Joutsenon kunnanlääkäri, Erik Thuneberg oli huippuluokan hyönteistutkija. Hän harrasti perhosia ja kovakuoriaisia, mutta erityisen kiinnostuksen kohteena olivat sahapistiäiset. Thuneberg löysi joukon tieteelle uusia lajeja, ja hänen kokoelmansa on lahjoitettu Helsingin yliopiston eläinmuseoon.

Museo on järjestänyt ne uudelleen lajin mukaisesti. Kokoelmasta ei ole enää helppo saada kokonaiskäsitystä, jos haluaa tietää, mitä perhoslajeja Thuneberg löysi kotipaikaltaan Joutsenosta tai Etelä-Karjalasta. Joka lajin tonkimiseen olisi nuhjaantunut viikkoja. Tosin muistiinpanot ovat tallella, ja niistä löytyy koko lailla osviittaa.

Thunebergilla oli harrastuskaveri, Gunnar Blomqvist. He eivät niinkään kulkeneet maastossa yhdessä, vaan viettivät iltoja tunnistaen ja vertaillen lajeja. Mutta missä on Blomqvistin kokoelma? Onko sekin lahjoitettu museolle vai onko vielä kotona, ehkä leskellä tai lapsilla.?

Sain vihjeen, rouva Blomqvist elää, on toki vanha mutta voi hyvin ja asuu Joutseno Pulpilla. Niin tosiaan, Blomqvist oli Joutseno Pulpin sellutehtaan isännöitsijä ja tehtaan insinööri.

Soitto rouvalle. Ystävällinen ääni lupaa tapaamisen, kun selitän asiani. Puhelu ei pettänyt, rouva on ihastuttava.

Näytteitä Gunnar Blomqvistin kokoelmasta. Vasemmalla ylhäällä kaksi monipistehaapsasta, vieressä leppäpirkkoja, alhaalla syyslantiaisia ja kaksi viherjalokuoriaista. (Kuvat Juha Jantunen)

”Mieheni harrasti hyönteisiä kaikella tarmollaan 1930-luvulta saakka, ensin perhosia mutta keskittyen vähitellen kovakuoriaisiin”, rouva kertoo ja jatkaa: ”Kymmenien vuosien aikana kaikki kesät maastossa lähes päivittäin, talvet kokoelman järjestelyä, muistiinpanojen selvitystä ja tarkistusta, tunsinhan minä joskus oloni yksinäiseksi”.

Ajattelin mikä valtava työ, jonka ainoana pontimena oli intohimoinen kiinnostus. Silloin ei tunteja tai vuosia lasketa eikä vaivoja valiteta. ”Nyt ei ole jäljellä kuin muistot, niin ja tietenkin tämä kokoelma. Minulla on huoli siitä, en aina tiedä miten sitä pitäisi hoitaa, tuholaisetkin voivat iskeä laatikoihin”, rouva huokaa.

Rouva tarjoaa olohuoneessa kahvia koristeellisista kupeista, pöydällä on pitsiliina. ”Missä te täällä säilytätte kokoelmaa”, olen jo utelias. Hän viittaa sivulla olevaan huoneeseen: ”Mieheni työhuone on samassa kunnossa kuin hänen kuollessaan, en ole halunnut muuttaa mitään. Mutta vain kovakuoriaiset ja muistiinpanot ovat siellä.” Menemme katsomaan. Pöydällä on tumma laatikosto, jonka arvaan olevan täynnä kovakuoriaisia. Katselen niitä kunnioittavasti ja ihmetellen kokoelman laajuutta.

Entä perhoset?

”Entä perhoset?” olen hiukan malttamaton. Rouva on hämillään: ”Ne ovat tuolla alhaalla, sinne on vähän vaikea päästä, taitaa kellarin valokin olla rikki, en ole pitkään aikaan katsonut niitä, voi voi, ovatko edes säilyneet kunnolla. Joku mies kävi täällä ja otti sieltä joitakin perhosia, en osannut sanoa mitään.” Kiinnostukseni ei hellitä: ”Jos nyt kuitenkin vilkaistaan”. Rouva suostuu ja lähtee oppaaksi: ”Tuolla huoneen takanurkassa, mutta pitää siirtää näitä tavaroita pois edestä ennen kuin sinne pääsee”.

Teen kymmenen minuuttia ruumiillista työtä ja raivaan tien auki 60 laatikon tummalle koivukaapistolle. Taskulamppu valaisee pienten laatikoiden lasikansia. Perhoskokoelma on merkittävä, mutta ei niin arvokas kuin yläkerran kovakuoriaiskokoelma. Insinööri ei enää 1960-luvulla juuri perhosiaan kartuttanut. Katse sattuu lehmuskiitäjiin, vihreä on hiukan haalistunut ja ruskistunut. Muistelen, että 1940-luvulla lehmuskiitäjä oli kova juttu. Valorysäpyyntiä ei ollut, miten lie saatu nämä yksilöt? Muistan äkkiä, että harrastus tapahtui Saimaan äärellä. Totta kai, tervaleppärannoilta ne ovat peräisin. Samoilta paikoilta, missä ne lentävät myös tänään, kun osaa etsiä. Joutsenon edustalla on sopivia saaria, ehkä Muukonsaarten lehto on paras paikka.

Lehmuskiitäjä (Mimas tiliae), sinisilmäkiitäjä (Smerinthus ocellata) ja mettä imevä matarakiitäjä (Hyles gallii).

Mietin, miten tällaiset paikalliset, usein tieteellisesti korvaamattomat kokoelmat saataisiin esille, muiden tutkijoiden ja ylesiön nähtäviin. Täällä kellarissa ne menevät hukkaan. Joissakin laatikoissa on merkkejä tuholaisista, perhosia on siellä täällä pelkkinä hileinä. Miten paljon vastaavia kokoelmia on eri puolilla maata leskillä ja omaisilla, joilla ei ole kiinnostusta hyönteisiin mutta usein aito huoli siitä, mitä isän kokoelmille pitäisi tehdä. He tietävät kovin hyvin, niin kuin rouva Blomqvist, miten mittaamattomasti on uhrattu aikaa niiden kartuttamiseen ja vaalimiseen.

Saan muistiinpanoni tehtyä, uutta tietoa ja joitakin yllätyksiä tulee. Mutta joku on napsinut arvokkaimpia yksilöitä omiin tarkoituksiinsa. ”No, löytyikö sieltä mielenkiintoista?”, rouva kysyy. ”Joitakin laatikoita laittaisin kyllä välittömästi vaikka pakastearkkuun, jotta tuholaiset kuolisivat, mutta aika hyvässä kunnossa kaiken kaikkiaan”, vastaan. ”Ei minulla ole pakastinta, pitää jutella pojille”, rouva näyttää vähän huolestuneelta.

Kiitän että sain tulla käymään. Astun ulos joulukuiseen iltaan, kevyt lumi narisee kävellessä, tähtiä on paljon. Olen aika mietteliäs.

Joitakin vuosia myöhemmin eläinmuseon dosentti Olof Biström arvioi kokoelman ja totesi: ”Kovakuoriaiskokoelma koostuu viidestäkymmenestä laatikosta, joissa on 2 300 eri lajia ja noin 15 000 yksilöä. Kokoelma on erittäin arvokas ja edustaa Etelä-Karjalan lajistoa äärimmäisen hyvin. Blomqvistin kokoelma on rakennettu ja sen yksityiskohdat preparoitu poikkeuksellisen huolellisesti. Se on epäilemättä maamme merkittävimpiä yksityiskokoelmia ja sisältää 64 % Suomen koko tunnetusta kovakuoriaislajistosta.”

Vuonna 1989 Blomqvistin perikunta sijoitti kokoelmat Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituuttiin säilytettäväksi ja näytteille harrastajille ja tutkijoille. Vuonna 2014 kokoelmat siirrettiin Joensuun yliopistoon digitoitavaksi ja ovat nyt arvokas osa digitariumia.