Kukaan ei osaa selittää, miten ihmisen mieleen syntyy ”passio et morbus aureliani”,  intohimo perhosiin. Yhtä vähän kuin kukaan osaa selittää, mitä tietoisuus tai aika on. Intohimot takautuvat usein niille nuoruusvuosille, joista jää elämän vahvimmat muistijäljet, vuosille ennen syntiinlankeemusta. Mikä tapahtuma sysäsi omani liikkeelle?

Vietimme kesää 1960 Pääjärven rannalla Niemelän maalaistalossa (alla), Hämeen läänin Kosken, nykyisen Hämeenkosken puolella. Yrjänä-veljeni kanssa hypimme seivästä purukasaan. Kalevi Saulo oli Kauko-isän sotakaveri, joka asui Lahdessa ja keräsi perhosia. Saulolla oli mökki järven vastapäisellä rannalla, lähellä Lammin biologista asemaa. Heinäkuussa isä oli tuonut Helsingistä haavin ja työkaverinsa Tahvo Kontuniemen suomeksi toimittaman kirjan Pohjolan päiväperhoset (1959).  

Valkotäplänokkosperhonen • Aspfuks • False Comma /Compton Tortoiseshell • Nymphalis vaualbum • Suomi, Koski Hl 27.7.1960. Yksilön on pyydystänyt Tari Haahtela, preparoinut/levittänyt Kalevi Saulo ja kokoelmasta kuvannut ja kuvan käsitellyt Olli Marttila. Kuva on julkaistu kirjassa Marttila O, Haahtela T, Aarnio H, Ojalainen P. Suomen päiväperhoset. Kirjayhtymä Oy 1990. Kirja voitti Tieto-Finlandian 1991. Kuvat Niemelän maalaistalosta 1960: Tauno Liukko, Kauko-isän sisaren, Tertun mies.

Olin 14-vuotias. Kirjoitin päiväkirjaan 

”Oli kuuma päivä ja nokkosperhosia ja suruvaippoja hyrräs ikivanhan koivun mahlaa vuotavassa halkeamassa. Joku isompi ja punasempi siinä räpisteli ja mä pistin sen etikkaeetteripurkkiin suoraan rungolta. Illalla me soudettiin Niemelän talon rannasta järven yli toiselle puolelle, ku yks faijan sotakaveri Saulo oli kutsunu saunaan. Faija kerto et äijä on tulitikkutehtailija ja himokerääjä. Mä kysyin tietysti heti, ku me oltiin vedetty vene rantahietikolle, et tsennasko se sellasta otusta, joka on nokkoperhosta isompi ja kirjavampi ja takasiivissä on pieni ja kimmeltävä v. Mitä sinä sanoit, Tari? Saulo kysy ku sähköiskun saaneena. Isompi, pieni v, ei kai viinimarjaperhonen!?  Ei kyllä mä sen tunnen, mä sanoin. Saulo alko pyörii ku väkkärä ja sano faijalle, et kyllä me nyt Tarin kanssa soudetaan katsomaan se perhonen saman tien. Soudettiin ja soudettiin. Saulo souti ja lujaa soutikin. Ilkka, sen poika, tuli messiin, ja me ravattiin saman tien Hammarin maatalon yläkertaan, missä me budjattiin se kesä. Saulo nappas myrkkypurkin komeron hyllyltä kädet vapisten ja karjas saman tien silmät pullollaan: Vaualbum vaualbum vaaauuuuaallbuuuumm, ei ole totta, vuosisadan löytö, ei nyt ikinä ole Hämeestä tavattu eikä juuri muualtakaan!”  

Osapuilleen ensimmäinen haavinhuitaisuni perhosten kapakkaan osui siis huippuharvinaiseen vaeltajaan, valkotäpläiseen nokkosperhoseen (Nymphalis vaualbum).

Saulo tunnisti ja levitti perhosen. Hän kysyi isältä, että olisiko ainutlaatuinen perhonen paremmassa tallessa hänen kokoelmassaan. Isä mutisi jotain ja sain Saulolta vastineeksi muutaman perhoskirjan ja ison puisen laatikon, jossa oli kokonainen setti tavallisia suomalaisia lajeja. Minulle ne olivat opin ja ihmetyksen aiheita. Saulo ilmoitti havainnon perhostutkijain seuraan, mutta perhosen etiketissä luki ”leg. (ottanut) Saulo”.

Syksyllä isä kysyi, harmittiko minua kun perhonen meni Saulolle. Myönsin että vähän. 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun teimme kirjaa Suomen päiväperhosista, soitin sotaveteraanin leskelle Nastolaan. Hän otti ystävällisesti vastaan, joimme kahvit, annoin hänelle ruusukimpun ja muistelimme lämmöllä Kalevia ja menneitä kesiä.

Sitten katsoimme edesmenneen perhoskerääjän kokoelmia. Vapisevin käsin vedin esiin laatikon toisensa perään. Jotkut perhoset olivat hileenä, koska ihrakuoriaiset olivat päässeet jylläämään. Mutta minun perhoseni oli aivan ehjä ja näytti aivan samalta kuin 27. päivänä heinäkuuta 1960. Leski luovutti perhosen mielellään takaisin.

Itse asiassa Kalevi Saulo pelasti perhosen, tajusi heti sen arvon, preparoi ja säilytti huolellisesti sekä ilmoitti löydöstä. Sen nyt arvaa, miten otukselle olisi pojanklopin hoteissa käynyt. Kosken pitäjän perhosfauna tunnetaan nykyisin hyvin ja siitä on julkaistu tarkka selvitys vuosilta 1969–1982 (Ahola M, ym. 1983). Saulon ansiosta minunkin löytöni mainitaan.

Serbiassa heinäkuun alussa 2016 

Nymphalis vaualbum on kaikkialla harvinainen ja suuressa osassa Eurooppaa lähinnä satunnaisten vaellusten varassa. Euroopan Unionin 27 maassa perhosen levinneisyysalue on pienentynyt puolella 2000-luvulla ja esimerkiksi Romanian ja Ukrainan kannat ovat romahtaneet.

Tämän luen englantilaisen Martin Cascoigne-Peesin ja kumppaneiden perinpohjaisesta artikkelista. Siinä he näyttävät, että Serbiassa perhosen voisi tavata. Martin kartoitti Serbian tilannetta, koska ei tiedetty olivatko siellä tavatut yksilöt vaeltajia vai oliko pysyvämpiä kantoja muodostunut Stara Planinan vuoristoalueelle. 

Monena kesänä olin tosissani lähdössä matkaa, mutta aina se jäi. Lopulta toukokuussa 2016 kysyn neuvoa itseltään Martinilta ja hän vastaa välittömästi antaen vinkkejä kolmesta mahdollisesta esiintymispaikasta. Tietenkään ei mitään takeita. Kaiken pitää natsata: lentoajan, sopivan elinympäristön ja sään. Silti perhosta ei todennäköisesti löydä. Mutta niinhän sanoi entinen kalamieskin, ahven on niin hyvä kala, että sitä kannattaa kalastaa vaikka ei saisikaan.

Katson kymmenen vuorokauden säätiedotusta – ei isoja matalapaineita Stara Planinalla. Ojalaisen Pekka soittaa ja kysyy, lähdetäänkö. No hemmetti, ei kun vauhtia vanhoihin perhosmiehiin!

Perjantaina, heinäkuun ensimmäisenä päivänä lennämme Berliiniin ja sieltä Belgradiin, perillä olemme puolen päivän aikaan. Lentokentän pikkuruisesta autovuokraamosta saamme alle isohkon mustan Renaultin, jonka tavallista korkeampi maavara on hyvä tuntemattomilla sorateillä. Yöksi Nisin kaupunkiin, jossa perjantai-illan huuma on kerännyt nuorison Nisava-joen rannoille. Me suuntaamme heti aamulla Stara Planinalle ja sen huipulle Babin Zubille.

Alamme kiemurrella kohti ylhäällä olevaa hiihtokeskusta. Löydämme hiekkatienhaaran, jossa lukee Ravno Vučje ja Janja. Sinne Martin opasti.

Nokka ylös tielle ja kohti Bulgarian rajaa. Edellisinä päivinä on ollut kaatosadekuuroja. Tie lätäköi vahvasti, mutta nyt paistaa aurinko.

Viikossa kuvaamme 93 päiväperhoslajia, mikä on kaikkien Euroopan kuvausmatkojemme ehdoton ennätys. Yllä on 11 esimerkkiä.

Kymmeniä, jollei satoja perhosia on koko ajan näkyvissä: säihkyviä hopeatäpliä, röykkiöittäin sinisiipiä, pomppivia paksupäitä, viisi purjeperhosta yhdessä läjässä… Herranjestas, tällaista määrää perhosia kukkia rönsyävillä tienvierillä ei ole nähty missään!

”En muista tällaista”, Pekka parkaisee ja katoaa yhä ylemmäksi. Pitää jo soittaa perään. ”Missä mies, sulla on auton avain taskussa”, muistutan. ”Olen niin korkealla, että täällä alkaa olla Erebioita, medusaa ja alberganusta, kävelen jo takaisin päin”, Pekka sanoo.

Vaualbumia ei näy

”Entäs se toinen paikka, minkä Martin mainitsee, lähde, haetaan se”, Pekka sanoo. Hän on vauhdissa.

Katson Martinin sähköpostiviestin:

Old Babin Zub hotel and the spring on the track behind the old hotel, where it has also been recorded by others.

No, ei voi tarkempia suuntimia antaa. Vanha hotelli löytyy ja pian lähde sen takaa. Aivan tuore häiveperhonen istahtaa tiennotkoon valon taittuessa hohtavan sinisenä toiseen siipipariin toisen pysyessä mustana.

Ei vaualbumia

Jäämme silti yöksi ränsistyneeseen Babin Zubin majataloon ja päätämme etsiä sunnuntaina kolmas heinäkuuta kolmannen paikan…

the best place is below the new concrete reservoir on the new tarmac road leading to the new ski resort hotel… the water that runs out on the other side of the reservoir attracts many Nymphalids.

Kuulostaa hyvältä, ties mitä sieltä bongataan? Löytyy sementtiseinällä torpattu vesivarasto, mutta portti ja teräsaita estävät laskeutumasta alajuoksulle. Vaan eivät aidat meitä pidättele, kiivetään!

Keisarinviitan iso ja vihreänharmaa naarasmuoto hämmästyttää ensin, tummaverkkoperhosen takasiipien kirjaukset ovat oudon näköiset.

Sitten pamahtaa, rivularis!

Pekka on vuosia sitten kuvannut Hannu Aarnion kanssa unkarinliiturin (Neptis rivularis) Bulgariassa, minä en ole koskaan nähnyt.

Mutta ei vaualbumia

Ajetaan pari kilsaa alas”, ehdottaa Pekka, ”siinä oli joku sivutie, Konjarnik tai jotain siinä luki”.

Sinne.

Näyttää olevan jonkun sivurinteen alatasanne huoltokoppeineen. Metsästä pujahtaa puro ja sen sivulla on hiekkainen pläntti. Pekka kiertää pienen puurakennuksen taakse ja näkee heti jotain. Ehkä xanthomelaksen?

Minäkin näen otusta lennossa sen verran, että isolta nokkosperhoselta näyttää. Niitä on Euroopassa kolme lajia: kirsikkaperhonen (Nymphalis polychloros), isonokkosperhonen (N. xanthomelas) ja valkotäplänokkosperhonen (N. vaualbum). Kaikki perhosharrastajan unelmia.

Jäämme päivystämään, otamme isosta pullosta vähän vettä kovimpaan hikeen. Minne se meni?

Tarkkailen hiekkapläntille kertyneitä nokkosperhosia, neitoperhosia, liuskaperhosia… Niillä on siivet yhdessä ja pystyssä, sekunnin murto-osaksi joku läväyttää siivet auki, ehkä hätistääkseen kärpäsen. Silloin huomaan, että yksi poikkeaa joukosta, se on isompi kuin liuskaperhonen, siipien alapinta vaaleampi kuin neidolla… Perhonen raottaa siipiään aavistuksen verran, valkoiset täplät välähtävät.

Pekka, vauuuualbuuum!

Viisikymmentäkuusi vuotta on kulunut. Mihin ne ovat menneet? Olen jo vanha mies, hiukset ovat muuttuneet auringossa melkein valkoisiksi, niin kuin Papalla aikoinaan, heinäsirkkojen siritys on kadonnut, silmissä on kaihen alkua, iholla maksaläiskiä…

Vaan vaualbum on aivan sama. Siinä se on, tyhjässä maailmassa keskenkasvuisen pojan kanssa kahdestaan. Miten se on voinutkin pysyä noin freesinä, vaikka se – pienen pieni perhonen –  on matkannut 56 vuotta, yli merten ja mantereiden.

Minun on vaikea pidättää kyyneleitä.

*******

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonto-lehdessä 23.2.2017. Tarinaa on hieman muokattu ja siinä on mukana myös ennen julkaisemattomia kuvia.                           

Kirjallisuutta

1. Ahola M, Silvonen K, Vilén J. Kosken Hl (EH) pitäjän suurperhoset vuosina 1969‒1982. Notulae Entomologicae 1983;63:145-175.

2. Gascoigne-Pees M, Wiskin C, Đurić M, Trew D. The lifecycle of Nymphalis vaualbum ([Denis & Schiffermüller], 1775) in Serbia including new records and a review of its present status in Europe (Lepidoptera: Nymphalidae). Nachr entomol Ver Apollo N. F. 2014;35 (1/2): 77–96. 

Tiedätkö tämän? 

Valkotäplänokkosperhonen (Nymphalis vaualbum [Denis & Schiffermüller],1775) on huippuharvinainen vaeltaja, joka harhautuu joskus Suomeen idästä. Jouko Kaisilan mukaan ensimmäinen tunnettu havainto on vuodelta 1897. Hyönteistietokannan mukaan huippuvuotena 1960 tavattiin 7 yksilöä. Kaikkiaan on tavattu reilut 50 yksilöä, joista 16 viimeisen 50 vuoden aikana. Henkilökohtaisten tiedonantojen mukaan kaksi perhosta osui Kari Nupposen syöttirysään Kiteellä 2006 ja yksi Bo-Göran Kumlanderin Helsingin rysään 2014. Perhosta ei tiettävästi ole valokuvattu Suomessa. EU:n alueella kannat ovat romahtaneet 2000-luvulla, vaikka Serbiassa ja Bulgariassa on mahdollisesti kehittynyt pieniä paikallisia kantoja.

Vaualbumsyndrooma