Suur-Saimaa, Kyläniemi

Talvella hukutaan lumeen. Tuntuu kuin massat eivät sulaisi ennen juhannusta. Mutta kevät on aikaistakin aikaisempi: lumi muuttuu äkkiä mustaksi ja häviää silmissä. Saimaan laajoilla seljänteillä jäät menevät puikoiksi jo huhtikuun puolivälissä. Leppä ja koivu räjähtävät pölyttämään ennätysvauhtia.

Toukokuun loppupuolella 1984 on täysi helle ja lintujen vimma huumaa korvat. Suur-Saimaata halkovassa Kyläniemessä aurinko on lähellä lakea. Korkealta hiekkaharjulta on loputon näkymä yli Saimaan suurimpien vesien. Kuumuus väreilee harjun eteläisellä rinteellä. Matalaa männikköä on joka puolella. Metsäyhtiön valtavat hakkuuaukiot ovat vuosikymmenen kuluessa kasvaneet yli miehen mitan. Pehmeää rutikuivaa kanervikkoa ja siellä täällä suuria lämpäreitä lyhytjalkaista, hyvätuoksuista varpua, ajuruohoa. Maa on kuin ruutitynnyri, palava tikku sinne ja koko harju on tulessa.

Harjuun on halkaistu kapea tieränni alas kilometriseen hiekkarantaan. Ränni valuu reunalta, jossa sojottaa puiden juuria. Hiukan sivussa alempana on kostea notkelma. Sen yllä kiertää hiirihaukka. Ihmisiä ei ole missään. Yhtiön mailla ei ole huviloita ja vielä on liian aikaista retkeilijöille. Istumme auton puskurilla ja juomme kahvia. Paita on otettava pois. Itikoita ei ole, mutta kärpäset haistavat ihon. Vaatimaton kangasperhonen pyrähtää neulasversoon. Siipien alapuoli on männynvihreä. Ruskea metsäpapurikko lepää jäkälämatolla ja säikähtää risukon rasahdusta.

Kahvit on juotu. Sinisiipeä ei näy. Jaamme alueen ja alamme samota. Kaverit häipyvät taimikkoon. Kierrän rannalle ja potkiskelen kesän tulisijoja. Kaljatölkki, eväspaperia, makkaramuovia. Keväisin suosittujen saarten rannat ja hiekkaiset poukamat ovat täynnä roskaa. ”Operaatio Rantaharava” siivoaa niitä talkoilla. Roskaa viedään kuorma-autolasteittain kaatopaikalle. Jokamiehen oikeudet ovat tärkeitä. Miksi jokumies ymmärtää niiden sisältävän myös roskaamisen?

Yksi harjusinisiiven koiras (Pseudophilotes vicrama) löytyi toukokuun 26. päivänä 1984 Ruokolahden Kyläniemen harjulta. Perhonen oli ilmeisesti viimeinen tuolla paikalla, koiras, joka ei enää löytänyt naarasta. Saimaan harjusinisiipi katosi.

Hiekka sortuu jalan alta, kun nousen ränniä ylös. Täällä! Tanner tömisee ja metsä ryskyy. Siinä se kieppuu! Pieni säkenöivän sininen perhonen mutkittelee matalalla, rauhattomasti. Viritämme kamerat, valotus, etäisyys. Se on niin pieni, että pitää päästä aivan lähelle. Harjusinisiipi asettuu, jää kanervaan siivet pystyssä. Pitää katsoa mihin astuu, varjo ei saa langeta. Hiki virtaa ja kärpäset juhlivat, ei ole aikaa hätistää. Melkein naurattaa: kolme aikuista miestä rähmällään ja polvillaan raapivassa maastossa. Hermot kireinä, silmät sirrillä ja kameran putket pitkinä. Sininen piste ei aavista, minkä mielenkiinnon kohteena se on. Kääntelee varvulla ja aukaisee siipiään. Etusiipien pilkut tulevat esiin. Jonkun liipasinsormi on herkässä. Kamera laukeaa mölähtäen uskomattoman kovaa. Perhonen kimmahtaa havukkoon. Perhana! Minne se meni?

Harjusinisiipi on harvinaisuus, itäinen laji. Suomessa sillä on muutama paikka Saimaalla ja jokin lännempänä. Sopii hyvin, että perhonen elää Kyläniemessä. Paikassa, joka on Saimaan luonnon erikoisuuksia: jääkauden jälkeensä jättämä ainutlaatuinen vesien ympäröimä poikittaisharju. Korkea kasauma, jota on ehdotettu suojelualueeksi. Sinisiipi on eksoottinen otus. Sitä on tavattu Kasmirista, Himalajalta, Afganistanista, mutta Pohjosmaissa vain Suomessa. Sillä perusteella olemme kuin olemmekin mongolien sukua! No, on sitä Viron eteläosissakin.

Harjusinisiipi on arka, hauras ja vahvasti uhattu. Kun harjut raiskataan soramontuiksi ja levitetään tienpohjiksi, se on loppua. Kauhakuormaajat, kivimurskaamot ja sorakeisarit ovat ylivoimaisia vastustajia. Tanskalainen Torben Langer kirjoitti päiväperhoskirjassaan vuonna1958: ”Suomalaiset pitävät harjusinisiipeä yhtenä suurimmista perhosharvinaisuuksistaan”. Tänään lause on liian totta.

Vuosia myöhemmin tehtiin Kyläniemen vanhalle biotoopille harjusinisiiven siirtoistutus yksilöillä, jotka olivat peräisin Säkylän harjualueelta, perhosen ainoalta esiintymispaikalta maassamme. Istutus kesti muutaman vuoden. Sitten perhoset hävisivät. Uutta yritystä ei tehty. Yllä olevat kuvat ovat kesäkuulta 1995-1996 (koiras, naaras, parittelua).