Kedot, kalliot ja muut paahdeympäristöt

Kedot ovat laidunnuksen tai niiton myötä syntyneitä kuivia niittyjä, joiden lajit voisi yhtä hyvin lukea perinneympäristöjen eliöstöön. Ketojen lajistoa on kuitenkin muuallakin: esimerkiksi kalliorinteille syntyy karujen olosuhteiden myötä usein pienialaisia ketolaikkuja ilman laidunnusta tai niittoa. Esimerkiksi mansikka- ja tummakirjosiipi hyrräävät mielellään sellaisilla.

Kedoilla, kallioilla ja harjurinteiden aukkopaikoilla kärvistellään yhtä lailla kuumassa ja kuivassa. Päiväperhoslajeja on silti 14, niiden joukossa muutamia todellisia kalliospesialisteja – niin merenrantakallioiden hietasomersilmä kuin Saimaan kalliosaarten kalliosinisiipi – ja harjumänniköiden paloaukeilla eläviä vaateliaita sinisiipiä. Pikkukultasiipi sen sijaan asuttaa taajaan monenlaisia paahdeympäristöjä.

Jos niittylajien ahdinkoon havahduttiin 1900-luvun lopulla, uusi vuosituhat on tuonut paahdeympäristöt suurennuslasin alle. Eikä ihme: melkein kolme neljästä paahdeympäristöjen päiväperhosesta on päätynyt tuoreimmalle uhanalaisten lajien listalle. Siirtoistutuksiakin on kokeiltu isoapollon ja harjusinisiiven kantojen vahvistamiseksi, mutta yleensä huonolla menestyksellä.

Vähän on myönteistäkin kehitystä tapahtunut. Esimerkiksi hiekkaiset ratapenkereet, jyrkät tieleikkaukset ja käytöstä poistuneet sorakuopat ovat olleet varsinkin idänhäränsilmälle, mutta myös monelle muulle paahdelajille kelvollisia uuselinympäristöjä.

Valtakunnalliseen päiväperhosseurantaan (NAFI) paahdeympäristöjen lajeista on kertynyt tietoja 963 havaintoruudusta (33 % kaikista ruuduista) yhteensä 99 700 yksilöä (1,5 % kaikista perhosista). Paahdeympäristöjen päiväperhosista pikkukultasiipi on selvästi runsaslukuisin (36 500 yksilöä) ja myös yleisin (787 havaintoruutua). Suurin osa lajeista on harvinaisia: peräti kymmenen on luokiteltu uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi, ja viisi on myös rauhoitettu, isoapollo ensimmäisenä vuonna 1976.

Kalliosinisiipi on Kaakkois-Suomessa Saimaan rantakallioiden laji. Se aloittaa lentokautensa jo toukokuun puolella, jolloin kallioita paahtaa alkukesän aurinko ja vieressä on Saimaan kylmät vedet, jota aurinko ei vielä ole ehtinyt lämmittää. Metsäkallioillakin perhosia näkee, mutta aurinkoisia kallioita on paljon enemmän rannoilla.

Kalliosinisiiven toukan ravintokasvina on kallioilla kasvava isomaksaruoho. Toukat ovat myrmekofiilejä, joka tarkoittaa toukkien olevan riippuvainen muurahaisten tarjoamasta hoivasta. Toukilla on rauhanen, josta ne monien muiden sinisiipilajien tapaan erittävät sokeripitoista ja ravitsevaa nestettä, jota muurahaiset mielellään nuolevat. Tästä syystä muurahaiset liikkuvat toukkien luona ja suojelevat niitä.

Alkukesällä kallioilla lentelee pikkukultasiipiä, kangas- ja karttaperhosia, mansikkakirjosiipiä ja keto-orvokeilta voi löytää keväällä etelästä vaeltaneet ohdakeperhosen.

Mansikkakirjosiipi on pieni nopealiikkeinen paksupääperhonen. Väritys sopii hyvin kallioille. Se ilmestyy kuin tyhjästä kukalle ja yhtä nopeasti häviää näköpiiristä kun kumartuu sitä valokuvaamaan.

Tummakirjosiipi lentää samanlaisissa paahteisissa ympäristöissä kuin mansikkakirjosiipi. Lajit muistuttavat toisiaan, mutta tummakirjosiiven takasiivissä ei ole selviä valkoisia täpliä. Paras tuntomerkki on kuitenkin lentoaika. Tummakirjosiipi aloittaa lentonsa vasta heinäkuun alussa kun mansikkakirjosiipi jo lopettelee omaa kauttaan.

Heinäkuussa Taipalsaarella Salpauselän hiekkaisilla tienpientareilla voi nähdä erikoisen sinisiiven – muurahaissinisiiven. Se on Suomen suurin sinisiipilaji, sitä tavataan enää kahdella alueella ja myös elintavat ovat varsin erikoiset.

Muurahaissinisiipi munii kangasajuruohon kukkiin, joita pienet toukat syövät. Vähän kasvettuaan toukat pudottautuvat maahan ja jäävät odottamaan muurahaisia, tarkemmin kiekkosarviviholaisia, joita ne houkuttelevat sokeripitoisella nesteellä. Muurahaiset kantavat nuoret toukat hiekkaan kaivamaansa pesään, missä toukat muuttuvat pedoiksi ja käyttävät ravinnokseen muurahaisten munia, toukkia ja kotelovaiheita. Seuraavana keväänä perhostoukka koteloituu. Kuoriuduttuaan perhonen kaivautuu pois pesästä. Yhdessä muurahaispesässä pystyy yleensä kasvamaan vain yksi sinisiiven toukka.

Samaan aikaan muurahaissinisiiven kanssa kangasajuruohoilla voi nähdä isoja hopeatäpliä. Rinnehopeatäplä on paahdeympäristöihin, erityisesti hiekkaisten paahderinteiden ja tienvarsien laji. Ketohopetäpliä näkee rehevämmilläkin paikoilla.

Kangasajuruohot ja ruusuruohot houkuttelevat perhosia. Keltaniittyperhonen on paahdelaji, verkkoperhoset viihtyvät hiekkateiden pientareilla, mutta angervohopeatäplä ja suokeltaperhonen ovat tulleet kukkia etsimään kosteammista ympäristöistä. Heinäkuun alussa sitruunaperhonen on jo merkki kesän kääntymisestä loppupuolelle.

Lounais-Suomessa tavataan hyvin paikoittaisena isoapolloa. 1980-luvulla apolloja eli vielä samoilla Saimaan rantakallioilla kalliosinisiiven kanssa. Molempien lajien toukat syövät maksaruohoa. Elinympäristön muuttumista, kallioiden läheisten niittyjen umpeenkasvua on pidetty Saimaan apollojen katoamisen syynä.

Helmihopeatäplän esiintyminen painottuu lounaaseen. Nimensä se on saanut alapintojen isoista helmiäistäplistä. Lajin tunnistaa jo päältä muita hopeatäpliä suuremmista mustista pisteistä ja kulmikkasta muodosta.