Lontoo, Linnean Society, Piccadilly

Joulukuussa 1988 olen kaikkein pyhimmässä: Lontoon Piccadillyllä sijaitsevan Linnean Society of London kirjastohuoneessa. Sen alla on aarrekammio, alkuperäisen tiedon lähteet. Holvissa on kaksi paksua, raskasta ovea. Herbaariot ovat ruskeissa pahvikansissa, jotka on sidottu kanttinauhoin. Perhoset ovat vahvoissa lasikantisissa jalopuulaatikoissa. Niiden sisällä on pienempiä mustia laatikoita, joissa perhoset ovat – kahden lasin alla.

Aika kuluneita yksilöitä, pienissä lasiampulleissa on tuntosarvia, jalkoja, irronneita takaruumiita. Perhoset on osittain levitetty, pistetty erilaisiin neuloihin, paksupäisiin tai melkein päättömiin, suoraan pohjapaperia vasten, jonkinlaiseen systemaattiseen järjestykseen – samantapaisia lajeja yhdessä, ympäri maailman, sekä oikein että väärinpäin levitettyjä, ei kunnolla vaan vähän vain siipiä avattuna.

Matala holvi, tiivis tila, bunkkeri johon mahtuu muutama ihminen. Lämpötila ja kosteus on tarkoin säädelty. Keskellä on leveä pöytä, jonka päälle laatikot saattaa nostaa tarkasteltaviksi. Päiväperhosia on 25 laatikkoa, melko paljon trooppisia lajeja eurooppalaisen lajiston lisäksi, mikä mistäkin kerätty tai lähetetty kuvattavaksi ja nimettäväksi. Nimilaput ovat puutteellisia, ruskeita ja melko isoja, lappujen numerot osoittavat systeemin järjestysnumeroa tai Systema Naturaen sivunumeroa. Holvin alaosissa ovat kasvit ja näytelaatikot ja yläosissa seiniä kiertää kirjasto: kuluneita nahkakansia, himmeän kultaisia kirjaimia, auenneita kirjannurkkia. Täydellinen hiljaisuus, määrittelemätön vanha tuoksu, himmeä mutta hyvin valaiseva valo, kanssani nukkavieru mies, ”The Librarian”.

Linnean Society perustettiin 1788, kymmenen vuotta Linnaeuksen kuoleman jälkeen, ja se on vanhin edelleen toimiva luonnontieteellinen seura. Siellä Charles Darwin esitti 1858 kehitysopin teoriansa ensimmäisen kerran julkisesti. Siellä Robert Brown osoitti siitepölytutkimuksillaan biologisen mikroskoopin merkityksen. Seuran ensimmäinen presidentti oli James Edward Smith, joka 24 vuoden ikäisenä lääketieteen opiskelijana ja luonnonharrastajana osti Linnaeuksen kirjaston ja kokoelmat tämän leskeltä 1784.

Linnaeus oli syystä ylpeä kokoelmastaan. Hän ilmoitti testamentissaan ”Ääni haudasta hänelle, joka on rakas vaimoni”, että kokoelmat ovat laajimmat mitä maailma on koskaan nähnyt ja niiden arvo vain suurenee tulevaisuudessa. ”Älä myy kokoelmaa alle 1000 dukaatin.” Linnaeuksen kuollessa vuonna 1778 hänen poikansa Carl sai haltuunsa kirjaston ja muun kokoelman paitsi herbaarion, joka jäi leskelle. Äidin ja pojan välit olivat huonot ja leski lukitsi herbaarion pieneen Hammarbyyn museoon, jonka tilat olivat kosteat ja kylmät. Rotat, hiiret ja homeet tekivät pahaa jälkeä kasvistossa, jonka poika sai lopulta haltuunsa. Carl hoiti edesmenneen isänsä professuuria lyhyen aikaa mutta kuoli jo 1783, ja kokoelmat jäivät taas äidille. Rouva Linnaeus tarvitsi kipeästi rahaa neljän tyttärensä myötäjäisiin. Silloin koitti nuoren Smithin hetki. Ruotsista ei löytynyt ostajaa, joka olisi maksanut vaaditun summan, ja Smith tarjosi 1000 guineaa hopeassa.

Englantilainen keräilijä osti Linnaeuksen kokoelman

Kokoelma laivattiin Lontooseen ja liian myöhään ruotsalaiset huomasivat, että korvaamaton kansallisomaisuus meni englantilaiselle keräilijälle. Tyrmistyneet ruotsalaiset luonnontieteilijät vetosivat jopa kuninkaaseen saadakseen aarteen takaisin.

Kun Smith sai kokoelman haltuunsa, siihen kuului 14 000 kasvin herbaario, 45 lintua lasilaatikoissa, 158 kuivattua kalaa, 3 198 hyönteistä, 1 564 simpukkaa ja näkinkenkää, suuri joukko koralleja, 2 424 kivinäytettä, noin 1 600 kirjaa, käsikirjoituksia, papereita ja noin 3 000 kirjettä. Smith myi kivikokoelman, linnut hävisivät jonnekin, mutta hän lisäsi kokoelmaan kaikenlaista, muun muassa 18 000 kasvinäytettä.

Talvehtimisen aikana hieman kulahtaneita sitruunaperhosia (Gonepteryx rhamni) keväisillä pajunkissoilla ja narsissilla ja uuden sukupolven yksilöitä loppukesän kukilla ja puutarhassa (alin kuva Juha Ahvonen).

Jälkeenpäin on ollut vaikea selvittää erityisesti hyönteisten kohdalla, mitkä olivat Linnaeuksen alkuperäisen kokoelman yksilöitä ja mitkä jälkeenpäin lisättyjä. Suomalainen professori Kauri Mikkola oli hyönteisten kohdalla Sherlock Holmes ja selvitti niiden neulaamiseen käytettyjen neulojen metallianalyysin perusteella, mitkä olivat Linnaeuksen perhosia ja mitkä muita.

Seura osti kokoelmat Smithin leskeltä 1829 hinnan ollessa 3 150 puntaa. Summa oli niin suuri, että seura sai sen kokonaan maksettua vasta 32 vuotta myöhemmin. Kokoelmaa on järjestetty ja tutkittu 150 vuotta.

Hämmästykseni oli suuri, kun joulukuussa 1988 pääsin tutustumaan siihen: perhoset ja nimenomaan päiväperhoset ovat vieläkin tarkemmin analysoimatta, järjestämättä ja luetteloimatta! Tämä työ on jostain syystä jäänyt viimeiseksi ja oli tuolloin vasta alkanut. Perhoskokoelma on kuvattu suurina mustavalkokuvina, joita sain kaikessa rauhassa tarkastella British Museumin luonnontieteellisen museon entomologisella osastolla. En tiedä, miten kokoelman perhosten kartoitus on edistynyt, mutta lienee sentään pitkällä muistellessani asiaa 2023.

Voiko sitruunaperhosesta tehdä vielä kauniimman?

1700-luvun luonnontieteilijöille alkoi valjeta elämän uskomaton moninaisuus. Tutkimusmatkat toivat näkyville ja tieteen käyttöön valtaisan lajirunsauden, jonka tunnistamiseen, kuvaamiseen, luokittamiseen ja nimittämiseen ei ollut alkuunkaan riittävästi tietoa ja voimavaroja. Tuota työtä tehdään edelleen esimerkiksi British Museumissa, jonka jättimäisistä hyönteiskokoelmista vain osa on kunnolla tutkittu. Museo löytää jatkuvasti omista laatikoistaan tieteelle uusia lajeja huomatakseen sittemmin, että monet niistä ovat jo ehtineet kuolla sukupuuttoon! Mutta kaikille tuossa runsaudensarvessa ei ollut tarpeeksi.

Linnaeuksen perhoskokoelman merkillisyyksistä merkillisin on Papilio ecclipsis, jonka kuvasi tieteelle uutena lajina James Petiver 1702: “Papilio sulphureus exactly resembles our English Brimstone Butterfly, were it not for those black Spots, and apparent blue Moons in the lower Wings. This is the only one I have yet seen”. Petiver paljastaa vielä, mistä hän sai perhosen, jonka hän piirsi julkaisua varten: ”This very beautiful Butterfly my late worthy friend Mr. William Charlton gave me a little before his Death”. (Kuvat ovat netistä, venäläinen sivusto ja Camoupedia).

Linnaeus nimesi paljon lajeja aikaisempien julkaisujen perusteella näkemättä aina itse lajia. Sen enempää ihmettelemättä hän antoi ”täplikkäälle sitruunaperhoselle” nimen Papilio ecclipsis 1763. Vuosia myöhemmin epäilyt kuitenkin heräävät ja 1793 J.C. Fabricius toteaa: ”Papilio ecclipsis in Mus. Britannico nobis visus nullo modo distinctus, arte tantum maculatus”. Eli perhonen on taitava väärennös. British Museumin entomologisen osaston johtaja tohtori Grey sai raivonpuuskan ja runttasi alkuperäisen perhosen palasiksi!

Mutta mistä Linnaeuksen kokoelman kaksi ecclipsistä ovat kotoisin, jos Grey tuhosi ensimmäisen? Ne ovat näkemäni mukaan erinomaisen hyvässä kunnossa, värit ovat hyvin säilyneet ja perhoset ovat kuin vasta pyydystettyjä. Jos ei tietäisi huijauksesta, ei epäilisi perhosia pensselillä koristelluiksi. Takasiipien ”silmät” ovat aivan aidon näköisiä. Miten ihmeellä ne on saatu aikaan? Kuka ne oli maalannut ja pannut Linnaeusin kokoelmaan?

William Jones, perhostutkija ja taiteilija, maalasi kuvataulut yli 1 000 perhosesta, alkuperäisestä ecclipsiksestä niiden joukossa ja ilmaisi Linnaeus-seuran puheenjohtajalle, edellä mainitulle Smithille jo ennen Fabriciuksen julkaisua, että alkuperäinen ecclipsis ei ole muuta kuin koristeltu sitruunaperhonen. Vane-Wright ja Whalley (1985) katsovat, että vain Jonesilla oli mahdollisuus ja kyky tehdä uudet ”väärennökset”.

Mutta vielä on mysteeriä jäljellä. Kuka taiteili alkuperäisen ecclipsiksen ja huijasi luonnontieteilijöitä melkein sata vuotta, William Charltonilla ei tiedetty olevan taiteellisia lahjoja. Mutta hänen mukaansa perhonen sai englanninkielisen nimen Charlton Brimstone Butterfly.

Aarnion Hannu muisti Linnaeuksen toisen erehdyksen, joka koski karttaperhosta

Karttaperhosella on kaksi muotoa, kevätmuoto (Araschnia levana) ja kesämuoto (Araschnia levana f. prorsa). Kyseessä on niin sanottu vuodenaikaispolymorfismi, joka on hyvin harvinaista ja Suomessa vain karttaperhosella. Kevätmuoto on punakeltainen ja mustapilkkuinen, kun taas kesä- heinäkuussa kuoriutuvan uuden sukupolven yleisväritys on tumma, melkein musta. Niinpä Linnaeus piti niitä kahtena eri lajina ja antoi kevätmuodolle nimen Araschnia levana ja kesämuodolle Araschnia prorsa.