Argentiina, Buenos Aires heinäkuussa 1999

Argentiinalaiset palvovat kuolleitaan, nuorena kuolleitaan, joita ei päästetä haudan lepoon. Musikaalissa Evita tanssii Che Guevaran kanssa, vaikka he eivät koskaan tavanneet.  Pelottavaa, vaarallista kärsimystanssia, tangoa. Evan kauneus säkenöi ennen kadotusta, Che tietää kuolevansa ristillä.  Kärsimyskukilla tanssivat helikonit ― kaposiivet.

Evitan balsamoitu ruumis seikkaili vuosikymmenet Buenos Airesista Milanoon, Madridiin ja vihdoin takaisin Buenos Airesiin Recoletan hautausmaalle. Patologinen patologi rakastui ruumiiseen ja ehosti sitä vuosikaudet. Chen luut kaivettiin esiin Bolivian viidakosta. Ammutusta ruumiista on enemmän kuvia kuin elävästä.  

Juan Manuel Fangio, viisinkertainen Formula 1:n maailmanmestari, muuttui kiinnostavaksi vasta kuoltuaan. Mutta ei niin kiinnostavaksi kuin kesken huimaa lentoaan seinään törmännyt naapurimaan Ayrton Senna. Hän on kuin James Dean: ikuisesti nuori jumala.  Jalkapallovirtuoosi Maradonan olisi myös parempi olla kuollut.

Carlos Gardel – Buenos Airesin laululintu – kuoli lento-onnettomuudessa Medellinissä. Ruumiin pitkä matka alkoi Kolumbiasta New Yorkiin, Rio de Janeiroon ja Montevideoon. Lopulta sitä palvottiin Buenos Airesin Luna-puiston lavalla ennen kuin hevosvankkurit kuljettivat ruumiin de la Chacaritan hautausmaalle. Gardelin tango soi päivä päivältä kauniimmin ja saa miljoonat ihmiset kyyneliin.

Helikonit, kaposiivet eivät pelkää mitään, eivät tunne mitään, eivät palvo mitään. Elävät käsittämättömät yhdeksänkin kuukautta ja kuolevat pois. Helikonit ovat biologisia koneita, jotka on varustettu joukolla sensoreita sekä keskusyksiköllä (muistuttaa enemmän tietokonetta kuin aitoja valintoja tekeviä aivoja), joka on esiohjelmoitu kaikella elonjäämiseen tarvittavalla tiedolla. Ihmisen silmään ne näyttävät lentävän kukkiin levollisesti, itsevarmasti ja härnäävästi tanssien ennen kuin työntävät imutorven teriöön.

Helikonit eivät vain ime nektaria kukista vaan käyttävät ravinnoksi myös siitepölyjen proteiinia niin kuin mehiläiset.  Siksi ne ovat sitkeitä ja pitkäikäisiä. Jos helikonit tanssivat vain kukkien samppanjan voimalla, ne kuolevat kuukaudessa. 

Nuo kaposiivet ovat kuin lasikuvussa, jota kukaan ei uskalla rikkoa. Thomas Belt kirjoitti vuonna 1870: ”Linnut tuovat poikasilleen sudenkorentoja ja perhosia, mutta helikoneihin ne eivät koske, vaikka niitä lepattelee ympärillä”. Ne ovat tappavan myrkyllisiä, lentäviä syanidikapseleita.

Astor Piazzollan Tanguedia saa kahden miestanssijan raivoon: tango, tragedia, komedia, kilombo, kiima. Testosteroni tuoksuu. Savu peittää muutenkin hämärän kapakan pölyisen estradin Buenos Airesin La Bocan kosteilla kujilla. Kilombo ― bordelli, ilo, kiihko ja laukeamista seuraava pohjaton suru, tyhjyys. Ruma ja kaunis. Tummissa olevat naiset, mustaa ja punaista, katsovat sivusta. Vain rintojen kohoaminen paljastaa järkytyksen, kun nuoret miehet lysähtävät lattialle kuin kuolleet. Naiset nousevat, profiilit piirtyvät epämääräisten valojen keikuttamaan seinään.  

Pitkä elämä tuo kokemusta. Helikoneilla on perhoseksi suuret aivot ja terävä muisti.  Pitkäsiipi piirtää tarkan kartan ympäristönsä kukista. Perhoset toistavat kuviot yhä uudelleen, tutkivat saman monimutkaisen reitin päivästä toiseen.       

Kun naiset nousevat, laatikkomaiset hanurit, bandoneonit, soivat haikeasti taustalla, mutta räjähtävät sitten ja muuttuvat armottomiksi. Miehet ovat kuolleet nuorina, kaikki jää naisille. Vain Evita on poikkeus, siksi hän on miehiäkin suurempia.

Vaara, intohimo, la camorra. Miksi rakkaani teit sen, miten minä sinua varoitinkaan, miksi sinä katosit etkä koskaan enää tule, minä itken nyt, maailmani hukkuu loputtomaan kyynelvirtaan. Minä olen sinulle niin vihainen, raivoissani, tappaisin sinut jos saisin käsiini. Mutta sinä olet kuollut enkä voi sinua enää tappaa. Minulla on lohduton ikävä, ikävä joka murtaa minut. Miksi jätit minut, olisit ottanut mukaasi. Miksi sinä aina olet sellainen roisto. Miten sinua rakastinkaan!

Bandoneonit vaikenevat, soittajien päät kumartuvat. Naiset ovat jähmettyneet. Kapakassa kiemurtelee Lucky Striken savu.

Helikonit, 38 lajia, ovat Etelä-Amerikan silmiinpistävimpiä perhosia. Kirkkaanpunaista, mustaa, oranssia, keltaista, valkoista tummalla pohjalla: varoitus myrkyllisyydestä, jonka perhoset rakentavat jo toukka-aikana kärsimysköynnösten (passion flowers) syanideista. Siksi monet muut perhoset matkivat niiden värejä ja muotoja.

Helikonit matkivat etevästi toisiaan, ja sekaannus on joskus täydellinen. Jos perhonen ei ole myrkyllinen, sen ainoa henkivakuutus on sellaisen matkiminen.  Myös myrkylliset lajit matkivat toisiaan vahvistaakseen myrkyllisyyden imagoaan saalistajien silmissä.

Trooppisissa metsissä on äärimmäisen monimutkainen matkimisten ketju. Se katkeaa, kun metsä hävitetään. Muutaman geenin avulla helikonit pystyvät nopeasti vaihtamaan siipikirjailuaan ja väritystään ympäristön mukaan. Mutta eivät tarpeeksi nopeasti, jos tuho on äkillinen. Eivätkä matkijoiden geenit ole yhtä eteviä ― niille käy kalpaten.

Kuolleet miehet nousevat ja tempaavat naisensa tanssiin. Jos on ylösnousemus, se on tässä. Hetken bandoneonit räiskyvät riemuissaan. Jalat iskevät yhteen kuin kaksintaistelijoiden miekat, kietoutuvat kuin piiskan sivallus, irrottautuvat, syöksyvät uudelleen kiinni ja kiihdyttävät intohimon huippuunsa. Tanssin tarkkaan määrätyt kuviot toistuvat yhä uudelleen. Lämpö nousee, hiki saa kasvot yhtä kiiltäviksi kuin miesten öljytyt hiukset, ruusu putoaa lattialle. Rakkaus on kärsimätön, rauhaton, juureton.

Sanoilla ei voi sanoa: mies ja nainen eivät pohjimmiltaan koskaan voi ymmärtää tai auttaa toisiaan. Tango. Esirippu putoaa.

Pariutumisrituaalit ovat tarkat. Kaposiiven naaras erittää rauhasistaan afrodisiakumia, mikä saa koiraan kiinnostuksen heräämään. Koiras laskeutuu naaraan päälle ja sivelee etusiivillään naaraan takasiipiä  levittäen samalla oman rakkaushormoninsa. Se saa naaraan antautumaan, mutta myös karkottaa muut koiraat. Yleensä perhosnaarat munivat kerran ja kuolevat sitten, mutta helikoninaaras varastoi sperman, hedelmöittää munat sopivassa tilanteessa ja munii useamman kerran.

Kirjokaposiivet ja hohdekaposiivet tanssivat tangoa, seeprakaposiivet ovat kerääntyneet yöksi lepäämään.

Fernando kuiskaa: ”Helvettiin Vanesa, se on mustasukkainen kuin itse piru, olen saanut siitä tarpeekseni, täälläkin on kauniita naisia vaikka millä mitalla, sen kun valitsee”. Mies on hetken hiljaa ja valittaa sitten: ”Naiset tappavat minut, varmasti tappavat, minä rakastan naisia, miksi he ovat sellaista myrkkyä, miksi eivät voi jättää minua rauhaan, ah, katso hyvä ystävä, Evangelina tanssii jumalaisesti!”  Lucky Strike hehkuu entistä kiivaammin.

Tanssista hengästynyt Evangelina istuu viereen. ”Sinä olet kaunis, Lina, armahda minut, en voi olla ilman sinua”, Fernando anoo. ”Niin sinä sanot kaikille”, Lina nauraa ja potkaisee Fernandoa kiusoittelevasti. ”Anna Lucky Strike äläkä puhu sontaa.”

La Bocan sataman valot täplittävät mustaa yötä. Sataa, on kylmä. Pilvet ovat pudonneet kaduille. Sumua. On etelän heinäkuu.

Hiukan ennen pimeyden putoamista, helikonit kerääntyvät samoihin öitsemispaikkoihin. Joukolla yöpyminen antaa suojaa nuorilta linnuilta ja lepakoilta, jotka eivät ehkä vielä ole tutustuneet perhosen myrkkyihin. 

Fernando lähtee Linan matkaan.  Valkoinen lierihattu on keikarimaisesti kallellaan – niin kuin mieskin.

Ikiaikaisia kirjoja, antikvariaatteja

Muutamia tunteja koneen lähtöön. ”Buenos Airesissa on huonosti kirja–antikvariaatteja”, Juan on tietävinään. ”Microcentron laidoilla on jotain”, mies mutisee.

Neuvo vaikuttaa huonolta. Juuri tässä pitäisi olla antikvariaatti, mutta eipä näy kuin vaatekaupan ikkuna, rautaportti ja ovi, joka johtaa porraskäytävään. Kierrän katua ja nuuskin joka nurkan. Ei. Perhana, pian on hypättävä taksiin. Takaisin samaan paikkaan ja turhautunut yritys ovesta porraskäytävään. Vähän ylempänä lukee kuin lukeekin tuhruisesti ”Library”. Ylös sinivihreää portaikkoa toiseen kerrokseen, peltinen ovi. Se on auki! Pitkänomainen huone on lattiasta kattoon täynnä kirjoja, pettämätön vanhojen kirjojen hieman kostea ja tunkkainen haju.

Huoneen päässä on kaupunkilian samentama ikkuna ja sen edessä kirjoituspöytä. Ikkunan ja pöydän välissä istuu vanha intiaaninainen, joka ei vilkaisekaan. En ole varma onko hän elossa vai myydäänkö täällä myös inkahaudoista kaivettuja muumioita.

Kaksi varhaisen luonnontieteellisen kirjallisuuden harvinaista klassikkoa, jotka ilmestyivät samoihin aikoihin kuin Charles Darwinin On the Origin of Species 1959. (1) Henry Walter Bates: The Naturalist on the River Amazonas 1864 (1. painos vuodelta 1863). Kirjan sivulla 136 Bates kirjoittaa viitaten kaposiipiin: ”Their elegant shape, showy colours, and slow, sailing mode of flight, make them very attractive objectives”. (2) Oikealla Alfred Russel Wallacen The Malay Archipelago. The Land of the Orang-Utan and the Bird of Paradise 1890 (1. painos vuodelta 1869).

Aikaa ei ole yhtään hukattavaksi. Oikealla silmänkorkeudella on hylly, jossa näyttää olevan vanhoja matkakirjoja. The Naturalist on the River Amazon, by H.W Bates, with an appreciation by C. Darwin. Jopas sattui, klassikko vuodelta 1863, jota olen etsinyt vuosia. Entäs tuossa? Ei voi olla totta, vihreäselkäinen klassikkojen klassikko The Malay Archipelago. The Land of the Orang-Utan and the Bird of Paradise, by Alfred Russel Wallace, vuodelta 1890! Kysyn kiireesti kirjojen hintaa. Muumio kääntelee kirjoja kuin hidastetussa filmissä, osoittaa sanaakaan sanomatta kirjojen liepeeseen lyijykynällä raapustettuja merkintöjä: neljä puoli dollaria Batesista ja 90 dollaria Wallacesta. Aarteiden hinta on naurettava. Mutta luottokortti ei kelpaa, ilmeetön päänpudistus. 

Jumaliste, kaivan kaikki taskut ja saan kasaan neljä dollaria, muuta käteistä ei ole, taksiin on hypättävä nyt! Intiaani ei reagoi epätoivoon, mutta armahtaa sen verran, että antaa Batesin kirjan puolen taalan alennuksella. Entä Wallace, Wallace! ”Take my watch!” parahdan viimeisenä vetona. Muumion kasvot pysyvät ilmeettöminä. Juaniin ei voi luottaa. Jos hänellä on 90 dollaria, se menee naisiin tai Aquorienteen. Sitä paitsi miekkonen on ties missä.

Hiiteen Buenos Aires, surkeat tangokapakat, kuolemaa palvovat argentiinalaiset, Evitat ja Piazzollat, ylitunteellinen Fernando, Lucky Striken käheyttämä Lina ja varsinkin Juan. Ihan sama.

Jälkikirjoitus

Muutamia vuosia myöhemmin apulaislääkärini Klasu pyytää päästä kongressiin Buenos Airesiin. Ei tule kysymykseenkään. Ei siellä mitään opi ja tarvitsen kaikki lääkärit täällä töissä. Klasu näyttää onnettomalta. Hmm… yhdellä ehdolla. Käyt antikvariaatissa. Mies on tottunut kaikenlaiseen, mutta nyt ylilääkäri ylittää itsensä.  Päivät menevät.