Päiväperhoset ovat herkkusuita, jotka janoavat mettä missä ikinä sitä tarjotaan. Kukkia, kukkia; kelloja, piiskuja, kanankaalia, horsmaa, apilaa, päivänkakkaraa, kärsämöä ja virnaakin, josta mettä on vaikeampi saada.

Hyönteispölytys teki maailmasta värikkään ja tuoksuvan!

Kukkivien kasvien ja hyönteisten kiehtovaa yhteistyötä ei ole aina ollut olemassa, ja se on mahdollisesti alkanut varsin yksipuolisena. Vielä 100 miljoonaa vuotta sitten värikkäitä kasveja ei ollut. Kokonaan vihreä kasvimaailma levitti lisääntymissolujaan, siitepölyhiukkasia, tuulen avulla. Mutta hyönteiset olivat alkaneet käyttää siitepölyjä ravinnoksi ja ihastuneet ikihyviksi kasvien erittämään siirapinmakeaan nesteeseen, ylimääräiseen sokeriin. Niinpä eniten mettä erittävät kasvit olivat hyönteisten suosiossa. Nämä kasvit sitä paitsi hyötyivät tilanteesta siten, että hyönteiset imivät mettä ja tuhosivat vähemmän lisääntymisen kannalta olennaista siitepölyä.

Siitepöly kuitenkin tarttui aika ajoin hyönteisten jalkoihin ja vartaloon, siirtyi mahdollisesti saman kasvilajin toiseen yksilöön ja hedelmöitti sen. Uusi tapa lisääntyä oli tehokas erityisesti vähätuulisissa paikoissa. Monet kasvit omaksuivat vähitellen ”satunnaisen” pölytyksen menetelmän. Kasvin mesirauhaset keskittyivät lisääntymiselimien ympärille, jolloin mettä imevään hyönteiseen tarttuisi väistämättä myös siitepölyä.

Luonnon nerokas suunnitelma siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Nyt kasvit alkoivat kehittää hyönteisten huomiota herättäviä lisääntymiselimiä, joiden avulla ne heti havaitsivat, mistä herkullista nektaria on saatavilla, ja kasvi varmistaisi pölytyksen. Kirkkaat värit ja voimakkaat tuoksut kiinnittävät huomiota. Kukka on kasvin mainoskyltti: minun luona kannattaa käydä.

Värit toimivat vain päivänvalossa, minkä takia päivällä lentävät hyönteiset vastaavat pääasiassa värikkäiden kasvien pölytyksestä. Yöllä aktiivisia hyönteisiä houkuttavat lähinnä erilaiset tuoksut. Kasville on oleellisen tärkeää, että sen siitepöly joutuu kosketuksiin saman lajin toisen kasviyksilön emin kanssa. Sen takia yhden kasvilajin kukinta sattuu suunnilleen samaan aikaan. Tärkeää on myös se, että hyönteinen ei lennä sattumanvaraisesti yhden lajin kukasta toisen lajin kukkaan, vaan suosii samaa lajia. Vain silloin siitepöly löytää oikean paikkansa. Kasveilla on hämmästyttäviä keinoja suostutella hyönteisiä toimimaan näin.

Perhosen imutorvi on erityisen tärkeä pölytyksen kannalta. Siitepöly tarttuu perhoseen sen juodessa mettä. Joidenkin kasvien mesi on niin syvällä kukinnossa, että vain tietyille perhoslajeille on kehittynyt kyllin pitkä imutorvi nektarin saalistamiseen. Näin kasvi varmistaa, että perhonen suosii juuri sen kukkia.

Charles Darwin (1809-1882) tiesi Madagaskarilla olevan orkidealajin (Angraecum sesquipedale), jossa mesi oli 30 senttimetrin syvyydessä kukinnossa. Koska orkidea oli aivan ilmeisesti hyönteispölytteinen, Darwin päätteli että jollakin tuntemattomalla perhosella täytyy olla 30–35 sentin pituinen imutorvi (kuvat lainattu netistä).

Vuonna 1903, vuosia suuren luonnontieteilijän kuoleman jälkeen, Madagaskarilta löytyi kiitäjä, jolle annettiin nimeksi Xanthopan morganii praedicta. Kyseessä näytti olevan tunnetun kiitäjän (Afrikan hawk moth) alalaji, joka sai nimen praedicta eli ennustettu. Sittemmin havaittiin, että Darwinin kiitäjä ei kuitenkaan ole erityinen alalaji vaan sama kuin mantereella lentävä kiitäjä. Niinpä praedicta hävisi luetteloista. Teoria oli kuitenkin oikea.

Kiitäjä löytää oikean orkidean tuoksun avulla. Sitten se ottaa vähän pakkia, kiertää huikean imutorvensa rullalta auki, leijuu eteenpäin ja kurkottaa mesiateriaan.