Pimeän ja sateisen vaelluksen jälkeen valo välähtää horisontissa, Annjalonjin tunturin pahdalla. Sen alla on kurjenpolvia, saniaisia ja ukonputkia kasvava rehevä juotti, jossa pohjanvalkotäpläpaksupää lentää. Tuntuu melkein ihmeeltä osua valoisaan hetkeen ja kuvata perhonen kaiken rämpimisen jälkeen! On kummallista, että tämä paksupää lentää tunturi-Lapissa vain yhdessä, nykyään suojellussa paikassa. Jos sukulaisia hakee, pitää mennä alas etelään aina Ahvenanmaan tienvarsille ja niityille, josta hyvällä onnella löytää serkun, etelänvalkotäpläpaksupään.

25.7. Kilpisjärven Kuonjarjohkan tuvalla aamuteet 6.30. Kolme tuntia helppoa kävelyä Meekonjärvelle. Alkuun harhapolku. Kuonjarvarrin takana pitkä laakso. Alkaa näkyä Saivaara, jonka huipulla Kekkonen oli käynyt ja suunnitellut portaita, joiden päässä on hänen patsaansa. Miksei saman tien koko vaaran laki Kekkosen pääksi!

Ylös Annjalonjille, mutta vuolas virta välissä. Rannassa vihreä, kaminalla varustettu teltta, josta ryömii kaksi punasilmäistä kalamiestä. Teltan ulkopuolella retkottaa tyhjä koskispullo. Saamme apua virran ylittämiseen: venäläinen kumivene pumpataan täyteen (kantaa 270 kg). Kolme miestä ja kaksi rinkkaa veneeseen. Virta, tuuli, jääkylmä vesi, krapulainen kippari. Hengenvaarallinen yhdistelmä. Vene meinaa kaatua ja painua väkisin alavirtaan.

Tunturikoivikkoa ja nousu pahdalle. Rakka ei kovin paha, mutta saappaat luistavat väkisin kaksi kolme kilometriä pitkällä pahdalla. Käsivarren Lapin ja Annjalonjin erikoisuus, pohjanvalkotäpläpaksupää (Hesperia comma, alalaji catena) lennähtää heti tunturimaitikalle. Hyytyy siihen. Sen jälkeen viisi kulunutta yksilöä, lento on loppumassa.

Käsittämättömän rehevä 600 metrin juotti pahdan alla, jossa paksupäät lentävät: kurjenpolvet, saniaiset, ukonputket. Lähin sukulainen, eteläntäpläpaksupää ponnahtelee toisessa päässä pitkää Suomea, Ahvenanmaan kukkia pursuavilla kedoilla ja ahoilla. Ihme homma.

Aurinko repeää äkkiä puolelta päivin ja siinä paistatellaan kolmisen tuntia täydessä auringossa. Pahdalla pesivä tunturihaukka naukuu pistävästi, Pekka saa kuvattua. Takasiivistään keltainen herttakangasyökkönen, alempana juolukkasinisiipi, punatäpläperhonen. Tunturikurmitsa juttelee surumielisesti.

Meekolta eteenpäin kohti pohjoista, joen oikeaa laitaa. Ensin on tunturikoivikkoa, jossa lepo pienen lammen rannalla. Aurinko suorastaan kuumottaa. Viimeiset kabanossit, juustoviipaleita, teetä, ruispaloja. Viimeiset suklaatkin on syöty. Kahlaamolla ei ihmisiä. Siltakin pitäisi löytyä, mutta jäi kumpareen taakse piiloon. Tunturisinilatvaa soistuvalla alueella, kosteikolla.  Kalottireitti löytyy kahlaamolta, seurataan sitä kohti Pihtsosköngästä, Suomen suurinta putousta. Retkeilijöitä töyräällä.

Jokivartta ylös Pihtsosjärvelle (Pitsusjärvi). Askel alkaa pahasti painaa ja viimeiset kolme kilometriä kivikkoista järvenrantaa tosi raskaat. Järven pohjoispäässä on autiotupa. Perillä ollaan 20.15, kun luvattiin Hannulle  20.00. Ja Hannu on tullut Norjan puolelta Haltin yli tuvalle 19.50! Sieltä jo virnuilee yläpetiltä. 

Hannun retki on uskomaton. Ajaa Norjan puolelle Haltin taakse huonoa tietä. Tie on poikki neljä kilometriä ennen päätä. Siitä vaan patikassa takakautta Haltia ylös. Kylmää sadetta ja sumua. Tunturi katoaa näkyvistä, mutta Hannu lähtee kuitenkin yrittämään. Neljä tuntia ylös raakaa kivirakkaa, jääkaapin kokoisia möhkäleitä on joka puolella. Ylhäältä kuitenkin Pihtsoslaakso kylpee auringossa, se antaa voimaa, ja Hannu selviää perille Pihtsosjärven kämpälle.

Olemme aivan puhki. Hannu on vaeltanut 9.00–19.50, me 6.30–20.15 ja välillä on kivuttu Annjalonillekin pohjantäpläpaksupään perään. Illalla turistaan ja otetaan pienet pirtut. Kalamiehiä kämpällä. Aurinko laskee pilvettömältä taivaalta, mutta menemme nukkumaan jo 22.00.

26.7. Ylös 6.15, kuorsasin kuulemma. Lähtö Haltille 7.30. Jalat jo alkuun väsyneet, reppu painaa hankalasti. Alkupuolen kääpiöhopeatäpläniittyjä ei kannata haravoida, koska taivas on täysin tukossa. Haltin juurella pari porotupaa. Alkaa nousu, joka alkuun loivaa, ruskeaa hiekkakiveä, sitten jyrkempää, tummaa lohkaretta. Meinaan hyytyä, kun alkaa sataa ja ajattelen että vielä kuusi tuntia vaellettavaa. Pitää syödä kuivattua poronlihaa, jotta jaksaa painaa. Tämä on sumun, kylmän ja rakan kirottu maa. Hannun mielessä on kuvakertomus: ”Rakka kukkii”. On jätkällä mielikuvitusta. Kiviä toki kirjavoivat harmaankeltaiset jäkälät.

Päästään huipulle 12.15 eli nousuun menee neljä ja puoli tuntia. Ollaan maailman katolla. Vatsaa kouraisee huima näky Norjan lumisille tuntureille ja Ruijan apeisiin erämaihin. Ei ihmisen ihmistä koko päivänä. Ruijan mereltä puhaltaa äkkiä kylmästi ja sumuinen huppu putoaa päähän. Piekanan huilu soi.

Sumu saa miehen muodon: tunturin maahinen, keijavainen, kyöpeli, manalainen, eeliäinen, pöökärö!  ”Onko teillä Erikssonin paristoja”, aave kysyy selvällä suomella!  ”Soittaisin stadiin, mutta kännykkä simahti.” Yksinäisyyden illuusio viimeisessä erämaassa särkyy niin, että sirpaleet kilisevät pitkin jontkaa ja manolaisen pilkallinen joiku kimmahtelee kivillä. Hesalaiset veljekset ovat telttailleet muutaman yön kiven kolossa Haltin huipulla. Vieressä on keltaiseksi maalattu kivikasa ja vino puuristi. Laatikossa irtolehtikirja, johon nousijan nimi ja numero, minulle 36 449.

Hetki lepäilyä huipulla. Laskeudutaan kurua pitkin alas. Ensin väärä kuru, lasketellaan mustilla jätesäkeillä pitkin lumisia juotteja kohti järven, Guolasjavrin, itäpäätä. Huomataan ajoissa ja korjataan suuntaa pohjoiseen. Kellokompassini on seonnut ja näyttää vain pohjoisen ja lännen suuntia (Casio-kello Nizzan tax free-myymälästä –  hankala valitusosoite).

Rakka sen kuin laajenee, ainakin kuusi kilometriä. Vaarallisia lohkareita, joiden väliin mies putoaa ja menee maan napaan saakka. Välillä lievää tihkusadetta, täysin pilvistä. Jontkassa kipuilu alkaa muistuttaa yritystä elonjäämiseksi. Konttaamme järven rantaan, josta alkavat pitkät, laakeat tunturinummet.

Hannun Saabi on puron toisella puolella, koska tie oli kiertäessä poikki. Vielä tiukkaa kävelyä neljä kilometriä ja ollaan perillä. Autosta tarvikkeet ulos ja hyvät lihakeitot, teet ja voileivät. Voimat alkavat palata. Joen yli ajaa kaksi tunturivaeltajaa Haltille ja stadilaiset veljekset pois. Kyllästyivät lopulta kykkimästä kiven kolossa ja halajavat maalikylän valoihin, kännykkä mykkänä.

Huono tunturitie on rakennettu Guolasjavrin vedenpinnan säätelyä varten. Putkivoimaloita rinteillä. Alas Kåfjorddalenia, lampaita joka paikassa. Yöksi Birtavarren mökkiin, 280 Norjan kruunua per yö, 10 kruunua suihkusta. Eipä ole pestykään kolmeen päivään. Vaellusta on riittänyt yli 80 kilometria. Ollaan sippiä porukkaa: pirtua, Carilloa, olutta ja unten maille. Punaisessa hytissä on neljä punkkaa, jääkaappi ja kaasuliesi. Respan tyttö ei osaa oikein mitään kieltä ja laskee rahat koko ajan väärin.

27.7 ylös 6.30. Taivas on juntturassa. Yöllä Hannu heräsi 00.15 ja luuli, että kello on jo 6.30, kun katsoi Casion herätystä. Silloin taivas oli puoliksi auki. Aamuteet ja metvurstileivät. Jälleen ylätasangolle noin 750 metriin. Siellä koko päivän kävelyä tunturinummilla, 900 metriin. Taivas on matalalla suurimman osan aikaa, ehkä 15 minuuttia aurinkoa.

Hannu ajaa rohkeasti puron yli, Saab kyntää kynnyksiä myöten. Pekka kateissa välillä – joko on löytänyt kääpiöhopeatäplän? Perhoslajeja: häikäisevän keltainen lapinkeltaperhonen (30-40 yksilöä), rinnettä matalalla viistäviä tunturihopeatäpliä (noin 50), joku pohjanhopeatäplä (2) ja yksi tundrahopeatäplä. Haavilla lähitarkasteluun otetut osoittautuvat kaikki tunturihopeatäpliksi, naaraan sekoittaa tundrahopeatäplään. Lapinnokiperhosia lentää jekuttaa.

Kasveja kuvataan perhosten puutteessa. Lapinvuokko (kelpaa vain kalkkiperäinen maa), liekovarpio (pohjanhopeatäplän ravintokasvi), matalaa vaivaiskoivua, variksenmarjaa, valkokämmekkä, pussikämmekkä, lapinesikko, pikkutervakko, keltainen ja sininen yökönlehti, joiden paksut, karvaiset lehdet pyydystävät hyönteisiä. Kalkinsuosija sysisara sirosti nuokkuvine tähkineen, tunturikurjenherne, kohokki, laukkaneilikka. Kosteimmilla paikoilla niittyleinikkkiä ja kulleroa, punakkoa, tien varressa valkea tunturihärkki. Sateella sulkeutuva tunturitädyke, terätön ailakki pohjoisrinteen kivikossa. Kauempana vyörysoraikossa tiheä saniainen, suippohärkylä, nummella ruusujuuri, tanakka norjantalvikki.

Alempana suurikukkaista kissankelloa, sinistä läätettä. Horsma on paljon punaisempaa ja lyhytvartisempaa kuin etelässä.  

Haltilla ei kasva muuta kuin jääleinikkiä, jonka terälehdet muuttuvat valkeasta punaiseksi ja lopulta syvän sinipunaiseksi. Porot syövät mielellään jääleinikin kukkia korkealla tunturin rinteellä, jossa kulkee poroaita Norjan ja Suomen Haltin välissä. Vaaksiaisia ja punatäpläperhosia on hangella. Kapustarinta ääntelee alakuloisesti ja yksitoikkoisesti, pelkää peränsä puolesta, kun yritän kuvata intiaanihiivinnän avulla. Kivitaskuja, lapintiiroja järvellä.

Leppoisa päivä, mutta kulkemista ainakin 20 kilometriä. Illalla Hannusta tehdään rakkaneuvos, kun on kulkenut kahdessa päivässä 20 kilometriä rakkaa ja noussut kahdesti Haltille. Valittelee polvia ja nilkkoja seuraavana päivänä. Polvet kuulemma narisee. Hannu meinaa illalla lähteä autolla kuvamaan ison kuvakoon kameralla Lyngenvuonon suuta: kasveja etualalle ja tunturi rekvisiitaksi taakse.  Otetaan Kalifornian Muscatelviiniä ja hiukan pirtua. Niillä saadaan mies pidettyä kämpillä, vaikka hän todistelee, että jos ajaa 30-luvun T-Fordilla juovuksissa päin punaista somali takaistuimella, niin onnettomuuden tilastollinen todennäköisyys on nolla. Illalla vielä 18–19°C ja lämmin tuuli. Päivällä sadekin tuntui lämpimältä. Missään Suomessa ei ole Haltin takaisten tunturinummien vertaisia, Saanan kalkkilippa on ainut.

Kiemurtelemme pitkin vuonoja alas Narvikiin ja Abiskon tunturialueelle, Ruotsin puolelle. Sieltä läheltä Abiskon lakea löytyy vihdoin pohjoisista pohjoisin otus, tuulisten tunturinummien varvikossa vipeltävä perhonen, kääpiöhopeatäplä, joka pakenee vaeltajaa maan äärirajoille.

Ensimmäinen on rieska ja filmiä palaa turhaan. Mutta kuvauskiimaa ei pidättele mikään. Toinen on täydellinen. ”Se on sitten tässä”, Pekka sanoo. Suomessa tavatut lajit on kuvattu, ei tosin kaikkia maan rajojen sisäpuolella. Mennään kotiin.

Vuoden 1994 huonon perhosvuoden heinäkuu alkaa hiljalleen kääntyä elokuuksi. Monen perhosen mielestä kesä olisi kannattanut vallan jättää väliin. Ensimmäiset hallayöt on koettu. Miten Samuli Paulaharju kuvasikaan alkavaa ruskaa: ”Puut punaiset, maat siniset, metsät kullankarvalliset.”

Kainulaisjärven erämies mennessään autiotupaan