Suur-Saimaalla 1980-luvulla

Suur-Saimaa on upea purjehdusvesi. Siinä ovat Saimaan suurimmat vapaat selät, joita saaret ja pitkälle ulottuvat niemet toki vahvasti rikkovat mutta vähemmän kuin muualla. Lähdemme perheen kanssa Vega-purjeveneellä, Merikukalla, Imatran Lammassaaren satamasta länteen. Kapeahko vesi aukeaa silmänkantamattomana ulappana pian Vipeleenvirran nielun jälkeen.

Paha tuuli ja vastavirta pakottavat tarkkaan luovimiseen, ristiaallokko ja tuulen pyöriminen viskaavat muutaman kerran isopurjetta holtittomasti. Virta on usein sula koko talven, ja muuttolintujen suuret parvet kansoittavat sen säännöllisesti. Joutsenet, hanhet, lokit, telkät jopa merimetsot lepäävät siinä hetken ja jatkavat Parikkalan Siikalahden lintuparatiisiin tai vielä pohjoisemmille erämaajärville ja kulkemattomille suoalueille.

Olemme Tiurun selällä ja tunnin purjehduksen jälkeen Satamosaaressa, jossa on loistava hiekkaseinäinen luonnonlaguuni. Mutta emme jää siihen, vaan sukellamme saaristoon välittämättä reimareista ja linjoista, tämän veden tunnemme vaikka pimeässä ja sumussa. Hyvässä myötäleessä liu´umme Pullikaisen ja Kaitosaaren välistä. Kaitosaaren kolmiomittaustorni saa lahota paikalleen ja laskettelemme kohti Karvasalon kylkeä. Siellä on perimätiedon mukaan mahdottomasti kyykäärmeitä ja sen verran on aina puistattanut, että emme ole tarkistaneet tiedon pitävyyttä. Aallonharja taittuu jo vaahdoksi ja tuuli on nyt sen verran sivusta, että genua alkaa kallistaa venettä turhaan, se leikkaa vauhtia. Suunta kohti Suurta Mäntysaarta, jossa on Lappeenrannan veneilijöiden tukikohta vankkoine laitureineen, grillikatoksineen ja saunoineen. Ilkonselkä on jäänyt reilusti vasemmalle, siellä on nähty eteläisen Saimaan viimeiset norpat. Niillä ei ole tuolla alueella tulevaisuutta. Kymmene Oy:n Kaukaan tehtaan ja Joutseno Pulpin jätevedet pilaavat norpan uimavesiä, ja mökkeily ja veneily vievät rauhan.

Myötätuulessa ja paahtavassa helteessä olemme kaikki uimahousuissa, näiden muutamien päivien takia sitä jaksetaan koko pimeänkylmä talvi.

Muutaman tunnin mahtavan surfauksen jälkeen rätit alas ja peltispinnulla (lue 10 hevosvoiman dieseli) hiljakseen kivikkoiseen lahteen, jota tiheä ruovikko kaunistaa oikealta sivulta. Kiinnitämme veneen perän poijuun ja keulan vahvaan pollariin. Sauna lämpiämään ja eväät katokseen, tällä kertaa makkarat eivät ole unohtuneet, eikä olut.

Linnasaaren kansallispuistoa 1980-luvun puolivälissä. Perhosia on saarissa vähän. Jokunen piippopaksupää, mustatäplähiipijä, lauhahiipijä, metsäpapurikko ja pursuhopeatäplä.

Jätän porukan grillailemaan ja painan mäntyryteiköstä läpi keskemmälle saarta. Metsäyhtiöillä on tapana parturoida saarten keskiosat ja jättää silmänlumeeksi kapea metsävyöhyke rannalle niin, ettei moni huomaa mitään tapahtuneen. Mäntysaaren hakkuista on jo useampi vuosi ja laaja aukea rehoittaa villinä nuorta taimikkoa, sananjalkaa, korkeaa ja karkeaa heinikkoa. Kun pohja on kasvillisuuden peittämää kantoa, oksaa ja puunroskaa täynnä, saa kulkea varoen.

Mutta perhoset pitävät näistä avoimista ja puoliavoimista ympäristöistä, joihin aurinko paistaa esteettä. Verkkoperhosia lentelee laiskasti ja kirjoverkkoperhosen naaraat lekottavat pikkupihlajien oksilla. Paksupäitä vilistää joka paikassa, piippopaksupää on kauniin kellanruskea ja korrella istuessaan se pitää siipiään eri tasoissa kurkottaakseen iltapäiväauringon vaimenevan lämmön. Mustatäplähiipijä hiipii varjossakin ja imee mettä jo kulahtaneista kurjenpolvista ja tuoreista puna-apiloista, vaikka pilvi on edessä. Metsäpapurikko on aivan rieskana eikä pursuhopeatäplästäkään ole paljon mihinkään, ikä painaa. Kun metsä taas joskus umpeutuu, perhoset häviävät. Ehkä toinen saari on sahan jäljiltä keskeltä kalju, kannattaa käydä katsomassa.

Sauna on lämmin ja vesi tyyni. Kuikan siluetti näkyy kauaksi. Koivuvasta vain puuttuu, senkin saisi jos kehtaisi.