Thaimaa, Bangkok, Pattaya

Suuri palatsi ja Wat Phra Kaeo eli smargadi-Buddhan temppeli kimaltelevat Bangkokin liikennesaasteiden himmentämässä auringonvalossa. Lehtikultaiset tornit suippenevat taivaaseen. Marmoriterassilla tanssivat lasinpalasilla päällystetyt elefantit.

Pagodit pakenevat kaukaisuuteen. Käärmekätiset tanssijat, kullatut kinareet, myyttiset lintunaiset ja pyhät iibislinnut ympäröivät vihreää valoa hohtavaa Buddhaa: 75 senttistä, jadesta veistettyä, temppelivarjoilla ja kultaisilla kiekoilla, syvänsinisillä safiireilla istuvaa Buddhaa.

Alttarilla on pieni paksu vihreä miespatsas jalat ristissä, osin valossa, osin pimeässä, yksitoista metriä korkeammalla kuin suullaan makaavat palvojat. Kuningas Bhumipol vaihtaa Phra Kaeon vaatteet kolmasti vuodessa. Kuumana kautena timantein päällystetty tunika, sadekautena kullattu viitta, viileänä vuodenaikana kultaiseen asuun upotetut emalimosaiikit.

Näkymätön aura ympäröi kuningatar Sirikitiä, kun hänet saatetaan paikalleen valtavien aurinkovarjojen suojassa niin, ettei yksikään auringonsäde vahingoita maidonvalkeaa ihoa.  Ahavoituneet huorat päivystävät heti portin ulkopuolella.

Smaragdi-Buddha on istunut tukevasti valtaistuimellaan sen jälkeen, kun Chakri-dynastian perustaja, kenraali Taksin toi sen Bangkokiin. Chiang Rain mestarit puhalsivat 1400-luvulla jadeen Buddhan hengen, joka oli levoton laoslaisten viemänä Luang Prabangissa ja 200 vuotta Vientianessa. Wat Phra Kaeo nousi vuonna 1728 vain smaragdi-Buddhaa varten. Vankasti jumala istuu, toisin kuin Wat Trimiterin viiden tonnin kipsinen Buddha, joka vuoden 1953 siirrossa putosi nosturin koukusta, murtui ja halkesi paljastuen puhtaaksi kullaksi. 

Jadea ei ole päällystetty millään kenenkään hämäykseksi. Se saa hohtaa kiiltomatona yössä, tulikärpäsenä tropiikin mustassa metsässä.   

Bangkokin kuninkaan palatsi, boakäärmeitä ja loputtomasti muraaleja, seinämaalauksia. Niistä löytyy vain yksi perhonen!

Buddhan ja Siaminkuninkaiden kunniaksi seinämaalaukset, ornamentit, mosaiikit ja lasiset kirjokankaat ovat täynnä köynnöksiä, loputtomia orkideoita, kiipeileviä punaisia liljoja, passionkukkia ja keltaisia kynttiläkukkia. Kuvat kertovat vaaleanpunaisista sateista, sitruunoista, lintukaktuksista, papukaijoista, valkoisista kakaduista, pieninokkaisista undulaateista, kultakaloista ja tulenpunaisista karpeista, pyöreäsilmäisistä kyyhkysistä, mustista joutsenista, käärmepäisistä kaloista, siamilaisista tiikerikaloista, pienenpienistä sinisistä päivänkukista, mustalehtisistä sotkuisista hämähäkkikukista, hennonpunaisista mimoosan terälehdistä, jäykistä krokotiilinkielistä, hermoston lamaavista kuningaskobrista ja hornankyistä, lopullisen vuodon aiheuttavista vihreistä kyistä. Mutta vain yksi kuva perhosesta.

Ylivertaisen kauniista perhosesta. Sellaisesta, jonka loisin jos voisin. Se lentää ikkunasyvennyksessä, josta helmiäisillä koristetut maljakot näkyvät, niin kuin ylöspäin kaarevat katot, valkoiset muurit, mustaemaliset valtaistuimet ja kultaiset tuhkauurnat näkyvät neliskulmaisten ja rypytettyjen pylväskäytävien varjoissa. Sieltä näkyvät hirvittävästi irvistävät ihmislohikäärmeet, vartijat, jotka puristavat panssaroitua rintaansa vasten paksua sauvaa kuin kahden käden lyömämiekkaa, monenvihreät bonjaipuut, kymmenet pyöreät lehtien kouristamat pallot. Perhonen, jota ei ole olemassa, joka on pääsemättömien viidakoiden kätköissä, tuntemattoman, ammoin kadonnen temppelin henki, käsittämättömän kevyt, keltaisen kevyt, sinisen säihkyvä. Värit niin kirkkaan ylpeät, varman hillityt. 

Kruunuritari, heloritari, papuanritari…

Se on Papilionidi, ritariperhonen, lintusiipi,  pikemmin  kulmikkaampi Troides kuin pitkäsiipinen Ornithoptera, mutta kannukset kuin hunnut tai hännät.

Se on ehkä kuin kruunuritari, Blue Mormon (Papilio polymnestor) (kuva: Lasse J. Laine) tai Sumatran ja Jaavan hätkähdyttävä heloritari, Paris Peacock (Papilio paris) tai Papuan jättiläismäinen papuanraitoritari, Emerald Swallowtail (P. euchenor), jota keikaroi vahva keltainen. Entä mustanpuhuva seraminkorppiritari (P. rumanzovia)?

Herkän pitkät tuntosarvet tunnustelevat ilmaa, kukkatuoksun suloisuutta, lyhyt imutorvi aukeaa kerältä passionkukan hedelmänektaria varten, jalat ovat valmiina laskuun, jostain korkeuksista tulossa?

Mistä taiteilija on saanut innoituksen?  Kaukaa sumuisilta Sarawakin vuorilta Borneosta, orangutangin maasta, vai aivan jostain läheltä? Kaupungin läpi virtaavan Chao Phraya-joen köyhyyttä kihiseviltä penkereiltä, veteen paalutettuihin hökkeliarmeijoihin kätketyiltä palmusaarilta, Thornburin aamutuulessa väräjävältä altaalta, Lak Muangin monikattoisesta pagodasta, pyhän paviljongin thai-tanssijoista vai Sanam Luangin suorakulmaisesta puistosta?

Monarkki, kirjomonarkki, silomonarkki…

Siinä heti Sanam Luangin rautaportin pielessä lentelee neljä viisi monarkkia. Voiko uuden maailman perhonen olla täällä?  Mutta onhan se levinnyt Aasiaan ja Orienttiin, vai onko ehkä matkija eli valemonarkki?  Siipisuonet niin vahvat ja valkoiset täplät siivenreunassa niin selvät, että varmasti kuuluu danaideihin, monarkkiperhosiin, mutta taitaa olla kirjomonarkki. Liian tavallisia, vaikka kauniita ja vahvoja, pitkien matkojen lentäjiä. Etusiipien valkoiset kuviot ovat säkenöivästi rivissä. Siitä on voinut saada ideaa.

Monarkki, Monarch (Danaus plexippus), kirjomonarkki, Orange Tiger (D. genutia) ja silomonarkki, Plain Tiger (D. chrysippus). Viimeisenä valemonarkki, False Plain Tiger, naaras ja koiras (Hypolimnas misippus).

Entä tuolla kulmassa, missä on puuroskaa sikin sokin? Siellä on varmasti papilionidi, joka lentää toivottoman voimakkaasti että sen ehtisi tunnistaa, jarruttaa kuitenkin ja tekee pari lyhyttä kaarrosta, istuu kauniisti lehdelle, on hievahtamatta. Tämä, tämä se voisi olla! Tarharitari, ruudullinen ritariperhonen, ruskealla pohjalla sitruunankeltaisia täpliä.  Se on kummallinen. Joskus sitä on appelsiinipuut väärällään, joskus ei ollenkaan. Se on laajalle levinnyt aina Kiinaan ja Japaniin Keski-Idästä.  Ehdottoman vaikea saada kuvatuksi, mutta nyt merkillisen hiljaa ja päästää lähelle. On voinut inspiroida, on hyvinkin voinut. Keltainen väri erityisesti.

Vimanmek Mansion, taivaallinen palatsi, on jättiläismäinen kasa tiikkiä, mahonkia, tammea, jakarandaa. Unohdettu nelikerroksinen hirvitys seisoo ihmeellisessä puutarhassa. Hopeisia Betel-pähkinärasioita, kiinalaista sinivalkoista porsliinia, norsun syöksyhampaita.   Huoneet sopivan kokoiset: riittävän pienet, ettei tunne itseään mitättömäksi ja riittävän suuret, ettei joudu liian lähelle kuninkaita.

Tarharitari, liinalieho, ametistihaltija…

Miten valo hohtaakaan purppuranpunaisilla mykeröillä istuvan hennon perhosen siivissä. Ilman muuta Pieridae-heimon, kaaliperhosten jäsen, vähän kuin kotoinen mustasuoninen pihlajaperhonen, mutta niin kimaltelevan värikäs!  Liinaliehon helmenvalkoisuus on jäänyt taiteilijalle mieleen. Maastopukuista, viivahuulista taivaallisen palatsin vartijaa liinalieho ei sykähdytä, mai kao chai, en ymmärrä.

Tarharitari, Lime Butterfly (Papilio demoleus), liinalieho, Common Jetzebel (Delias eucharis), ametistihaltija, Saturn (Zeuxidia amethystus) ja jättisapeli, Lion Swordtail (Graphium androcles) (kuva: Tom Nygaard-Kristensen)

Chasiri–joen varrella on muutakin kuin ruusuja. Pyöreällä näyttämöllä on meneillään hääseremonia, keltaisen kaavun pulipäämunkit kiertävät lattiaa, lapset juoksevat, kumarrellaan ja tuodaan lahjoja.  Munkkien keltainen on liian voimakasta, melkein oranssia. Vähän sivummalla Thai-nyrkkeilijät potkivat toisiaan, jytinä ja läjähdykset karkoittavat perhoset Rose Gardenin viimeiseen nurkkaan. Isot tulenpunaiset hanskat heiluvat kuin tuulimyllyt. Tämä on hienompaa kuin ruskeilla tai mustilla pikkuhanskoilla hakkaaminen. Mutta ei, ei tästä ole mitään perhosmaalarille irronnut.

Matkamuistomyymälässä perhoset on onnettomasti asetettu pumpulialustaan ja tungettu läpinäkyvään muoviseen koteloon.  Teenkö hyvin vai huonosti, kun pelastan lieskasiiven, Rajan Brooke´s Birdwingin (Trogonoptera brookiana), jonka siivissä kimmeltää metallin sini ja vihreä mustalla pohjalla? Juhlittu, tavoiteltu brookiana on asetettu parin pienen Pieridaen kanssa sommitelmaan. Niiden vaaleus korostaa Alfred Wallacen nimeämän brookianan tummaa samettia. Tuskin taitelija on harvinaisuutta koskaan nähnyt luonnossa, kirjoja ei juuri ollut, Wallace ei ollut vielä kuvannut lajia. Se ei ole voinut inspiroida. Onko sitten suuri, violetinsininen ametistihaltija, Saturn, Thaimaan metsien piilottelija, lehtien matkija, salassa juhlija? Saturn Butterfly on hienostuneen värinen, mutta en usko, se elää liian huomaamattomasti. Se ei ole rohkea taivaista putoaja, ilmojen halkaisija, näyttämölle sopiva. Lasken sen pois, mutta ostan kornin muovitaulun, koska tyttö hymyilee niin vetoavasti silmillään.

Tuolla ilmajuurissa, tuolla loisivien orkideoiden hämyssä, siellä roikkuu laikkuisessa valossa vanhansininen, suklaansininen perhonen. Tässä on oikea väri, ehkä vieläkin hiukan haalea, mutta epäilemättä jotain oikeaa. Minä haluan tämän muistaa, kun maalaan perhosia.  Viiruseulon, vähän niin kuin suklaatiikerin muistan ja muistan leoparditäpläiset vahamaiset orkideat ja suuria tiikkirunkoja altaasta pyörittävät elefantit. Pyhimmistä pyhimmän, albiino-elefantin muistan museosta ja norsunluiset ovenkamanat.

Rusokapteeni, kannusnoita vai sittenkin kiinantuonensiipi…

Dear Sir: On The Occasion of coming Thai Festival we wish you Healthy and Wealthy life. From Your Best tailor. Kortti tulee joulukuussa. Ja aiheesta.  Eteläisen Pattayan rantabulevardilla on miesten vaatettaja, Stylo Fashion. Pojan pitää saada silkkipuku. Mielijohteesta menemme mustaturbaanipään putiikkiin. Siitä valitsemaan viininpunaista kiinansilkkiä, perhosen toukan kehräämää silkkiä. Ehdottomasti maalaamisen arvoinen väri. ”Eikö isälle tehtäisi myös?” lempeästi hymyilevä pakistanilainen kysyy. Katsoo hien syömää safaripaitaa ja haalistuneita shortseja. ”Siniharmaata silkkiä, mahdottoman sopiva väri herralle.”

Nuorempi pakistaani muljauttelee syvänruskeita silmiään, huokailee, rupeaa valittamaan vaivojaan, näyttää kokeiden tuloksia, ei ainakaan AIDS. Mutta kumminkin huimaa, pakahduttaa, väsyttää. Teen mielessäni diagnoosin: hyperventilaatio (liikahengitys). Selitäpä se kuolemanpelossa vapisevalle. Pakistaani vetoaa: ”Is it all in my mind, doc, stress maybe?”  Sovitetaan seuraavana päivänä. Pojan puku on just. Minulle takki ei istu, liian lyhyt, helma hölpöttää, hartioista ahdas, mutta housut laskeutuvat. Ei ole aikaa korjauksiin, vielä mukaan silkkipaita, yöpaita. Korallisaaren vene odottaa.

Järkyttävä rohjake vie meidät Bang Saen saarelle. Perämoottorin akseli on viisi metriä pitkä, laihakoipinen resuhousu nostelee ja vatkaa sitä matalissa rantavesissä kuin tehosekoitinta. Kuumuus puristaa kaikki voimat. Korallihiekka kiehauttaa jalkapohjat. Saaren pikkuravintolan terassilla saa keittoa, jota koristaa kurkusta kaiverrettu kukka ja riisikulhoa reunustavat lootuksen muotoiset porkkanannuput. Kelta-oranssi phrik khi luang, chilipippuri, polttaa jalkapohjat sisältä. Tamariinipuut, kuin pensaat, reunustavat ja vähän varjostavat. Oksan nokassa keikkuu taas danaidi, mutta pienempi ja heikompi, vaaleampi, silomonarkki, Plain Tiger, ulottuu Afrikasta Kreikkaan ja Etelä-Italiaan. Siitä saa maalaukseen täplät etusiipien tyveen. 

Viiruseulo, Glassy Tiger (Parantica aglea), rusokapteeni, Peacock Pansy (Junonia almana), kannusnoita, Common Rose (Pachliopta aristolochae) ja kiinantuonensiipi, Bhutan Glory (Bhutanitis thaidina)

Sauli haluaa taivaalle, en jaksa edes katsoa pikasliipparin vetämää varjoa, joka nousee leijumaan valkohehkuiseen kupoliin. Takapihalla kanat tuskin hengittävät, apinat renkkuvat puussa, kettingit kolisevat julmasti. Durianin paksu mädäntynyt haju nousee kasasta, johon kaikki jätteet on heitetty. Keittiön oviverhot heiluvat edes takaisin, mai pen rai, ei se mitään.

Otan aamiaispöydältä mangon ja jätän punavihreän, pyöreän, karvaisen rambutanin. Tiedän, että sen liha on läpinäkyvää. Vilkaisen raukeasti kellanruskean rusokapteenin eli riikinkukon (Peacock Pansy) orvokinsinisiin silmiin, jotka välähtävät kukkapenkistä. Pansy on nössö, nynny mutta myös hintti. Onko perhonen nynny, kun hakee kaupungista kulttuuria eikä pysy villissä luonnossa? Tyypillinen laajentumishaluinen täpläperhonen, niin kuin neitoperhonen Suomessa, opportunisti, ihmisen seuralainen. Mikäpäs siinä. Tiedän huonompaakin seuraa.

Vielä puuttuvat perhosesta kannukset, odotetaan, niitä ei tarvitse ansaita.  Odotetaan ja annetaan talven kadota ikiajoiksi, erämaan muuttua puutarhaksi, kaiken helpoksi, luonnolliseksi, tuskattomaksi. Antaa veden virrata, tapahtukoon kaikki itsestään, pakottamatta, saakoon ruusu lentää, Common Rose, vain tavallinen ruusu. Siitä löytyi kannuksen malli, vihdoinkin perhonen on täydellinen! Sen voisi maalata vaikka unissaan.

Ai niin, toki upea kiinantuonensiipi, Bhutan Glory, Bhutanitis thaidina vielä tarvitaan.