Henri Charrière tunnettiin Pariisin Montmarten rikollispiireissä nimellä Papillon. Ammattina murtovaras, erikoisalana kassakaapit. Vuonna 1931 Papillon tuomittiin murhasta, jota hän ei ollut tehnyt. Pirunsaarella, Ranskan Guayanassa alkoi elinkautinen.
Mutta Papillonilla oli teräksenkova halu elää ja paeta. Ja sen hän teki uskomattomien vaiheiden jälkeen. Hän teki seikkailuistaan kirjan, josta tuli kansainvälinen bestselleri (Vanki nimeltä Papillon, 1969). Se on juuri niin karhea ja täynnä kirjavan elämän juonteita kuin ovat karkumatkalla olevan nälkiintyneen ja auringon polttaman rangaistusvangin ahavat kasvot.
Karkaamisen jälkeen Papillon pitää pikku ravintolaa keskellä Georgetownin satamaa brittiläisessä Guayanassa. Hänellä on pieni näyteikkuna, jossa on aina perhoskokoelmia, kärpäsiä, täytettyjä käärmeitä ja lepakoita. Kysyntää riittää. Amerikkalainen keräilijä etsiskelee suurharvinaisuuksia, erityisesti perhosten hermafrodiitteja. Mutta miehellä ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissa.
– Se jenkki haluaa kusettaa sua Papi, perhosten pyytäjä sanoo. Se pitää sua kusipäänä. Se tarjoo aivan liian vähän.
– Olet oikeassa, se on sika. Entä jos viilattaisiin sitä linssiin?
– Millä tavalla?
– Olisi liimattava naarasperhoseen koiraan siipipari tai päinvastoin. Ainoa vaan, että sitä liimauskohtaa ei saa huomata.
Monen yrityksen jälkeen Papillon saa kiinnitetyksi koiraan siipiparin loistavaan naaraaseen. Perhosen keskiruumiiseen tehdään pieni viilto. Siihen työnnetään siipien tyvipäät, jotka liimataan balata-maidolla. Se pitää niin hyvin, että perhosen voi nostaa ilmaan liimatuista siivistä. Papillon laittaa perhosen tavalliseen kahdenkymmenen dollarin kokoelmaan, ikään kuin häneltä olisi jäänyt huomaamatta harvinaisuuden arvo. Ansa on viritetty. Amerikkalainen näkee kokoelman ja hänellä on otsaa tarjota kahdenkymmenen taalan seteliä laatikosta. Papillon sanoo, että hän on luvannut laatikon eräälle ruotsalaiselle ja pitää sitä varattuna. Amerikkalainen kiertää laatikkoa monta päivää kuin kissa kuumaa puuroa.
Vihdoin hän ei kestä, vaan tarjoaa kaksikymmentä taalaa erikoisen näköisestä perhosesta laatikon keskellä ja sanoo että ruotsalainen saa pitää loput perhoset.
– No, mitä ihmeellistä siinä perhosessa on? Papillon sanoo, ja ryhtyy tutkimaan sitä. Huudahtaa sitten: ”Oho, sehän on hermafrodiitti!”
– Mitä te höpisette? Ai niin, se on totta. En huomannutkaan, sanoo jenkki. Lasin läpi sitä ei erottanut kovin hyvin. Antakaa kun katson. Hän tutkii perhosta joka puolelta ja sanoo: ”Paljonko haluatte siitä?”
– Tehän sanoitte kerran että tuollainen harvinaisuus maksaa viisisataa taalaa.
– Olen sanonut sen useille perhosten keräilijöille. En halua käyttää hyväksi heidän tietämättömyyttään.
– Hinta on siis viisisataa.
– Ostan sen. Pitäkää se syrjässä minua varten. Tässä on kuusikymmentä dollaria käsirahaa. Antakaa kuitti niin tuon huomenna loput. Ja ottakaa se pois tuosta laatikosta.
Amerikkalainen tulee seuraavana päivänä ja tutkii perhosta nyt suurennuslasilla. Papillon on pelosta kankea, paljastuuko huijaus? Jenkki maksaa tyytyväisenä, laittaa perhosen laatikkoonsa ja poistuu.
Kaksi kuukautta myöhemmin jeparit hakevat Papillonin. Amerikkalainen syyttää petoksesta. Oikeudenkäynnissä Papillon selittää, että hän ei tunne perhosia, ei pyydystä eikä kerää. Hän myy niitä auttaakseen pyydystäjiä. Jenkki itse tarjosi viisisataa taalaa. Papillon ei sitä pyytänyt, ja sitä paitsi jos perhonen olisi ollut oikea, niin kuin amerikkalainen luuli, hän olisi ollut varas, koska sen arvo olisi ollut lähes kaksituhatta taalaa.
Papillon vapautetaan syytteestä ja jenkki saa maksaa oikeudenkäyntikulut. Kaikki karkurit ja hindut viettävät vapauttamisen juhlaa juomalla kotitekoista anisettea. Kaikki ovat tyytyväisiä ja ylpeitä siitä, että suvussa on supermies. ”Sillä he eivät menneet halpaan, he kyllä tiesivät että olin liimannut siivet.”
Papillon ei kerro kirjassaan, mistä hän sai lempinimensä. Epäilemättä hän sen ansaitsi.
Maailmanluokan hermafrodiittiharvinaisuus Joutsenossa
Perhosveljien taival perhoskirjojen tekijöinä alkoi vuonna 1985 julkaistusta Runon ja rajan perhoset (Recallmed Oy). Kirjassa Olli Marttila kertoo, kuinka hän kasvatti häkissä yhtä maamme komeimmista päiväperhosista, keisarinviittaa (Argynnis paphia).
”Viikon aikana koteloista vääntäytyi ulos 14 keisarinviittaa. Kolme koirasta, neljä tavallista naarasta ja peräti seitsemän valesinaa (naaraan vhreänharmaa, melkin smaragdilta hohtava muoto). Kolme viimeistä koteloa odotteli vuoroaan. Pikainen tarkastus osoitti niiden olevan koiraita. Aamulla yksi oli vapautunut ja kasvanut täyteen mittaan. Se oli livahtanut ikkunalaudalle häkin raosta. Perhonen levitti siipensä. Taisin hieraista toistamiseen aamu-unisia silmiäni.
Olin katsonut illalla koteloita ainoastaan toiselta puolelta. Tämän yksilön näkemättä jäänyt puoli olisi hohtanut valesinan tummana. Ikkunalla istuva perhonen oli koiras ja naaras, normaalimuoto ja valesina. Yhdessä ja samassa yksilössä. Sensaatio! Harvinaisia perhosia voi kasvattaa. Mutta tällaisia on vain yksi. Luonnonoikku, joka tuskin toistuu. Tieteellinen selvitys puhuu sukupuolimosaikismista, gynandomorfismista. Minulle perhoskasvatuksen huippu.”
Kirja Runon ja rajan perhoset (Recallmed 1985) oli perhosten valokuvauksen alkutaivalta. Lintuja oli kuvattu iät ja ajat, mutta perhosia enemmänkin kerätty, mutta ei kuvattu omassa ympäristössään. Kirjassa on kuva Olli Marttilan uskomattomasta sattumuksesta, kun hän kasvatti keisarinviittaa. Ylhäällä vasemmalla on koiras ja vieressä tavallinen naaras. Alhaalla oikealla on naaraan harvinainen, tumma valesina-muoto ja vasemmalla koiras ja valesina-naaras samassa yksilössä! Luonnonoikku, hermafrodiitti, joka tuskin koskaan toistuu.
perhoset.com 