Italia, Capri, Villa San Michele

Villa San Michelen puutarhaan on rakennettu lasinen pömpeli, joka rikkoo ympäristöään. Mutta annan sen anteeksi. Sinne on juuri avattu pieni luontonäyttely, lintuja, jopa niiden äänityksiä, pikkueläimiä, kasveja, ja mikä hämmästyttävintä, täydellinen kokoelma Caprin saaren päiväperhosia. On toukokuun 1995 ja aurinko paistaa.

Esiteteksti perhosista kertoo, että Caprin erillisyys, mutta kuitenkin mantereen läheisyys, on säilyttänyt mutta myös uudistanut saaren perhosfaunaa. Siten se on rikkaampi kuin Tyrrhenan meren muiden samankokoisten saarten perhoselo. Monin paikoin Caprin maankäyttö, vastoin luuloja, on nykyään vähemmän kuluttavaa ja tehokasta kuin vuosisadan vaihteessa.  Alkuperäiselle luonnolle ja luonnonkasveille on enemmän tilaa, ja niistä perhoset ovat riippuvaisia. Suuret joukot amiraaleja ja ohdakeperhosia vaeltavat Caprille joka kevät Pohjois-Afrikasta ja Sisiliasta. Toukkia, munia ja koteloita kulkeutuu saarelle myös maataloustuotteiden ja muiden tavaroiden mukana.

Saaren päiväperhoset on tutkittu kohtalaisen hyvin Coffredo ja Carlo Prolan ansiosta, yöperhosista ei tiedetä niin paljoa. Vain Otto Sohn-Rethel selvitti niitä vuonna 1929.

San Michelen sisäänkäynnin luona on muistolaatta: ”Axel Munthe 1857–1949, physician, author, humanist, friend of the poor, protector of animals.”

”Linnut! Linnut! Kuinka paljon onnellisempaa olisikaan elämäni tällä ihmeellisellä saarella ollut, jollen olisi rakastanut niitä niin kuin rakastin. Oli suuri nautinto nähdä niiden saapuvan joka kevät, tuhatlukuisina, oli nautinto kuulla niiden laulavan San Michelen puutarhassa. Mutta tuli aika, jolloin melkein toivoin, etteivät ne olisi saapuneet, jolloin toivoin voivani antaa niille merkin kauas merelle ja kehottaa niitä lentämään eteenpäin, korkealla kiitävän villihanhiparven kanssa pois omaan kotimaahani kauas Pohjolaan, missä ihminen ei niitä hätyyttänyt. Sillä minä tiesin, että tämä kaunis saari, joka oli minulle paratiisi, oli niille helvetti, samoin kuin se toinen helvetti, joka odotti niitä niiden pitkällä ristintiellä, Helgoland.

Ne tulivat vähän ennen auringonlaskua. Ne eivät pyytäneet mitään muuta kuin saada hetkisen lepuuttaa väsyneitä siipiään lennettyään pitkän matkan Välimeren yli. Niiden matkan päämäärä oli kaukana, maa, jossa ne olivat syntyneet ja johon ne tahtoivat rakentaa pesänsä. Niitä tuli tuhansittain: metsäkyyhkysiä, rastaita, turturikyyhkysiä, kahlaajia, viiriäisiä, kuhankeittäjiä, leivosia, satakieliä, västäräkkejä, peipposia, pääskysiä, lehtokerttuja, punarintasatakieliä ja paljon muita pieniä taiteilijoita, jotka olivat menossa kotiin antamaan kevätkonsertteja Pohjolan hiljaisissa metsissä ja vainioilla.  Pari tuntia myöhemmin ne räpyttelivät avuttomina verkoissa, joita ihmiset olivat ovelasti virittäneet kaikkialle saareen, merenrannan jyrkiltä kallioilta Monte Solaron ja Monte Barbarossan huipuille. Illalla niitä pakattiin sadoittain pieniin mataliin puulaatikoihin ja lähetettiin höyrylaivassa Marseilleen, mistä ne vietiin Pariisin hienoihin ravintoloihin syötäväksi.”

Monte Barbarossan, San Michelen yläpuolella olevan vuorenhuipun, omisti entinen teurastaja, joka oli kuuluisa taidostaan sokaista lintujen silmät hehkuvalla neulalla. Näin niistä saatiin houkutuslintuja, jotka lauloivat konemaisesti yötä päivää. Munthe yritti ostaa vuoren kamalaan ylihintaan, mutta viime hetkellä omistaja ivallisesti kaksinkertaisti hinnan. Nyt oli sodanjulistuksen vuoro, mikä tuotti Munthelle oikeudenkäyntejä ja sakkoja, samalla kun lintujen tappamisen jatkuminen oli tehdä hänestä hullun.

Munthe punktoi keuhkopussin märkäpesäkkeen

Viimein onni kääntyi. Teurastaja sairastui niin vakavasti, että hänen sielunsa pelastukseksi luettiin messuja kaksi kertaa päivässä.  Kyläpappi rukoili Munthea kuolemankielissä viruvan luokse. Siihen mennessä diagnoosit olivat vaihdelleet. Kylätohtori epäili keuhkotulehdusta, apteekkarin mielestä kyseessä oli sydänvika, kätilö oli varma, että miestä vaivasi una paura – säikähdyksestä johtuva halvaus. Munthe pani vastaan, mutta lupasi lopulta tulla yhdellä ehdolla: miehen piti vannoa käsi krusifiksin päällä, ettei hän enää koskaan puhkaisisi silmiä linnuilta ja että hän möisi Munthelle vuoren siihen liian korkeaan hintaan, jota hän oli vaatinut kaksi kuukautta aikaisemmin. Teurastaja ei suostunut. Yöllä hän sai viimeisen sakramentin.

Varhain aamulla pappi tuli vielä kerran. Teurastaja oli hyväksynyt ehdot. Kaksi tuntia myöhemmin Munthe päästi puoli litraa märkää teurastajan vasemmasta keuhkopussista kylätohtorin ihmeeksi ja kylän suojeluspyhimyksen, Sant´ Antonion kunniaksi.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten hän päätyi diagnoosiin ja suoritti keuhkopussin tyhjentämisen, dreneerauksen. Homma ei välttämättä ole helppo – kelpo tohtorissa oli keuhkolääkärin vikaa, vaikka mistään ei käy ilmi, että hän olisi hoitanut esimerkiksi tuberkuloosipotilaita. Joka tapauksessa teurastaja toipui. Miracolo! Miracolo! Munthe sai vuorensa ja linnut rauhan.

Munthe näki varmasti Monte Barbarossalla myös perhosia, vaikka hän ei siitä mainitse. Ehkä hän tiesi, etteivät vain linnut vaella, myös perhoset tekevät pitkiä muuttomatkoja mantereilla tai merten yli – jopa tuhansien kilometrien taipaleita.

Keväisinä päivinä, jolloin lämmin tuuli puhaltaa Afrikasta, suuret ohdakeperhosten parvet ja yksittäisemmät amiraalit kansoittavat Castello Barbarossan ja Monte Solaran – vain jatkaakseen hetken levon jälkeen kohti pohjoista.  Tiedämme nyt, että ohdakeperhonen on tavattu niinkin pohjoisesta kuin Huippuvuorilta. Barbarossan linnakkeessa perhoset ovat aina saaneet olla rauhassa. Ne ovat niin pieniä ja vähäpätöisiä, eivät kelpaa syötäväksi eivätkä tartu verkkoon. Vain tarkkasilmäiset huomaavat nuo äänettömät lentäjät, myös pienemmät etelänliuskaperhoset, etelänkeltaperhoset, ja sinisiiviksi isot kannussinisiivet.

Mutta mainitsee Munthe perhosetkin, kirjan viimeisessä luvussa. Hän on menettänyt toisesta silmästään näön, päivä on ollut ihana mutta kallistuu iltaan. On pakko muuttaa San Michelen häikäisevää valoa pakoon alemmaksi, vanhan luostarin torniin, Torre di Materitan himmeään valoon oliivipuiden alle: ”Olen ajatellut usein kuolemaa viime päivinä, en tiedä miksi. Puutarha on vielä täynnä kukkia, perhoset ja mehiläiset lentelevät yhä, sisiliskot paistattelevat päivää muratissa, maassa vilisee vielä elämää. Vielä eilen lauloi myöhästynyt lehtokerttu kaikesta sydämestään ikkunani alla”. Kertomus Huvilasta meren rannalla (1929) on valmis, Munthe on 72 vuotias.

Villa San Michele on Ruotsin valtion omistuksessa ja säätiöity taiteilijakodiksi ja kulttuuritarkoituksiin. Nyt toukokuussa puutarhan sinerariat ovat loistavimmillaan, atsaleankukat ovat lumivalkoiset.  ”Ilma on täynnä kevättä. Ginestra kukkii, myrtti on nupulla, viiniköynnös tekee lehteä, kukkia on kaikkialla. Ruusut ja kuusamat kiipeävät pitkin sypressien runkoa ja pergolan pylväitä. Vuokot, krookukset, villit hyasintit, orvokit, kämmekät ja syklaamit nostavat päitään tuoksuvasta ruohikosta. Campanula gracilis ja tummansininen lithospermum, joka on yhtä sininen kuin Sininen luola, versovat kimppuina itse kallion kupeesta. Sisiliskot ajavat toisiaan takaa muratin alla.”

Munthe oli parantumaton romantikko ja idealisti.  Sellaiselle elämä on yhtäältä haltioitumista toisaalta pettymys.

Tiuruniemen Capri

Tiuruniemen tuberkuloosiparantola (Tiurun sairaala) sijaitsee Etelä-Karjalassa, Joutsenossa Suur-Saimaan rannalla. Se oli aikoinaan koko Viipurin läänin suurin rakennus. Nyt 2023 se odottaa purkupäätöstä oltuaan tyhjänä yli 10 vuotta. Sairaalan välittömässä läheisyydessä oli henkilökunnan asuntoalue, jota kutsutaan nykyäänkin Capriksi. Alueella oli 1900-luvun alkupuolella ruhtinas ja lääkäri Dmitri Gabrilovitchin suuri puuhuvila, siitä alueen nimi Gabri, joka kääntyi kansan suussa Capriksi. Dmitri hoiteli Rauhan kylpylää, jossa Pietarin ylhäisö vietti lomiaan – ainakin Lev Trostkin, Vladimir Nabokovin ja Maxim Gorkin kerrotaan käyneen. Työskentelin Tiurun sairaalassa lääkärinä ja vaimoni aika ajoin sairaalan apteekissa farmaseuttina. Asuimme Caprilla 1973-1986 ja 4-vuotias Ilona lähti pihaltamme kipittämään kohti yhteistä leikkipaikkaa: ”Mennään Kappille”. Pahasti rappeutuneen parantolarakennuksen karua kohtaloa käsiteltiin vastikään Helsingin Sanomissa 3.9.2023.