Sunnuntai on lämmin, niin kuin koko kesä, mutta juuri korkeimman lakikallion yläpuolelle on ankkuroitunut tiukka pilvi. Olemmeko jo myöhässä, onko perhosen lento jo tänä vuonna loppu? Christer Hublin ei usko, eikä minullakaan ole kiirettä, nökötetään tässä juttuja kertoillen. Siitä kuinka perhosharrastajat ovat olleet kuumina kuin hellakoukut. Lisämausteen on antanut se, että tärkein löytöpaikka on luonnonsuojelualueella. Tiesimme seuraavanlaisen sananvaihdon (nimet muutettu):

Asko toteaa myöhemmin: ”Ville uhkaili ja solvasi minua nimittäen mm. hippiäiseksi. Ilmeisesti hän yritti provosoida minua, jotta olisi saanut käyttää kumipamppuaan. Häivyin tappelematta.”

Häiveperhoslöydöstä ja siihen suhtautumisesta seurasi perinpohjainen keskustelu Suomen Perhostutkijain Seurassa, jonka eettinen toimikunta laati säännöt kesää 1997 varten. Ne ovat toimineet hyvin.

Näistä haastelemme Christerin kanssa, kun pilvi väistyy ja aurinko lomottaa suoraan kallion laella olevaan viisimetriseen koivuun ja muutamaan vähän kitukasvuiseen mäntyyn. ”Tossa”, Christer huutaa, ja kuljettaa sormeaan taivaalla. Näen vain häivähdyksen, mutta se riittää, häiveperhonen, totta tosiaan! Jos olisin osunut paikalle ilman tietoa, olisin varmaan luullut suruvaipaksi, samanlainen musta välähdys. ”Taas, toinenkin”, Christer sähköttää, ”nehän ovat koko ajan olleet tuossa koivun lehdistössä ja noissa kahdessa männyssä, aurinko sai ne liikkeelle.” Kaksi koirasta iskee yhteen ja kieppuu spiraalina ylös näkymättömiin, mutta pudottautuvat saman tien entisille tähystyspaikoilleen koivun lehtevälle oksalle ja männynoksan kärkeen.

Ylinnä vasemmalla Kirkkonummen häiveperhonen heinäkuussa 1997. Muut häiveperhoset ovat Etelä-Karjalasta ja Salon Suomusjärveltä vuosina 2012-2021. Häiveperhosella on silmät vain takasiivissä, kun pikkuhäiveperhosella silmät vilkkuvat niin etu- kuin takasiivissä (kuva oik. alhaalla, Pekka Ojalainen, Lappeenranta 2012).

Näen nyt oikein kunnolla ilmiön nimeltä ”hill-topping” eli huippuilu. Koiras hakeutuu korkealle, näkyvälle paikalle ja muodostaa reviirin, jota se kiivaasti puolustaa toisen koiraan valtausyritykseltä.  Puolustamisella on todellista merkitystä lisääntymisen kannalta, valittu alue saattaa olla paras parinmuodostukseen. Naaraat piilottelevat, mutta hakeutuvat sopivasti lähistölle.

Juuri häiveperhoskoiraiden englantilainen N.H. Joy havaitsi harrastavan ”hill-toppingia”. Ensihavainnon vuosi oli 1902. ”Purple Emperor” pitää valtaistuintaan suuren tammen yläoksalla, josta on hyvä vahtia mahdollisia tunkeilijoita ja havaita naaraita. Koiraan lennon saattaa laukaista melkein mikä tahansa liikkuva:  lintu, perhosharrastaja, frisbee-kiekko. Toisten koiraiden poisajamisessa on kuitenkin oltava maltti mukana, etteivät omat siivet vahingoitu niin, että naaraan tavoittaminen jää haaveeksi. Se voi olla syy siihen, että paikalla jo oleva koiras voittaa pelin jokseenkin poikkeuksetta, tunkeilija ei yritä ihan viimeisen päälle vaan hakee mieluummin lähistöltä oman reviirin. Monien perhoslajien koirailla, esimerkiksi ritariperhosilla on sittemmin havaittu samanlaista käyttäytymistä.

Tulee mieleen lapsuuden kukkulan kuningas ˗leikki. Siihen kelpasi mikä tahansa kasa, jonka valtaamisesta pojat taistelivat. Joku oli pian kunkku, ja vaikka hänet keinoja kaihtamatta aika pian kammettiin alas, tytöt epäilemättä panivat merkille vahvimman kunkun.

 Ymmärtäähän perhosmiesten innon (perhosnaisia on vain muutama koko Suomessa). Kiva olisi kunkkuna huseerata komealla kalliolla, poimia haaviin kaikki jalosukuiset perhoset, joiden siivet hohtavat ja säihkyvät sinisen ja mustan eri sävyin valon lankeamiskulmasta riippuen. Ja sitten syksyllä mieli hyristen näyttää kavereille uskomattoman metsästyksen tulosta. Mutta haluamme häiveperhosen osaksi Suomen luontoa, toivomme sen viihtyvän täällä, pysyvän luonnonystävien ilona. Siksi kunkkujenkin on hillittävä luontaista saalistushaluaan, annettava koiraiden kiertyä ja kieppua taivaan lakeen, loputtomasti. Varsinkin naarat pitää jättää rauhaan.

Näitä me mietimme Christerin kanssa, kun aistimme parhaan kesän ja kallion sammaleiden tunkean tuoksun. Kun häivekoiraan metallinsiniset salamat ovat jo hivenen haalistuneet. Siivissä kiivaan elämän jäljet. 

Tiesitkö tämän tulokkaista?

Häiveperhosesta Suomi saanut vakituiseen lajistoonsa yhden kaikkein komeimmista päiväperhosista. Vuoteen 1990 mennessä Suomessa oli havaittu vain hieman yli 40 häiveperhosyksilöä. Ensimmäinen häiveperhonen löydettiin vuonna 1927 Tikkurilasta ja noin 30 perhosta oli peräisin 1930-luvulta. Häiveperhonen on siten ollut huippuharvinainen vaeltaja, lähimmät esiintymät ovat olleet Suomenlahden eteläpuolella ja mahdollisesti Karjalan kannaksen eteläosissa. Mutta 2000-luvulla perhonen on onnistunut talvehtimaan ja kotiutumaan etelärannikolla. Tapahtuma on osa laajempaa ilmiötä. Laji on viime aikoina levinnyt myös Ruotsiin ja runsastunut Tanskassa. Pikkuhäiveperhonen seurasi perässä vuonna 2000 ja joinakin vuosina sitä on jo tavattu häiveperhosta useammin.

Onnistuneita päiväperhostulokkaita on muitakin: noin 30 vuoden aikana jalavanopsasiipi ja karttaperhonen ovat saaneet maastamme pysyvän jalansijan, jalavanopsasiipi maan eteläosiin ja karttaperhonen ensin Ilomantsissa ja nykyään laajalti Suomessa. Kovin kaunis kuusamaperhonen havaittiin 2003 ja sen jälkeen sitä on löytynyt vuosittain maan eteläisistä osista. Tummakultasiipi näyttää viime vuosina kotiutuneen Hangon seudulle, vaikka ensimmäinen havainto 2009 oli Haminasta. Heinäkuussa 2022 tavattiin ensi kerran pieni etelänhiipijä Pyhtään ulkosaaristossa. Laji on melko yleinen Virossa. Ehkä sitä vain ei ole aikaisemmin huomattu, koska sitä on vaikea erottaa tavallisesta lauhahiipijästä. Ahvenanmaan länsiosiin vaikuttaa kehittyneen ruostepapurikon pieni paikallinen kanta, kun päiväperhosoppaassamme 2019 vielä toteamme: ”A few old records in Southern Finland”. Ensimmäiset uudet havainnot ovat vuodelta 2020. Kaksi upeata perhosta, haapaperhonen ja keisarinviitta ovat näyttävästi laajentaneet elinaluettaan idästä rajanpinnasta kohti muuta Suomea. Lisäksi isoapollo on yleistynyt lounaisessa saaristossa ja rannikolla. Mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtumassa?

Jouko Kaisila, arvostettu hyönteistutkija kirjoitti jo vuonna 1962: ”Etelä-Suomen perhoslajistossa on viime aikoina ollut todettavissa eteläisten lajien voimakas yleistyminen ja ekspansio. Tämä liittyy ikosaionisen ilmastomuutoksen aikaansaamaan suureen luonnontapahtumaan, jonka seuraukset näkyvät laajalla alueella pohjoisella pallonpuoliskolla eläinten ja kasvien levinneisyysrajojen siirtymisenä pohjoiseen, merien lämpenemisenä, jäätiköiden pienenemisenä ja monina muina ilmiöinä. Ilmaston lämpeneminen on voimakkainta Pohjoismaissa ja muutosten seurauksetkin lienevät täällä selvimpinä nähtävissä.”

Siis suuri ilmaston lämpeneminen on käynnissä ilman paljon puhuttua kasvihuoneilmiötäkin. Mitähän edesmennyt perhostutkija olisi kommentoinut nykyiseen keskusteluun? Nopeutuuko luonnon oma lämpenemisen aikataulu huikeasti ihmisen toiminnan seurauksena ilmakehään kertyvän hiilidioksidin takia?  Tarvitaanko mitään kasvihuoneilmiötä selitykseksi? Hiilidioksidin määrä ilmakehässä on noussut, mutta se on edelleen vain 0,04%. Oli miten oli, perhosharrastajat elävät kihelmöivää aikaa. Jos saisi tarpeeksi elää, näkisikö Suomessa joskus trooppisia päiväperhosia? Esimakua saatiin, kun Turun Halisista tavattiin elokuussa 1984 purjeritari (Iphiclides podalirius), joka yleensä asustelee eteläisessä Euroopassa. Sen eksyminen Pohjolaan on aika outo ilmiö.

Kaikki luontoa vähänkään tarkkailevat ovat panneet merkille orvokkisilmäisen neitoperhosen yleistymisen. Sen kauneus puhutteli myös Linnétä, joka nimesi perhosen ihastuttavan Vanessa-nimisen tytön mukaan (alunperin Vanessa io, nykyinen tieteellinen nimi Inachis io). Varhain keväällä aikuisena perhosena talvehtinut neitoperhonen on kulunut ja haalistunut pyrähdellessään vaikka hiekkatiellä, mutta elo-syyskuussa uuden sukupolven neidot koristavat vahvoin värein myös kaupunkien pihapuutarhoja.

Neitoperhonen tunnetaan vaeltajana ja kesänviipyjänä 1700-luvulta saakka. Viime vuosisadan alkukymmenillä se oli edelleen melkoinen harvinaisuus, satunnainen kulkija, jota perhoskerääjä piti kalliina aarteena. Vuodesta 1972 laji on kuitenkin ollut vakituinen ja elinalue on edelleen laajentumassa pohjoiseen.