Vaikka on kesäkuun puoliväli, Istanbul on kylmä ja sateinen. Pitäisi vielä ottaa lento Erzurumiin, mutta onko mitään järkeä? Jäätävän sumuiset Kaçkarin vuoret, ei paikkaa mihin päänsä kallistaisi, ei yhtään tuttua, saako sieltä autoakaan ja jos saa, uskaltaako niitä teitä ajaa? Ei ole kunnon karttoja. Ja minne sitä nyt loppujen lopuksi ollaan menossa?

Katselemme vähän aikaa toisiamme. Kumpi sanoo ensin ajatukset ääneen? Ei lennetä, mennään takaisin mökille saunaan. Ajatus kiehtoo kummasti, kun sääennusteista ei saa selvää. Mielessä väikkyy leppoisa istuskelu Suomusjärven saunan penkillä jäähdyttelemässä kunnon löylyjen jälkeen viileä Sandels-tölkki kädessä… Sitten Bosporin salmen yllä roikkuvan mustan pilvimassan reunalla häilähtää joku valon tapainen… äähhh, ei muuta kuin kohti uusia seikkailuja!

Erzurum on melkein käpykylä kaukana Turkin koillisosassa, ja lentoasema on aika surkea. Vaikea uskoa, että täällä on autovuokraamo. Mutta on siellä, väittää immunologi Olcay Yegin, Antalyassa asuva perhoskaveri. Turkin perhosoppaan tekijä, Ahmet Baytas ei taas tietäisi, koska ei suurin surminkaan aja täällä. Ei kuulemma osaa edes ajaa muuta kuin automaattivaihteilla. Jenkkiraudalla. Ottaa paikallisen kaverin kuskiksi.

Luukku löytyy ja melkein valkoinen Skoda Fabian jostain nurkasta. Turkinkielisestä posmotuksesta ei ota selvää Erkkikään. Katselen autoa vähän epäluuloisesti, maavara saisi olla korkeampi, maastoajoa on tiedossa. Skoda lähtee korahtaen käyntiin. No, mihin nyt?

Tie Yusufelista Yaylalariin on kehno mutta maisemat upeat ja soliseva virta helmeilevän kirkas. Kivisillan luona odottavat ritariperhoset, keltaverkkoperhoset ja kaikki muut. Ahmet Baytas (elehtii käsillään) oli kolmevuotias, kun perhe lähti 1959 paremman elämän perään. Hän palasi 40 vuotta myöhemmin 1999 eikä voinut käsittää perhosten paljoutta!

Yusufelin kultasiivet

Koilliseen vaan, kohti Yusufelia, Mustaa merta. Kaukana ei ole Armenia, kuuluisiko täällä Radio Jerevan? Ahmet evästi sähköpostilla: ”Yusufeli on vuorten keskellä, lämpimässä laaksossa, paremmin välimerellinen ilmasto, hakekaa hotelli Barcelona, jota piti ennen espanjalainen leidi, sen edessä menee hiekkatie pitkin Barhalin virran rantaa, hyviä perhospaikkoja, kun kurkistaa tieltä vähän sivuun kukkuloille ja rinteille”.

Tie on kuoppainen mutta kohtuullinen kuitenkin. Kuselle tien varteen, siinä heti pikkuruinen balkanintiikerisini (Tarucus balcanicus), puolisen tusinaa pyörii jaloissa. Uusi laji! Ei huono. Yusufelin matala kylä pomppaa esiin mäen takaa ja pilvet väistyvät lopullisesti. Iltapäivän aurinko on rävähtämättömän sinisellä taivaalla. Ei olisi uskonut vielä aamulla. Barcelonan maja on siellä missä pitääkin, ei puutu kuin tulinen espanjalainen leidi.

Aamuaurinko saa jännityksen kasvamaan niin, ettei herätyskahvia malttaisi hörpätä. Ullan vitkuttelu tuntuu melkein tahalliselta. Vesipullot mukaan, kamera olalle ja Barhalin virralle. Muutama sata metriä ja aamukasteisessa notkelmassa kultasiivet jo oikovat itseään heräävän auringon puolelle.

Joki kohisee niin kuin vielä kevättulva olisi menossa, vesi on turkoosia ja kirkasta. Seuraavaan mutkaan ja sieltä ylös rinteiden välistä notkelmaa. Iso kultasiipi, purppurakultasiiven koiras (Lycaena alciphron)! Entäs tuo sitten? Lycaena asabinus taitaa olla, toinen kultasiipi tässä jontkassa, ei lennä Euroopan puolella, mutta jopas, tuolla on kolmas laji, onko L. ochimus… onhan se, ei sitäkään ole Euroopassa. Herranen aika eihän tässä ole saanut silmiään vielä auki, niin kolme loistavaa kultasiipeä. Ei vaan neljä! Siinä on vielä vastakuoriutunut idänkultasiipi (Lycaena thersamon). Ne kääntyilevät rauhallisesti aamun lämmössä eivätkä säiky kuvaajaa.

Ralli on pääsemässä vasta alkuun: turkinsini (Plebejus loewii), Euroopassa vain Aigeianmeren itäisillä saarilla, metsähiipijä (Erynnis tages), kaakonkirjosiipi (Muschampia tessellum), vain muutama erillisesiintymä Itä-Euroopassa, mutta täällä aika tavallinen, etelänkuusamaperhonen (Limenitis reducta), naaras, musta pohjaväri kauhtunut jo himmeäksi. Kalliolla lennähtelee valkosomersilmän ruskea naaras (Pseudochazara anthelea), jonka kerkeän määrittää vaikka miksi ennen kuin tajuan, sitten tutummat paatsamasini (Celastrina argiolus) ja malvakirjosiipi (Carchadorus alcae). Harvinaisempi marmorikirjosiipi (Carchadorus lavatherae) nököttää hiekalla. Täplänopsasiipi (Satyrium spini) kumartelee valkoisilla kukilla eikä tuota vaikeuksia takasiiven alapinnan sinisen täplän ansiosta, vaikka koetan katsoa etusiiven alapintaa. Josko siinä näkyisi takareunassa pieni musta täplä, jolloin olisikin kyseessä S. abdominalis, harvinaisempi, vain Turkissa.

Koko ajan uutta, niin ettei tiedä mihin silmänsä laittaisi. Iso ja keltainen idänsitruunaperhonen (Gonepteryx farinosa). En ole aikaisemmin sellaista kuvaa saanut, että takasiipien lovireunaisuus tulisi esiin verrattuna tavalliseen sitruunaperhoseen. Pikkuruinen ja pörröinen pyörökirjosiipi (Spialia orbifer) ja yhtä pieni, mutta vallan outo Turkin pistesini, Odd-spot Blue (Turanana endymion), jonka etusiiven alapinnan suurista pisteistä yksi on pompannut rivin ulkopuolelle.

Nyt on noustu pikkupuron vartta jo pitkälle vuorenrinteelle. Täällä ylhäälläkö on hedelmätarha? Siellä kahisee. Turkin ukko ilmaantuu näkösälle ja viittilöi, tänne tänne! No, mennään. Ukko haluaa näyttää viljelmänsä, kuljettaa pitkin ja poikin appelsiineja, viikunoita, kummia vihreitä hedelmiä… Kaikkea pitää maistaa. On tohkeissaan elämäntyöstään, meilläkin suut messingillä.

Barhal on kämänen kylä vuoristoteiden risteyksessä ja siitä pitäisi kääntyä kärrypolku oikealle ylös seurailemaan Altiparmakin vuorilta syöksyvää toista virtaa. Siitä se löytyy, vaaleanvihreän moskeijan takaa.  Tien yli kaartavat jalavat, pystyssä poppelit, pähkinät lehtoisina ryteikköinä. Ihan tavallista lanttuperhosta, mataraa, kelloja ja leinikkiä röyhyää vierillä. Hiekkaisella pläntillä iso Turkin sinisiipi Polyommatus aedon ja pyöreiden kallioiden kissankäpälää kasvavissa lovissa levantinhiipijä (Thymelicus hyrax). Sitä olen metsästänyt Euroopan puolelta monta vuotta turhaan. Vielä pamahtaa kunnon bonus mutkan takana, isonokkosperhonen (Nymphalis xanthomelas) pikkuaukion kivenlohkareella. Arka, kuva on huono, mutta ruskeat jalat näkyvät tuntomerkkinä.

Yaylalarin vuoristokylä Armeninan rajalla

Mutta Yaylalarin tielle piti eikä tänne. Pitää puikahtaa kivisillan yli valtavan kallioseinän vierelle. Tämäkö se on? Pysähdymme, kävelemme takaisin kysymään. Onko varmasti? Tie on jyrsitty kallioon ja on niin kapea, ettei kenenkään parane tulla vastaan. Viittoja ei tietenkään ole. Eteenpäin, sanoi mummo Yaylalarin tiellä! Hyvin sanottu, koska takaisin ei ole kääntymistä. Siitä paikat avartuvat ja joki jylisee väliin koskena, rauhoittuu sitten, kääntyilee ja mutkittelee, tie sen mukana. Skodaa on sompailtava kieli keskellä suuta, yli 20 km tuntivauhdista ei puhettakaan. Alusta kolisee uhkaavasti ja renkaat kirskuvat. Onkohan tässä edes vararengasta, pahus ei tullut katsottua.

Yaylalar on cul-de-sac, pussinperä, laakso, jonne kaikki päättyy. Jos ei lasketa niitä, jotka aasien kanssa vaeltavat vuorten solissa muihin maailmoihin. Tuossa se avautuu, pysähdymme ja vedämme henkeä. Joku on kirjoittanut talon seinään tervehdyksen: Heaven on Earth!

Aurinko kuumentaa kallioseinän, tie ja toisella puolella vuolas virta, kasvusto saa rehottaa vapaasti. Täällä ei jokaista ruohonkortta jyrsitä niin kuin Sveitsin Alpeilla. Tiedän kokemuksesta, että tänne perhoset hakeutuvat. Niille on kaikkea: lämpöä, suojaa, vettä ja mutaa, liriseviä pikkupuroja, toukkien ravintokasveja, pikkupuita tähyämiseen, isompia luomaan varjoisia pakopaikkoja ja mettä mettä mettä miljoonissa kukkatorvissa.

Oikealla puron yli näyttää kaartuvan ikivanha kivisilta. Sitä ei taideta enää tarvita, koska se on ruohottunut ja kaunistanut itsensä päivänkakkaroin ja tuhansin alkukesän kukin. Istumme sillalle, juomme vesipulloista. Olemme ainoita, ketään ei näy. Kesä sirkuttaa, mutta ihmiset lienevät jossain tuolla vähän kauempana, kylässä, joka on kuin kangastus, kuin laaksosta nouseva utu, jonka hälvetessä kylää ei olekaan! Ei tee mieli sanoa mitään, olla vain, hengittää.

Ahmet Baytasin perhe jättää Yaylalarin 1959 – for better life

Otan repusta Ahmetin kirjoittaman artikkelin The Flutterby Ball (Cornucopia 2006). Siinä hän kertoo tarinansa: ”We had left in 1959, when I was three, for a better life in Istanbul, and I had never returned.” Hän jatkaa: “40 years later, on July 15, 1999, I woke early, just before sunrise, with a sense of excitement. That evening I would be leaving my apartment in Montclair, New Jersey, for northeastern Turkey in search of butterflies… It was an unforgettable trip. I was swept away by the area’s breathtaking beauty, its imposing mountains, magnificent alpine meadows and, above all, the extraordinary diversity of its wild flowers, insects and birds.”

Miten isä, äiti ja kaksi pikkupoikaa lähtivät Istanbuliin, joka 1959 oli maailman ääressä, miten sydäntä kouraisi jättää pieni kotitalo, antaa muutamat eläimet naapurin huostaan. Ovea oli turha lukita. Ystävän autonrämällä lähdettiin polkemaan Turkin halki. Eväät mukaan, vähät tavarat katolle. Mikä meitä siellä odottaa, valtavan isossa kaupungissa, muitten nurkissa? 

Sillan päällä, alla, joka paikassa on perhosia, kaikkialla ympäröivillä rinteillä, pitkin puron vartta, hiekkatasanteella, jopa kostuneen hiekkakasan kyljessä on satojen perhosten ryhmiä. Ritariperhosia ei ole yksi, niin kuin Suomessa, niitä on kymmeniä yhtä aikaa näkyvissä, mukana purjeritareita. Perhoset muodostavat samanlaisia ryppäitä kuin tropiikin parhailla paikoilla, kosteilla joenvarsilla. Euroopassa melko harvinaista keltaverkkoperhosta (Euphydryas aurinia) on melkein massoittain, sinisiipiä, kirjosiipiä, kaaliperhosia, virnaperhosia, pihlajaperhosia… joukossa outo nokiperhonen, olisiko Erebia hewitsonii? Uusi laji minulle, ei esiinny Euroopan puolella. Jylhien Kaçkarin vuorten ympäröimän hedelmällisen laakson perhossesonki on kesäkuussa hyvässä vauhdissa, mutta mitä kaikkea täällä onkaan heinäkuussa?

Pojat saatiin Istanbulissa kouluun ja teräväpäinen Ahmet edistyi hyvin. Vanhemmat laittoivat kaiken poikien koulutukseen. Olivathan he jättäneet kotikylän… paremman elämän toivossa. Ahmet suoritti ekonomistin tutkinnon Bosporin yliopistossa, väitteli New Yorkin yliopistossa ja on nyt taloustieteen professorina Montclairin yliopistossa New Jerseyssä, Yhdysvalloissa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin 1999 hän palasi kotikyläänsä Turkin takamaille. Yksin. Hän oli lintumies, mutta Yaylalarin luonto ja perhoselo häikäisivät hänet. Mitä nämä ovat? Ahmet alkoi opetella perhosia, palasi joka vuosi ja yhdeksän matkan jälkeen julkaisi 2007 ensimmäisen Turkin perhosoppaan A Field Guide to the Butterflies of Turkey. Vuotta myöhemmin myös Turkin kielellä.

Olcay Yegin (vas. ylhäällä) työskenteli Antalyan yliopistossa immunologina. Hän oli kuvannut melkein kaikki Turkin noin 380 päiväperhoslajia ja opasti minua parhaille perhospaikoille. Hänen kuviaan saimme lainata Euroopan perhosoppaaseen (Butterflies of Britain and Europe 2011, 2019), jossa olemme esitelleet lyhyesti myös Turkin lajistoa. Yaylalarin vuoristokylässä ihmiset ja perhoset elävät sulassa sovussa.

Vuonna 2009 Ahmet kirjoitti artikkelin amerikkalaiseen luontolehteen otsikolla While we are discussing butterfly counts, how about Turkey? Hän iloitsi: “Vuonna 2001 löysin Turkista tuskin yhden perhosista kiinnostuneen, mutta nyt tiedän ainakin 200 nuorta ja innostunutta harrastajaa”. Vuonna 2011 turkkilaiset julkaisivat jopa selvityksen Turkin uhanalaisista lajeista. Mittava saavutus, jonka Ahmet käynnisti.

Palaamme kotiin ja laitan viestin Ahmetille. ”I read your article, while sitting there, near the ancient stonebridge. I almost got tears in my eyes, thinking of the 3-year old boy leaving home for 40 years. Coming back, and taking a deep breath of the crystal air. Here is my heart, my soul, seeking the lost connection.  These are my mountains, my streams, my dreams. Thank you, Ahmet, for telling the remarkable story.”