesta.

Perhoset liimautuvat rungoille koko päiväksi, eivät tee mitään, eivät siirry edes lehvistön läpi tunkevan auringon murhaavan säteen tieltä. Vasta esiripun laskeuduttua, pudotessa yhtäkkiä melkein ilman varoitusta, massa alkaa väristä. Ilma alkaa hiukan viiletä, puiden rungot vapisevat, elävät kuin metsän jättiläiskäärmeet. Paratiisilaakson täyttää orgian raskas haju.

Petaloudes on ollut täydellinen piilo

Paroksen saaren niin kuin myös Rhodoksen perhoslaaksot (Petaloudes) ovat olleet täydellisiä piiloja, vaikka vuosituhansien aikana tiikerikehrääjää väijyvät saalistajat ovat myös oppineet läksynsä.  Sukupuolisuuden bakkaanaaleihin liittyy kaikkialla vaaniva kuolema. Sisiliskot, hämähäkit, ampiaiset, lepakot iskevät häikäilemättä vaikka hurmion huipulla, imevät ruumiin tyhjäksi, jättävät vain elottoman kuoren tai käärivät sievän paketin myöhempää ateriointia varten. Tiikerikehrääjä maistuu kuitenkin kitkerältä, kauhistuttavan pahalta. Lepakko ei yritä toista kertaa.

Toukka syö myrkyllisiä kasveja, toksiinit kulkeutuvat aikuiseen perhoseen. Mutta tiikerikehrääjän kiihko vain kasvaa äkkikuoleman uhatessa. On kiire laueta, vaikka uusi yö on tulossa. Sata koirasta värisee muutaman naaraan ympärillä, uloimpana tunkevat joutuvat saaliiksi. Niillä ei muutenkaan olisi mahdollisuuksia. Tuskanhuutoja ei kuulu. Yön linnut sujahtavat äänettömästi laaksossa, pöllöt urahtavat ja kyyhkyjen kujerrus on laimeaa. Elämän teko hukuttaa kuoleman aaveet.

Tiikerikehrääjän todellinen uhka on ihminen. Laaksoon tunkeutuva ihminen. Tömistelevä, viheltelevä, käsiään paukuttava ihminen pelästyttää lepäävän tiikerin hurjistuneeseen lentoon. Syömätön, juomaton perhonen kuluttaa energiansa epätoivoiseen ja järjettömään pakoon.  Jojo tanssii ilmassa hetken ihmisen riemuksi, mutta omaksi turmiokseen. Kehrääjä kuolee nälkään, koska se ei tankkaa. Perhoslaaksoja uhkaa tuho, mutta varjossa istuvia ouzoukkoja siitä ei voi syyttää.