Ripa istuu keittiön portailla surullisen näköisenä. Pää on nuupallaan ja silmät murheelliset, vaikka paahtavan kaunis päivä on tuloillaan. Peni tulee siihen viereen ja nuolaisee Ripan käsivartta.

− Mikä sulla on? Tari kysyy, oot sä satuttanut ittes tai jotain.

Tari on huomannut verinaarmun Ripan polvessa.

− Ei mulla mitään oo, Ripa vastaa.

Mutta Tari näkee selvästi, että joku asia Ripaa painaa.

− Voit sä mulle sanoa, en mä muille kerro.

Ripasta ei saa kuitenkaan mitään irti ja Tari päättää vaihtaa puheenaihetta.

− No, jos et kerro, niin etkö lähtis näyttään sitä sinisiipipaikkaa, minkä sä löysit?

− Voin mää lähteeki, odota niin mää haen mun haavin ja myrkkypullon.

Ripa alkaa näyttää vähän elävämmältä.

Pojat kävelevät tietä vähän toista kilometriä Koivumäkeen päin. Kelloja, mataroita ja apilaa pursuavilla pientareilla lentää hopeatäpliä ja kultasiipiä.

− Kato nyt totakin kultasiipeä, miten hieno se on, ihan tuore eikä ollenkaan kulunut. Mää vetäisen sen ny haaviin, Ripa sanoo.

− Mennään tuosta ojan poikki, Ripa neuvoo. Varo vähän kuusen oksii, ettei ne lyö sua naamaan, tekee aikaa kippeetä.

Siitä pojat pujahtavat sankan kuusikon läpi, jonka takaa aukeaa pientä räkämäntyä kasvava räme. Sitä on tosi mukava kulkea, rahkasammal antaa pehmeästi tossun alla myöten, mutta ei juuri kastele jalkoja. Tuoksu on melkein huumaava, sammaleen, mustien suonsilmien, auringonpaahteisten männynkylkien ja korpikuusten sakea tuoksu. Matalan männikön laidalla kasvaa melkein pojan korkuista suopursua, joka vahvistaa hajuelämystä.

Ensimmäiset niittyperhoset pomppivat edessä kuin jojot. Jo heilahtaa Tarinkin haavi.

− Eiks tää oo se erikoinen niittyperhonen eikä mikään tavallinen? Tari kysyy.

− Niin varmaan, mutta mistäs sää tiiät? Ripa ihmettelee.

− Isä toi semmosen kirjan ”Pohjolan päiväperhoset”, katotaan siitä, kun päästään koululle.

Tari saa perhosen haavista sormien väliin.

− Täähän haisee ihan vaniljalle. Tuleekohan muuten kauppa-auto tänään? Saatais kunnon jädet. Täällä on aika kuuma. Sitä paitsi ihan hirveesti itikoita, eiks ne pure sua?

Ripaa eivät itikat häiritse.

− Suolla on aina hirveesti itikoita paitsi talvella ei oo yhtään, mut en mää sillon täällä käykään.

Päivä on parhaimmillaan ja niin on perhosten lentokin. Pojat saavat kokoelmiinsa suokeltaperhosia, hopeatäpliä ja sinisiipiä. Niin todellakin, juolukkasinisiipiä. Niistä Ripa pitää eniten.

− Juolukkasinisiipien sininen on nääs ihan erilainen kuin muiden sinisiipien… Niiden sinisessä on ihan kun vähäsen mustaa… siihen kun tulee valo, niin siivet säihkyy silleesti. Kato nyt ite… Muutenkin näitä on jännä katella, niitä on tässä varmaan sata.

Ripa on hämäläispoika, vähän hitaan oloinen, ei ajatuksenjuoksultaan mutta puheenparreltaan.

Tosiaan, pienellä alueella suopursujen, tupasvillojen ja juolukoiden kirjavoimalla pläntillä, muutaman pikkumännyn katveessa käy hirmuinen kuhina.

− Tähän ne vaan kerääntyy, Ripa sanoo. Sitten ne taas häviää. En mää tiedä miks.

Ripan äänessä on vieläkin alakuloa. Tarin purkki on puolillaan perhosia, mutta Ripa on enimmäkseen istunut ja katsellut sinisiipien väreilevää liikettä.

− Mulla ei ole tarpeeksi etikkaeetteriä pullossa, perhoset hakkaa siipensä rikki, Tari sanoo. Pitäisköhän mennä takaisin?

− Mulle tää on ihan koti, Ripa sanoo, mää voisin olla täällä vaikka koko päivän. Menisin sitten illalla jotain syömään ja sitten nukkumaan. Ei tänne yöks kannata jäädä, voi olla karhujakin.

− Ja ilveksiä, Tari jatkaa, joka kyllä tietää miltä ilves näyttää, koska on partiossa Ilves-lippukunnassa

Mutta siitä Tarilla ei ole hajuakaan, onko ilveksiä suolla vai missä ja onko niitä ikinä nähty Untavalla.

Pojat suuntaavat tielle takaisin. Perhosretki on parantanut paljon Ripan mielialaa.

− Sitä mää vaan aamulla, et mää en tiedä missä mun isä on. Mää en tiedä, onko mulla isää ollenkaan. Sulla on… toi perhoskirjakin… ja sulla on Pappa.

Tari kiertää käden Ripan hartioiden ympäri.

− Kiitos ku näytit sen hienon sinisiipipaikan. Sä oot tosi reilu kamu.

Untavan maalaiskansakoulu nököttää

Hämeen sydämessä,

suurten metsien ja rikkonaisten järvien keskellä.

Stadista katsoen ihan korvessa.

Koulu seistä tönöttää pienellä kannakselle,

jota halkoo Untavan joki.

Onnikka kulkee kerran päivässä Oriveden kirkolta.

On kesä 1958 ja aurinko paistaa aina.

(T. Haahtela. Lekkeripeli. Yliopistopaino 2010)