Ranskan Riviera, Vence lokakuussa 1994

Lokakuinen aurinko Etelä-Ranskassa on sopivasti lämmittänyt keskiaikaisen Vencen pikkukaupungin muurin päällystä. Amiraali venyttää siipensä aivan levälleen. Mimoosapuussa kahahtava lintu heittää perhosen marmoriseen kivikkoon. Valkoisessa kyltissä on tyylitelty keltainen perhonen ja teksti: BAR LE PAPILLON.  

Paksu tupakansavu saa silmät vuotamaan ja kestää hetken ennen kuin näen takanurkan nahkatakkisen mieskoplan reuhaamisen. Jotain siellä tuupitaan. Etualalla nuori kundi koikkelehtii hermostuneesti baarimikon hätistäessä häntä istumaan nuhruiselle jakkaralle. En tietenkään ymmärrä rähinän syytä. ”Une biere, s´il vous plait” on huulillani, mutta jokin varoittaa minua. Pidän Nikonia kädessäni ja ajattelen ottaa kuvan, baari on sen verran erikoinen. Äkkään kundin ontuvan ja lasken kameran. Linkku tekee minulle uhkaavia käsimerkkejä. Paras häipyä. Vetäydyn ulos, joku vanha mies kävelee rauhallisesti perässäni.

Muutaman kulman päässä Linkku ilmestyy tyhjästä eteeni ja tempaisee rajusti kameran objektiivista. Menee painimiseksi. Adrenaliini kiehahtaa. Linkku solkottaa käsittämättömiä. Olen ollut varuillani ja puristan rajusti Linkun rannetta samalla, kun irrotan paitaotetta. ”Arretez”, käskee paikalle ehtinyt poliisi tiukasti. Kaveri raahataan asemalle. Väittää halunneensa kamerastani vain filmin, koska olin muka yrittänyt kuvata hänen ontumistaan baarissa. ”Mon pied, mon pied.” Kyllä siinä olisi mennyt sekä kamera että filmi, jos en ollut tarkkana. Nyt huomaan, että Linkun toinen silmä katsoo minne sattuu.  ”Haluatteko tehdä asiasta paperit”, naispoliisi kysyy ja sytyttää Gauloisen. ”Olkoon”, sanon minä, ”eihän tässä vahinkoa tapahtunut”. Jalomielisyyden puuska, menihän Linkulta hyvä saalis. Poliisit antavat kyydin Vencen rajalle. Sanon käveleväni loput kahdeksan kilometriä alas rantaan Gagnes sur-Meriin. Kaksi amiraalia on parilennossa laakeeripuiden latvuksessa. Ja niitä on lisää joka paikassa pitkin rantatien puistoja ja metsänpalasten reunoja.     

Alaspäin on helppo kulkea ja mietin toissakesäistä tapausta, kun lehtiä kauppaavat mustalaistytöt piirittivät meidät melkein Nizzan keskustassa. Tuuppasivat Ilonan päin pysäköityä skootteria ja siinä hässäkässä salamanvikkelät sormet veivät lompakon Ullan olkakassin sisällä olleesta käsilaukusta. Mutta Ulla huomasi heti, että lompakko puuttui. Saulin kanssa pitelimme tyttöjä. ”Kukaan ei lähde minnekään ennen kuin lompakko löytyy!”.  Hävytöntä huutelua, rivoja eleitä, yksi tytöistä on raskaana, paljaat jalat, likaiset kädet. Yhtäkkiä lompakko viskattiin katuun, ja tyttöparvi pyrähti eri suuntiin. Lompakko oli tyhjä. Ryntäsimme Saulin kanssa kahden tytön perään, vauhti oli kuin 100 metrin juoksussa. Tytöt kangistuivat sivukujalle. Pahasti hapenpuutteessa olin minäkin. Saulilta irtosi vielä muutama jiujitsuote, jolla kolmetuhatta markkaa puristui toisen tytön nyrkistä.

Poliisiasemalla homma oli rutiinia, samat tytöt jo toisen kerran tällä viikolla. Jengeillä on tarkat reviirit ja tulostavoitteet. Jos illalla ei ole pomolle tilittää tavoitetta, seurasi rangaistus. Tulosjohtamista selkeimmillään. Silloin oli heinäkuu enkä muista yhtään amiraalia.

Mutta nyt 1994 on loistava amiraalivuosi, yhtä hyvä kuin 1946, melkein 50 vuotta sitten”, eläintieteen laitoksen perhosguru Mikkolan Kauri jutteli radiossa. Tämä syksy oli niitä täynnä. ”Amiraali tuli käymään”, minä sanoin, kun Laitisen Lauri, laivaston entinen ylilääkäri näki komean perhosen Suomusjärven mökin kukkapenkissä, joka pursusi ahkeraliisaa.  Lauttasaaren Pajalahden isossa leikkipuistossa amiraalit partioivat ja merkkasivat reviireitään suorien hansaruusuaitojen mukaan.  Perhosia riitti istumaan naapurin jenkeistä tuodun letukan etumaskillekin, mikä oli minusta kummallista.

Suomen Luonto -lehdessä Kauri selvitti lisää. ”Amiraalit eivät pysty talvehtimaan Suomessa vaan saapuvat meille etelästä. Perhosia tuli Suomeen toukokuun alussa lämpimien säiden aikaan. (Muutenhan kevät oli turkasen kylmä.) Lisääntyminen onnistui poikkeuksellisen hyvin.  Loppukesän ja syksyn amiraalit ovat näiden vaeltajien täällä tai lähiseuduilla syntyneitä jälkeläisiä. Syksyn mittaan amiraaleja kerääntyi joukoittain etelärannikolla. Perhoset pyrkivät jatkamaan matkaansa kohti eteläistä Eurooppaa meren yli.”  Kauri innostuu: ”Todennäköisesti se oli amiraali, paineli Viroon päin kolmen beaufortin vastatuuleen alle 14 asteen lämpötilassa; amiraalit voivat ennen merenylitystä kaarrella satojen metrien korkeuteen, aivan kuten monet petolinnut”.

Yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa ihmettelin syyskuussa 1999, kun syyssyrikän (Buddleia davidii) violeteilla kukilla ei näkynyt amiraaleja. Syy selvisi pian. Joku jätkä nökötti penkillä haavi kassissa ja tempaisi kukinnolle lennähtänen amiraalin kamerani edestä juuri, kun olin painamassa suljinta. Seurasi pieni periaatteellinen keskustelu. Alla olevassa kuvassa oleva kaveri filmasi vain. Löydätkö kukilta kolme amiraalia ja yhden nokkosperhosen? 

Kauri Mikkola, professori ja hyönteistieteen ehdoton guru piti Etelä-Karjalan lääkäriseuran kokouksessa esitelmän perhosten melanismista – liittyen myös ilmansaasteisiin. Tässä Joutsenon Tiuruniemessä 18.3.1983. Kasvatin poikien kanssa ritariperhosia ja yksi vapautui kotelostaan juuri oikealla hetkellä!

Lokakuussa 1994 Etelä-Ranskassa näkemäni amiraalit eivät olleet Suomesta.  Tuho odottaa Suomessa syntyneitä amiraaleja, joista jotkut yrittävät syksyllä muuttaa etelämmäksi. Vasta Välimerellä amiraalit pysyvät hengissä talven yli pannakseen uuden sukupolven alulle seuraavana keväänä. Miksi keväällä jotkut yksilöt ylipäätään vaeltavat pohjoiseen? Onko 50 vuoden kuluttua jälleen suuri amiraalivuosi, mutta ilmasto on lämmennyt niin, että perhoset eivät enää yritä takaisin etelään. Ne kestävät jo Suomen leudontuneen talven niin kuin neitoperhoselle kävi jo 1970-luvulla Kehittyykö Suomeen pysyvä amiraalikanta?

Muutakin eksoottista ja trooppista on silloin tiedossa, väestö on tummempaa mutta vaatteiden värit kirkkaammat. Taskuvarkaat ovat jakaneet reviirinsä.

Jälkikirjoitus

Nyt 30 vuotta myöhemmin huomaan, että ennustukseni ovat joiltain osin toteutumassa. Väestö on tummempaa. Myös uusia perhoslajeja tulee etelästä ja kaakosta. Jengirikollisuus uhkaa rantautua Ruotsista maahamme. Jonkinlaisia amiraalivuosia on edelleen, mutta perhosia ei näy enää sankoin joukoin.