Taipalsaari, Etelä-Viro, Öölanti, Pohjois-Italia, Pohjois-Kreikka

Luonto köyhtyy. Eläinten ja kasvien kuoleminen sukupuuttoon kiihtyi 1900-luvulla huikeasti. Ihminen tuhoaa elinympäristöään järkyttävällä vauhdilla. Trooppisia sademetsiä on hävitetty viime vuosikymmeninä yli 40 % eli noin 1 000 miljoonaa hehtaaria. Rikkaat eliöyhteisöt katoavat lopullisesti. Jokainen laji on ainutkertainen, mennyttä ei saada koskaan takaisin.

Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö jo vuodelta 1985 oli korutonta kertomaa. Suomessa oli 1 051 ihmisen toiminnasta johtuen uhanalaista eläin-, kasvi- ja sienilajia (n. 7 % maamme koko eliölajistosta), erittäin uhanalaisia oli 154 lajia. Toimikunta luettelee syitä: Metsien tehokäsittely oli yksipuolistanut metsäluonnon. Lehdot, lehtimetsät, ikimetsät ja paloalueet vähenivät jatkuvasti. Maatalous ja salaojitus olivat sulkeneet ahot, kedot, erilaiset niityt, pientareet ja hakamaat. Etelä-Suomessa lähes kaikki suot oli ojitettu: letot, keidassuot ja lehtokorvet olivat lähes menneisyyttä. Virtaavat vedet oli perattu, vesistöjä säännöstelty, vedet olivat rehevöityneet ja happamoituneet. Joka puolelle tunkeutuva rakentaminen ja loputon teiden rakentaminen tappoivat biotooppeja takuuvarmasti. Harjut hajotettiin tienpohjiksi, kalliot murskattiin ja kaivostoiminta tyhjensi maankuorta. Entä 2023, hmm…

Halvin tapa päästä saasteista eroon on päästää ne sellaisenaan luontoon. Kemialliset aineet myrkyttävät ravintoketjut. Ilmansaasteet happamoittavat sadeveden. Ympäristömyrkyt tuhoavat hitaasti ja salakavalasti monia eliöryhmiä. Ihmisen toiminnan tuloksena myös ilmasto on muuttumassa: lämpeneminen kasvihuoneilmiön seurauksena on ilmeistä. Ilmakehän otsonikerroksen oheneminen on ehkä saaste- ja kemikaalipäästöjen seurausta. Vähittäiset ilmastomuutokset vaikuttavat monien lajien elinmahdollisuuksiin. Ihminen pyrkii hyötymään kaikesta: harvinaisten lajien pyynti, salakuljetus ja kansainvälinen kauppa on joillekin lajeille todellinen uhka.

Kuparipiirros muurahaissinisiivestä on kirjasta F. O Morris. A History of British Butterflies. Seventh Edition. John C. Nimmo, London 1897. Pekka Ojalainen on saanut muurahaissinisiiven kuvaan Taipalsaarella heinäkuussa 2009.

Muurahaissinisiipi on hävinnyt monilta vanhoilta alueiltaan. Suomessa sitä tavataan enää muutamasta paikasta, Taipalsaarelta ja Liperistä sentään vielä vuosittain. Maatalouden muutokset, laiduntamisen loppuminen, hakkuut, sopivien metsäniittyjen umpeenkasvu, soranotto ja vesakkomyrkyt ovat tehneet sinisiivestä lähes lopun. Perhonen on taantunut koko Euroopassa ja hävinnyt ainakin Englannista ja Hollannista. Suunta on selvä. Ilman erikoistoimenpiteitä muurahaissinisiipeä ei pian ole.

Perhosen toukka elää aluksi ajuruoholla. Kymmenennessä jaokkeessa on rauhanen, jonka eritettä muurahaiset lypsävät. Muurahaiset vievät toukan pesään ja pitävät sitä siellä yli talven kuin lypsylehmää navetan pimennossa. Toukka herkuttelee pienillä muurahaisten toukilla, pulskistuu, koteloituu ja kuoriutuu aikuiseksi keskikesällä. Suuri, hohtavansininen perhonen, jonka siivissä on syvänmusta reuna ja pippuria. Merkillinen perhonen, aurinkoisten rinteiden, kangasmaiden ja harjujen sädehtivä kaunotar.

Albert Schweitzer on sanonut: ”Se joka pitää eläimen elämää arvottomana, on vaarassa omaksua saman näkökannan ihmiselämää kohtaan”.