Norja, Bergen alkukesällä 1994

Bergenissä sataa aina. Atlantin pilvet pudottavat tänne kaikki vetensä.  Kostea vihreys pursuaa ja valtavat rododendronit, violetit ja keltaiset, ovat meren värikkäänä jatkona. Retkelle tarvitaan ainakin villapaita, reppu ja sateenvarjo. Ja Norjan lippu. Lillehammer on hyvä muistaa, jos aikoo päästä juttusille alkuasukkaiden kanssa. Mutta ei ruotsiksi, jos haluaa tulla kohdelluksi.

Vaan tulee aika, että ruotsalaiset kostavat norjalaisten niuhotuksen. Skandinavian kartta tullaan piirtämään ilman vuonoja ja Göteborg sijoitetaan Atlantin rannalle. Sitä ennen kuitenkin hiihtosankarien Gunde Svahnin ja Sixten Jernbergin pitäisi nousta kiikkutuolista. 

Kävin täällä jossakin pari vuotta sitten ja kahlasin kukkaniityllä näkemättä yhtään perhosta. Nyt köysirata vie Floienin huipulle, kaupunki tuskin näkyy sumun seasta. Esitteessä lukee: ”If you are looking for one of the finest views over the city, then we can provide it”.  Folkerestaurantissa ei saa olutta suoraan tiskiltä, vaan pitää odottaa, että tyttö tuo pöytään. Muhkeat katkaravut saa sentään ottaa saman tien. Öljytakki ja kainaloon nostettavat sadehousut pitäisivät ehkä kuivana. Tämä on nähty.

Konserttitalon päällä seisoo Edvard Grieg. Hänestä ei pääse eroon Bergenissä, maailman kolmanneksi siisteimmässä kaupungissa. Niin kuin ei pääse Gaudista eroon Barcelonassa. Minä haen perhosia, joista Grieg ei välittänyt. Ei tietenkään, koska niitä ei ole, ja ne ovat niin kuuroja, että saa lojauttaa kameran sulkimella päin näköä kolmen sentin päästä eikä mitään reaktiota.

Lähden Hardangeriin ja oikaisen Vossin pikkukaupunkiin tunturiylängön kautta. Järvet ovat vielä osittain jäässä, vaikka on kesäkuun alku. Joka paikassa, juoksevat purot ja kohisevat pienet putoukset ja suuret kosket. Tien kallioseinät ovat vesinoroista kiiltävän mustat.  Tunturien ja vuonojen harjanteiden lumivaipat ovat pilvien väriset. Tunturikoivikkoa silmän kantamattomiin, luulisi täällä Lapin verkkoperhosen viihtyvän, mutta mitään ei ole. Tieltä ei ilman saappaita pitkälle pötkitä, vesi upottaa yltä ja alta. Vähän alempana vuonojen rinteillä avautuvat viheriät niityt, joille tuhannet lampaat on viety lepäämään. Niitä on koko maiseman täydeltä.

Aurinko tulee esiin ja valaisee joentörmän, jossa keväiset linnunherneet ja voikukat hetkessä lehahduttavat joukon lanttuperhosia lentoon. Niissä on tunturin valkoisuutta, solisevien purojen puhtautta, kevään kirkkautta. Kuulen jopa käen kukkuvan. 

Koettakaapa kuvata lanttuperhosta. Olen yrittänyt kymmen vuotta ja oikein hyvää kuvaa ei ole vieläkään. Se pysähtelee vain hetkeksi, kääntyilee kukalla, pitää siipiä hankalasti vähän vinossa, niin ettei tiedä mihin tarkentaisi, hakee matalia kukkia kasvillisuuden seasta, eikä perhoseen tahdo saada suoraa sihtiä korsien ja heinien häiritsemättä. Ja on se niin perhanan valkoinen, palaa kuvassa puhki, jollei muista alivalottaa. Se on Suomenkin yleisin päiväperhonen. Vuoden 1993 valtakunnalliseen päiväperhosseurantaan ilmoitettiin 11 717 yksilöä, kun seuraavaksi yleisintä sitruunaperhosta ilmoitettiin 7 256 yksilöä.  Tavallinen on vaikeaa. Sen olen todennut muussakin yhteydessä. Voihan olla, että lanttuperhonen pärjää niin hyvin, koska se lentää ovelasti, pysähtelee mesikuppiin vain imaisun verran ja on sitä paitsi pahanmakuinen, myrkyllinen, jonkun mielestä pahanhajuinenkin. Sille kelpaa kehnompikin ympäristö, vaikka kaatopaikka, mutta täällä se lentää tunturiluonnon upeimmilla paikoilla.

Hardangerin vuonon rantojen ja tienvierusten kukkarunsaus hehkuu alkukesää. Auroraperhosen koiras on vetänyt etusiivet takasiipien piiloon. Niiden vihreänkirjava alapinta häivyttää perhosen tehokkaasti kasvustoon. Lanttuperhosen koiras on puhtoisen valkoinen, siipien alapinnoilla on vahvat tummat juovat, jotka ovat kesäsukupolvella paljon hennommat. Mutta upein on ketokultasiipi, pohjoisen harvinainen alalaji (Lycaena hippothoe ssp. stiberi). Sen kulta häikäisee uuden kesän ylitsevuotavassa valossa.

Kaarran Hardangerin vuonon pohjoisrannalle ja aurinko lämöttää täysillä. Vuonon pinta on värähtämätön, ja ”White Lady” kulkee kuilussa koneen viemänä, mutta vuono imee laivan äänen. Omenapuut kukkivat, samoin kuin kirsikka- ja luumupuut.  Tuolla ylempänä keltaiset kullerot ovat täysin pyöreitä. Nousen pätkän rinnettä, ja oranssitäplä kiinnittää heti huomion. Vain yksi pieni oranssitäplä, mutta sen näkee vaikka miten kaukaa. Auroraperhonen! Kesä lentäen tulevi.  

Perhonen pysähtyy, pilvi liukuu auringon eteen, etusiivet vetäytyvät vihreänkirjavien takasiipien suojaan. Hämäys olisi täydellinen kanankaalien ja muiden ristikukkaisten joukossa, jollen tuntisi perhosen metkuja. Kaikkia Pieridae-heimon perhosia on vähän hankala kuvata, aurorakin osaa olla levoton, mutta nyt se on kuin kuollut. Jos ei tästä tule terävää kuvaa, niin ei sitten mistään! Oranssit siivenkärjet vähän häämöttävät, niskakarvat ovat pörhöllään, jalka tukevasti kukkateriössä, tuntosarvet pitkänä edessä.  Aurora on kolmastoista Suomen yleisyysjärjestyksessä, 1 971 ilmoitusta vuonna 1993. Helppo havaita, kaikki kirjataan. En tiedä Norjan järjestystä, mutta tokko sitä tietävät täkäläisetkään. Suomessa tiedetään, kun on Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti, joka harrastaa kaikenlaista omituista, kuten perhoslaskentaa ja uhanalaisten lajien siirtoistutuksia.

Bergenissä kyselin kirjakaupassa perhoskirjaa. Katselivat kuin tonttu-ukkoa. Rupesin antikvariaattia haluamaan ja neuvoivat Bryggenille, jossa oli kukkatori ja joku jouni joikui nosturin nokassa benji-kumin päässä jalat edellä.  Vanhassa kaupassa oli porsliinia ja yksi perhoskirja 1800-luvulta ranskaksi. Ostin piruuttani, kun siinä oli piirroskuvia.

Mutta Hardangerin vuonon reunalla oli vielä yksi yllätys varalla.  Lampaiden säästämä rinne ryöppysi kurjenpolvea ja tervakukkaa. Ja siinä lensi häikäisevän kultaista ketokultasiipeä (Lycaena hippothoe, alalaji stiberi). Monta perhosta, ainakin kolmekymmentä! Mikä oli loikoillessa kukkamaalla tunturivuonon keväisessä puutarhassa. Ei mikään, jollei maajussi olisi juuri tyhjentänyt sikalan lietekaivoa hirvittävällä imurilla, joka heitti putken täydeltä ruskeaa, kammottavasti haisevaa paskaa maailman komeimmalle tielle. Ketokultasiipi ei välittänyt siitä tuon taivaallista. Sain kuvat ja luin päiväperhosseurannasta, että laji on taantumassa Suomessa. Sijaluku 42 ja vain 304 havaintoa viime vuonna. Turku-Tampere-Helsinki kolmiossa ei ainoatakaan yksilöä! 

Päiväperhosoppaamme kannessa on ketokultasiipi, kun se on niin vastaanpanemattoman kaunis.