Peking, Kiinan taloudellinen nousu näkyy jo 1996

”Yeju, xao, wushi…”, sanoo taksikuski, tai jotain sinne päin ja avaa etuikkunan sylkäistäkseen ulos. Kaikki pekingiläiset syljeskelevät, mitä en ihmettele sillä dieselin katku tunkeutuu autoihin sisään. Kaupunki saastuu kiihtyvästi. Autot lisääntyvät räjähdysmäisesti, vaikka myös miljoona pyörää on koko ajan liikkeellä. Nenän limakalvoja särkee, niistän verta.

Keskustan matalat, loppumattomat korttelit lämmitetään yhä hiilellä, talo talolta. Lontoo oli varmaan samanlainen 1950-luvun alussa. Opas Lin Song avaa toisen etuikkunan ja heittää punaiset makkarankuoret ulos. Sinipukuisia kadunlakaisijoita on kuitenkin tiheästi. Joillakin on rätti kasvoilla suojaamassa hengitystä.

Luonnontieteellinen museo on Tian Qiao South Streetillä. Sinapinkeltaisen, lohkeilleen lohikäärmetuhkakupin aukosta pompahtaa liuskaperhonen. Se on löytänyt hedelmänperskoja imettäväksi. ”Meillä oli eilen vielä näyttely Aasian alueen perhosista, kirja vietiin myös pois”, johtaja Yang Mo pahoittelee. Hänellä on nuhruinen liituraitapuku, mutta yhtä kaikki, johtaja on komea, tukka kiiltelee hiusöljystä. Hän näyttää vakiokokoelman muutamaa surkean haalistunutta vitriiniä. Suuri puunymfi eli rantaleiju, ”paperiperhonen” minulle, on valju kuin mikä. Ei ollenkaan liitele arvokkaasti mangroverämeikköjen yllä.

Lin näyttää onnettomalta: ”Have no book, no no book, yesterday have, to be here yesterday. Telephone person, he telephone other person, he telephone still other person, this book, all Chinese butterflie, happy have this book, not here now, I speak manager”, hän vuodattaa epätoivoisesti.  ”Wait, wait… speak a man who may know”, Lin levittää kämmenen kuin puhuisi kännykkään ja häviää johtajan kanssa sivurakennukseen.

Pihalla aurinko molottaa kuumasti, vaikka on lokakuun 9. päivä. Aamulla oli vielä hytisevän kylmä. Herukkaperhonen tekee kaarroksiaan, mutta ei palaa tuhkakuppiin. Ihme, että ylipäänsä yhtään perhosta on koko kaupungissa. Viisitoista miljoonaa ihmistä on käsitellyt joka neliösentin niin tarkkaan, että järjestämättömälle luonnolle ei ole tilaa.  Kulman takana on kuitenkin kukka-asetelma: satoihin ruukkuihin istutettuja tohvelikukkia ja krysanteemeja. Siinä on jotain säpinää!  Keltaperhosia, lanttu- ja naurisperhosia, etelänpäiväkiitäjä, joku tumma paksupää, pieni kannussinisiipi ja tietenkin ohdakeperhonen. Siinä ne ovat, kaikkialle, vaikka kuinka urbaaniin ympäristöön sopeutuvat perhoset.

Herukkakaperhonen on hiukan erilainen kuin meidän, mutta ohdake, lantut ja keltaiset ovat samanlaisia. Miten se on mahdollista? Miten levittäytyminen on aikoinaan tapahtunut? Ei ainakaan sinivalkoisin siivin. Evoluutio ei tee Suomeen ja Kiinaan aivan samanlaisia perhosia paikallisiksi lajeiksi. Jätän miettimisen sikseen, kun Lin huutaa: ”Come come, here here.” Mitä se nyt on keksinyt, mutta pujahdan toimistoon, joka totisesti haisee museolle. Pöydällä on näyttöpääte, jonka kuvaruudun alalaidassa kulkee käsittämättömiä merkkejä. Lin tekee taas häviämistempun johtajan kanssa.

Sisään astuu purppuranpunaisessa silkkitakissa Li Jianju. Nimen tavaan kortista. ”Ah Finland, I was there last year, one month. You know Martin Meinander and Olof Biström?” Kyllä kyllä, Martin on eläintieteen laitoksen professori ja Olof  kovakuoriaismies. Li on paleontologian apulaisprofessori, dinosaurusmies. Helsingin eläinmuseossa oli dinosaurusnäyttely, jonka avajaisiin kiinalainen delegaatio osallistui. Näyttelyä oli tarkoitus kierrättää myös Pekingiin. Heureka on myös tuttu. Li kaivaa kaapistaan valokuvakansion. Siinäpä porukkaa avajaisissa puhenainen Uosukaista myöten. ”Great lady, great lady, speak much, not all understand”, Li kelaa.

Kiinan kultainen perhoskirja eli Monographia Rhopalocerorum Sinensium. Kirjan kannessa välkkyy keisariperhonen (Teinopalpus imperialis). Vieressä on kiinanlehtiperhonen (Kallima chinensis). Huomaatko lehtiruodilla siivet yhdessä istuvan lehtiperhosen, joka naamioituu täydellisesti? Alla kiinantuonensiipi (Bhutanitis thaidina). Porukka on yhtä hymyä, kun kirjaharvinaisuus on kainalossa!

Nyt pölähtää myös Lin huoneeseen naama loistaen ja käärö kainalossa: ”Ha haa, ho hoo, got it got it, yes yes yes.” Pimeään huoneeseen tulvahtaa kiinalainen ilo ja pälpätys. Johtaja hekottaa, kun pyydän koko porukan kuvaan tapauksen kunniaksi. Lin laskee paketin pöydälle: “Open it open it, want to look?” No, tottahan tekee mieli katsoa. Kullanvärinen, kaksiosainen Monographia Rhopalocerorum Sinensium välkkyy himmeässä valossa kuin  kultaharkko. ”What a beautiful book”, dinosaurusmieskin ällistelee.

Kirjasta löytyvät kaikki Kiinassa tavatut noin 1 300 perhoslajia, mukaan lukien tieteelle uudet 41 lajia ja 43 alalajia. Vain esipuhe on englanniksi, mutta hällä väliä, upeat perhoskuvat ja tieteelliset nimet puhuvat puolestaan: äärimmäinen harvinaisuus, hienostunut keisariperhonen, käsittämättömän muotoinen kiinantuonensiipi, klassinen naamioitumisen mestari, kiinanlehtiperhonen ja  ”paperiperhonen”, joka on minulle Aasian perhosten vertauskuva. Se tuo mieleen kiinalaiset paperilyhdyt, lasten lennättämät leijat Tienanmenin aukiolla, kielletyn kaupungin suuret valoisat pihat, dim sumit –  isot valkoiset, sokeriset pallerot, Pekingin harmaanvalkean aamusumun ja toisen valkomustan, pandan.

”I feel so good”, Lin sanoo niin vilpittömästi, että sydämeni sulaa. ”I have book for you, Dr. Tari.” Ajattelen Linda Jakobssonin mainion kiinaoppaan sanoja: ”Kiinalainen pelkää ennen muuta kasvojen menetystä.”  Lin oli puhunut minulle kirjasta monta päivää, kuinka hän sen ostaa paljon halvemmalla kuin minä, ”foreigner, isonenä”.

Pekingin Tiananmenin liputettu ja kukkasin koristeltu keskusta. Takana Kansojen halli. Kiinan muurin ihmispaljoutta lokakuisena sunnuntaina 1996. Kiinan taloudellinen nousu oli vasta alkamassa, länsimaiset vierailijat olivat vielä harvassa. Kiinalaiset nuoret tunkivat mielellään yhteiskuvaan. Kansa pyöräili ja autoja oli vähänlaisesti. Laitakaupungilla lapset auttoivat toisiaan.

Kirjan esipuheessa japanilainen perhosguru, professori Morishita pitää Kiinaa ihanteellisena maana maailmassa perhosten tutkimiseen. Siellä on äärimmäisyydet: kuumuus ja kylmyys, kosteus ja kuivuus, erämaa ja viidakko, alangot ja korkeimmat vuoret, voimakkaasti vaihteleva kasvisto ja selkeät vuodenajat. Valtavassa maassa on kaikki ympäristöt: Tianshan, Tiibetti, Hainan ja Amurin joki.

Suren vähän sitä, että näen vain herukkaperhosen ja kiinalaisen lanttuperhosen. Hyppään riksaan ja pidätän hengitystä. Ajattelen Kiinan muurin ja Bei Hai puiston ihmispaljoutta ja kaikkea kauppakojujen tingeltangelia. Muutama sata jättiläispandaa elää Sichuanin syrjäisillä vuoristoalueilla.

Miten teillä menee kulta-apinat, valkohuulipeurat, härkägemssit, kiinanjokidelfiinit, kiinanalligattorit? Likaiset pandat ovat lohduton näky Pekingin eläintarhassa – ne  pestään valtiovierailujen ajaksi.

”Doomsday: 13 November 2026.” Näin otsikoivat amerikkalaiset matemaatikot artikkelinsa Science-lehdessä vuonna 1960. Voi taivahan temppelit, siihen on enää 30 vuotta! Silloin eksponentiaalinen väestönkasvu saavuttaa teoreettisesti äärettömyyden, käyrä on pystysuora. Nyt 2023 näemme, että niin ei ole tapahtunut, mutta väkeä on jo 8 miljardia ja kasvu vielä jatkuu, vaikka hitaammin.

Paluulennolla vieressä istuu kaksi Nokian miestä, myyvät valokaapelia Kiinaan, kännyköitä ja internettiä. Voihan panda ja paperiperhonen!